Identiteettipolitiikkaa. Kuva lainattu Men's Voices Ireland -sivustolta.

Identiteettipolitiikkaa

Viime vuosisadan jälkipuoliskolla Yhdysvalloissa valtaväestön ja sen poliittisten johtajien syrjimät vähemmistöt alkoivat ajaa omia oikeuksiaan. Etenkin 1960-luvulta alkaen afroamerikkalaiset, feministiset ja seksuaalisten vähemmistöjen sekä Amerikan alkuperäiskansojen liikkeet ryhtyivät tekemään identiteettipolitiikkaa (identity politics) saadakseen äänensä kuuluviin ja parantaakseen oikeuksiaan ennakkoluulojen vallitsemassa yhteiskunnassa. Päämääränä heillä kaikilla oli samojen oikeuksien saavuttaminen kuin valtaväestöllä jo oli.

Kysymys ei ollut pelkästään rahasta tai palkasta ja oikeudesta osallistua instituutioiden toimintaan vaan myös koskemattomuudesta kaikenlaista väkivaltaa vastaan, itsemääräämisoikeudesta sekä itsensä määrittelemisen oikeudesta. Vähemmistöön kuuluvan koko persoonan tuli saada tulla nähdyksi, hyväksytyksi ja arvostetuksi omana itsenään ja sellaisena kuin on. Vasta erilaisten vähemmistöjen vuosikymmeniä jatkunut identiteettipoliittinen taistelu on tehnyt näkyväksi – ainakin periaatteessa tai edes kysymyksenä – myös enemmistöjen identiteetit: oma identiteettinsä on myös esimerkiksi valkoisella heteromiehellä, joka länsimaissa vähitellen lakkasi olemasta ihmisyyden määrittäjä tai sen normaalitapaus.

Minusta ei ole liian mahtipontista sanoa, että jokainen yhteiskunta on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Vaikka suurin osa eurooppalaisista ja puolet amerikkalaisista pitää vähemmistöjen oikeuksien turvaamista – ainakin retoriikan tasolla – itsestään selvänä poliittisena arvona, positiiviseen identiteettipolitiikkaan on edelleen tarvetta. Viimeksi sen osoitti Yhdysvalloista alkanut ja maailmanlaajaksi levinnyt me too –kampanja.

Positiivisen identiteettipolitiikan jäsentyminen osaksi useimpien eurooppalaisten poliittisten puolueiden ajattelua on sekä laimentanut identiteettipolitiikkaa että rajoittanut vastaavien yhden asian liikkeiden muuttumista poliittisiksi puolueiksi: esimerkiksi feministisille puolueille ei näytä olevan enää tilaa puoluekartalla. Perinteisten puolueiden solidaaristuminen vähemmistöjen asioille tuotti viimeisen taloudellisen taantuman vanavedessä eri puolilla Eurooppaa laajan vastareaktion, joka on tullut jäädäkseen. Elämme maailmassa, jossa jopa neljäsosa länsimaisen demokraattisen maan aikuisista saattaa antaa äänensä ennakkoluuloilla, viholliskuvilla ja peloilla itseään markkinoiville poliittisille liikkeille.

Valtavirraksi kesytetyn positiivisen identiteettipolitiikan rinnalla on kuitenkin olemassa myös negatiivista identiteettipolitiikkaa. Sen sisältönä ei ole oman asian edistäminen tasavertaisuuden saavuttamiseksi vaan oman asian ajaminen toisten asioita vastaan. Tällaisessa ajattelussa yhteinen hyvä on nollasummapeli, jossa jokaisen täytyy kamppailla häviämistä ja menetyksiä vastaan sekä siksi myös taistella kilpailijoiksi tai jopa vihollisiksi koettuja ihmisryhmiä vastaan.

Negatiivinen identiteettipolitiikka syntyy usein reaktiona tasavertaisuutta ajavien ryhmien positiiviselle identiteettipolitiikalle, jonka nähdään menneen liian pitkälle tai menestyneen liian hyvin poliittisilla areenoilla. Donald Trumpista ei olisi tullut Yhdysvaltojen presidenttiä ilman negatiivista identiteettipolitiikkaa, joka sai vastakaikua erityisesti heikosti koulutettujen valkoisten miesäänestäjien parissa. Nietzscheläisittäin voisi sanoa, että kyse on orjamoraalista, orjan kaunaisesta katseesta isäntäänsä. Trump menestyi, koska hän osasi asemoida itsensä valtaväestön katkeroituneen osan puolelle poliittista eliittiä vastaan.

Suomalaisessa keskustelussa identiteettipolitiikalla on terminä huono kaiku. Se tarkoittaa usein vähemmistön oman asian ajamista ääliömäisyyksiin asti – sitä, että loukkaannutaan kaikesta mahdollisesta epäasialliseksi koetusta kielenkäytöstä ynnä muusta symbolisesta ilkeilystä. Kun perätään oikeutta epäasialliseen kielenkäyttöön, minulle ainakin tulee mieleen kysyä, mihin sellaista oikeutta tarvitaan. Ehkä yksi keino katsoa peiliin ja testata itseään olisi kuvitella ihmisryhmä jonka syystä tai toisesta kokee itselleen vastenmieliseksi ja miettiä, millä tavalla voisin kunnioittaa heidän oikeuttaan olla oma itsensä.


Matti Myllykoski

Kirjoittaja

Matti Myllykoski (s. 1958) on johtava tietoasiantuntija ja dosentti Helsingin yliopistossa. Vartijan päätoimittajana hän on toiminut vuodesta 2001 lähtien. Lue lisää


'Identiteettipolitiikkaa' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.