Maassamme on tällä hetkellä 74 kansanopistoa. Ne toimivat 81 kampuksella eri puolella Suomea. Kansanopistoja perustettiin liikkeen alkuvaiheessa nimenomaan maaseudun nuorison koulutustason kohottamiseksi. Kansanopistoliike sai alkunsa Tanskasta pappi N. F. S Grundtvigin ajatuksista ja toiminnasta 1840-luvulla. Ensimmäiset kansanopistot perustettiin Suomeen 1889 (Kangasala ja Borgå) grundtvigilaisessa hengessä. Autonomian ajalla (1889–1917) perustettiin 43 kansanopistoa, joista ainoastaan kaksi ponnisti kristilliseltä taustalta (Sörnäisten kristillinen kansanopisto 1907 ja Karhumäen kristillinen kansanopisto 1914). Pian itsenäistymisen jälkeen perusteltiin parisenkymmentä uutta kristilliseltä pohjalta toimivaa kansanopistoa.
Portaanpään kristillinen opisto kuuluu herännäisopistojen perheeseen ja on järjestyksessä – laskutavasta riippuen – kolmas tai neljäs herännäisopisto Karhumäen (1914), Raudaskylän (1920) ja Kainuun opiston (1921) jälkeen. Portaanpään opisto aloitti toimintansa 1923 ja juhlii nyt satavuotista historiaansa.
Eija Taskinen-Tuovinen on koonnut yksiin kansiin opiston värikkäät vaiheet. Kirjan taustalla on hänen väitöskirjansa (2021) ”Portaanpään kristillisen opiston identiteetti ja sen muutokset vuosina 1923–1945” sekä kaksi aiempaa juhlakirjaa.
Teoksen jäsennys
Taskinen-Tuovinen on jäsentänyt esityksensä moniääniseksi tarinaksi vuosikymmenittäin. Hän asettelee ajanjaksoihin liittyviä suuria yhteiskunnallisia teemoja rinnakkain opistoelämän ja siinä tapahtuneiden muutosten kanssa. Opiston elämä peilaa monilta osin sitä, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa ja laajemmin maailmassa oli tapahtumassa. Sen lisäksi, että tämä tuntuu hyvältä ja mielenkiintoiselta esitystavalta lukijan kannalta, paljastaa se myös yleisesti ottaen herännäisyydestä ja herännäisopistoista niille ominaisen piirteen: ne ovat tarttuneet ajan haasteisiin hyvin nopeasti ja olleet etunenässä etsimässä uusia koulutustehtäviä yhteiskunnan muuttuessa.
Portaanpään opisto syntyi herännäisyydestä nousevan sivistystahdon ja isänmaallisen hengen kohottajaksi. Sen käytäntöjä ja toimintaideologiaa ohjasivat nuoren tasavallan ihanteet, joita voi kuvata valkoisiksi, ellei jopa sinimustiksi. Körttiläisyydestä tähän yhtälöön lisänä tuli omanlaisensa maailmallisuuskielteisyys mitä voisi kutsua myös kristillissiveellisyydeksi.
Opiston elämässä näkyivät sekä talvi- että jatkosodan vaikutukset. Opisto toimi monen muun kansanopiston tavoin sotasairaalana. Välillä koulunkäynti keskeytyi tai opiskelijakunta koostui pelkästään tytöistä. Sodan jälkeen koulutukselle oli tarvetta, mutta sota oli muuttanut yhteiskuntaa. 1950-luku näyttäytyi Portaanpäässä eräänlaisena perinteensäilönnän viimeisenä vuosikymmenenä. Pitkäaikaisen johtajan Vilho Pesosen väistyessä 1960-luvun alussa näkyväksi tuli jo pinnan alla pitkään kytenyt muutos niin yhteiskunnassa, opiston henkilökunnassa kuin opistoon tulevissa opiskelijoissa. Herännäiskasvatuksen ja kurin tilalle oli pakko löytää toisenlaisia lähestymistapoja – menettämättä silti opiston tehtävää sivistää herännäisyyden hengessä.
1900-luvun viimeisiä vuosikymmeniä leimasi yhteiskunnan vahvistuva ote koulutuksen sääntelyyn ja rahoitukseen. Kansanopistot joutuivat muokkaamaan koulutuksiaan sekä tarttuivat uusiin koulutustehtäviin. Tämä merkitsi samalla (puhtaasti) sisäoppilaitosmaisen toiminnan avautumista hyvin monenlaiselle opiskelulle. Portaanpään toimintaan nämä muutokset, ja samanaikainen tarve kehittää oppilaitosta, aiheuttavat suuria taloudellisia haasteita, joista on sitkeällä työllä ja lujalla uskolla päästy voitolle. Taloudellisista haasteista opisto ei ole päässyt sittemminkään kokonaan eroon, mutta juhlavuottaan se saa nyt juhlia velattomana.
Huomioita
Nämä ylläkuvatut pääpiirteet Eija Taskinen-Tuovinen tuo esiin sujuvasti ja opistohenkeen liittyvällä vapaudella ja kotikutoisuudella. Teksti itsessään on virheetöntä. Kerronnan mukana kulkevat sekä opiskelijoiden että vastuunkantajien äänet. Kirjaan on valittu paljon valokuvia. Ne täydentävät tekstien rinnalla ajankuvaa ja muutoksen virtaa.
Eija Taskinen-Tuovisen työ ansaitsee kiitoksen. Kirja palvelee lähestymistapansa vuoksi muidenkin kansanopistojen vaiheiden tulkintaa. Minun oli helppo sijoittaa samoihin raameihin itselleni tuttujen opistojen – Raudaskylä, Karhunmäki ja Turku – historiaa.
Kirjan henkilöistä tekee mieli nostaa esiin rehtori Petri Järveläinen. Hän on tehnyt kohta neljännesvuosisadan urakan Portaanpään johtajana. Järveläinen on omintakeinen ajattelija ja toimija. Hän ankkuroi opiston arvopohjan tiukasti länsimaisen sivistyksen eetokselle ja siitä nousevalle itseilmaisulle. Opisto on avoin yhteiskuntaan, tietoon ja kaikenlaisten ihmisten suuntaan. Herännäisyyden perintö ei tässä käsittelyssä näy enää ulkoisina perinnemuotoina vaan avoimena, lempeänä ja sallivana kristillisyytenä sekä kunnioituksena ihmisissä olevaa erilaisuutta kohtaan.
Portaanpäätä voi pitää myös originellina oman tiensä kulkijana. Järveläinen henkilökuntineen on rakentanut samaan aikaan hyvin paikallista ja identiteetiltään vahvaa opistolähtöistä toimintaa, mutta kytkenyt sen laajempiin yliajallisiin ja maantieteellisiin ideoihin. Tämän takia esimerkiksi sellainen sana kuin ”osaaminen” koulutuksen tavoitetilana saa kuulla kunniansa Opetus- ja kulttuuriministeriötä myöten.
Muutenkin kirjasta pilkahtelee läpi tämä ministeriötä ja Opetushallitusta kohtaan tunnettu herraviha, oli sitten kyse oppilaitosrakenteen kehittämisestä, tutkintouudistusten tavoitteista tai alati muuttuvista ja kaiken keskittämiseen tähtäävistä tietojärjestelmistä. Joidenkin korviin tämä oman tien kulkemisen asenne saattaa kuulostaa uppiniskaiselta protestoinnilta ja muutosvastarinnalta. Sitä vastaan on toki todettava, ettei opisto kyllä missään vaiheessa ole jämähtänyt paikoilleen toistamaan vanhaa.
Portaanpää esimerkki voi toimia rohkaisuna etsiä omaa ääntään ja identiteettiään maailmassa, jossa organisaatioiden persoonalliset piirteet uhkaavat peittyä monokulttuuripaineiden alle. Järveläisen kasvatusfilosofinen kiteytys toimikoon loppukaneettina: ”Portaanpäässä on lähdetty siitä, että nämä toiminnot [Wilma-järjestelmässä oleva mahdollisuus kuvata tuntikohtaisesti erilaisin värikoodein opiskelijan käyttäytymistä ja toimintaa] sopivat paremmin kastematojen koulutukseen kuin ihmisiin, rehtori Järveläinen selittää. Hän korostaa, että oppilaskohtaista käyttäytymispalautetta ei anneta Wilma-merkinnöin, vaan mieluiten kasvokkain.”
Arvioitu teos: Eija Taskinen-Tuovinen: Armonkerjäläisten akatemia. Portaanpää 1923–2023. Herättäjä-Yhdistys 2023. 131 s.
