Kun jotain kirjaa oikein hehkutetaan julkisuudessa, kynnys teoksen lukemiseen nousee omalla kohdallani korkeaksi. Pettymyksen riski kasvaa aina silloin, kun yleinen konsensus on se, että tässä meillä nerouden hedelmä. Iida Turpeisen esikoisromaania Elolliset on kehuttu niin suurin sanoin – ja kun se vielä nostettiin Finlandia-palkintoehdokkaaksi – että mietin taas tovin, tartunko teokseen lainkaan.
Iida Turpeinen on helsinkiläinen kirjallisuudentutkija, joka kustantamon esittelytekstin mukaan valmistelee väitöskirjaa luonnontieteiden ja kirjallisuuden risteytymistä. Luonnontieteilijöiden matkassa kuljetaan myös Turpeisen Elolliset-romaanissa. Tarina alkaa lähtee liikenteeseen vuonna 1741, kun teologi ja luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller liittyy Venäjän keisarinna Annan varustamaan retkikuntaan, tavoitteena löytää meritie Aasiasta Amerikkaan. Meritie jää sillä kertaa löytymättä, mutta kun kovia kokenut retkikunta lopulta löytää maata, he löytävät myös uuden eläinlajin, merilehmän. Pahaa-aavistamaton merilehmä osoittautuu maukkaaksi vatsantäytteeksi, eikä kulu edes kolmeakymmentä vuotta, kun laji on jo kuollut sukupuuttoon. Ihminen tosin kieltäytyy uskomasta, että sillä olisi mitään tekemistä merilehmän tuhon kanssa. Eihän mikään eläinlaji voi ihmisen toiminnan seurauksena maapallolta kadota.
Turpeinen kuljettaa lukijaansa vuosisatojen läpi. Stellerin menehdyttyä Siperiassa kuumeeseen Turpeinen siirtää tarinan vuoteen 1859 ja marssittaa näyttämölle Alaskan suomalaisen kuvernöörin Hampus Furuhjelmin, joka haluaa löytää kadonneeksi huhutun merilehmän luurangon. Lopulta luuranko löytyy ja päätyy monien mutkien kautta Helsinkiin, jossa Helsingin luonnontieteellisen museon preparaattori John Grönvall saa vuonna 1952 luurangon kunnostettavakseen. Niille, jotka tässä kohtaa huudahtavat, että eikö tässä romaanissa ole yhtään naishahmoa, vastaan että on kyllä. Ja vieläpä varsin kiehtovia sellaisia.
Ennen kaikkea Elolliset on kuitenkin tarina luonnontieteilijöistä, jotka tuossa kohtaa ihmisen historiaa olivat poikkeuksetta miehiä. Elolliset-romaanissa naiset, jotka lahjoillaan rikastuttavat luonnontieteen tutkimusta, jäävät lopulta ilman tunnustusta.
Turpeinen on kirjoittanut romaaninsa historiallisessa preesensissä. Tekstissä ei ole lainkaan dialogia, tai jos onkin, se on mennyt tarinan imussa minulta täysin ohi. Kirjan olisi hyvin voinut kirjoittaa imperfektissäkin, mutta ajattelen, että kirjailija on halunnut dramaattisella aikamuodolla alleviivata sitä, että ihminen on yhä, on aina ollut ja tulee aina olemaan, aggressiivisesti muita elollisia tuhoava eläinlaji. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat historiaan, preesens alleviivaa tapahtumien kohtalonomaisuutta myös tässä hetkessä ja tulevassa.
Iida Turpeisen esikoisromaani on monella tapaa kiehtova teos. Myönnän haltioituneeni. Ja samaan aikaan takaraivossa kalvaa ääni: tälläkään puheenvuorolla ei lopulta ole merkitystä. Millään sanoilla ei ole merkitystä, ei niillä eikä näillä. Ihminen jatkaa lajien tuhoamista niin kauan kuin yksikin elollinen on vielä jonkun nurkan takana hengissä. Me haltioidumme hetkeksi, kun joudumme kohtaamaan kirjan sivuilla oman luontomme, mutta mikään ei saa meitä muuttamaan suuntaamme. Aivan kuin meidät olisi ohjelmoitu tuhoamaan muut lajit ja lopulta itsemme.
Kirjan loppukiitoksissa Turpeinen luettelee rivikaupalla eläimiä, jotka määriteltiin sukupuuttoon sillä aikaa, kun kirjailija kirjoitti romaaniaan. Satoja ikuiseksi ajoiksi menetettyjä eläinlajeja, joita emme enää koskaan saa takaisin. Kiitos ja anteeksi. Terveisin, ihminen/elollinen.
Arvioitu teos: Iida Turpeinen: Elolliset. Kustantamo S&S, 2023.
