“Ex oriente lux” – valo tulee idästä – on huudahdus, jonka alkuperä viittaa varhaiskristittyjen rukoussuuntaan. Ironisoiden sanonta sai uutta roolia 1800 luvulla idän uskontojen vaikutuksen tihkuessa länteen. 1900 luvulla kommunismin maailmanvalloitus oli joillekin valoa idästä. Kuin vastavaikutuksena nousi amerikkalaisen kulttuurin suosio. Sotien vuosikymmenistä nykypäiviin asti vallitseva mantra on ollut pikemmin ”valo tulee lännestä”. Nyt typerryttävä kehitys USA:ssa luo synkän varjon atlanttisen romantiikan ylle ja luo epäilyksen: Valo ei tule ainakaan lännestä. Euroopan kutsumuksena onkin etsiä valo oman kulttuurimme aarteistosta, historiasta, jonka nurkkakiviä ovat Jerusalem, Aleksandria, Ateena, Rooma, Bysantti, Wittenberg ja muut avainpaikat Abrahamin perinnön ja Euroopan kohtaamisen ajalta.
USA:n tilanne on outo ja pelottava. Taannoinen Mikko Ketolan artikkeli ja Jeff Sharletin kirja kuvaavat tätä. Amerikan suunnasta vaikutukset vyöryvät Eurooppaan. Kommentoin näitä seuraavassa. Kulttuurisesti vakuuttava, maineikas ja puolueeton aikakauslehti The Atlantic julkaisi paljon puhuvan artikkelin USA:n kirkollisesta skenestä. Julkaisu The Great Dechurching kertoo, miten USA:n kirkoissa on menossa ulos vievä virta, jonka voimakkuus ylittää menneitten herätysten yhteenlasketun volyymin.
Vuonna 2020 arvioitiin, että 30 prosenttia amerikkalaisista ilmaisee uskonnollisen ryhmityksensä olevan ”None”, siis luokittavat itsensä ruksaamalla vaihtoehdon ”uskonnoton” – suhteessa olemassa olevaan valikoimaan. Noin 40 miljoonaa amerikkalaista on jättäytynyt pois kirkkonsa toiminnasta viimeisten 25 vuoden aikana.
None-luokka ja vaihtoehdot
Minne ulosvirtaus sitten vie? Tämä on tutkimuksen alla oleva kysymys. Viittaamani artikkeli esittää yhden syyn; se on nykyajan hektinen kuhina. Materiaalisten huolien paineessa oleva tyypillinen 30+-aikuinen elää kuluttavaa elämää, urahuolia ja perhevelvollisuuksia ja kirkon elämästä poisjäänti on helpotuksen hakemista. Tämä arviointitapa kuvastaa amerikkalaisen uskontoelämän sisällön määrittyvän seurakunnallisten viikkorutiinien, tapojen ja rituaalien noudattamisen pohjalta. Syvempi hengellisyys, uskontofilosofinen kipuilu on suosiolla jätetty kirkollisten spesialistien huoleksi. Oman pään vaivaksi koituvaa uskonnollisen sydämen ja mielen kamppailua ei haeta. Poisjäänti kirkon menoista on ymmärrettävää laiskistumista hyvällä syyllä.
Toinen ulosvirtauksen suunta USA:ssa on kohti vaihtoehtoista esoteriaa, uususkonnollisuutta, New Age -filosofioita ja esimerkiksi satanismia (HS 31.7.).
Lisään heti, että vastaavanlainen kirkon ja uskonnollisen elämän lama näkyy myös Euroopassa ja kotimaassamme. Poisjäänti uskontoyhteisön tapojen, rutiinien ja kokoontumisten parista on kuitenkin toinen asia kuin uskonnon torjunta. Olisi tärkeätä tietää, millainen uskonnollisten ajatusten todellisuus kätkeytyy alenevien jäsenmäärien ja kirkollisveroista irtautuneiden mielen kätköihin. Arvelen, että näkymätöntä hengellisyyttä on paljon, mutta matalan profiilin uskolle, maallistuneen kristinuskon ja kristillisen epäilyn tai agnostismin kaltaiselle hengellisyydelle ei ole tilaa eikä ilmaisun tapoja.
Amerikan raitin hengellisyys
Vanhalta mantereelta Amerikkaan siirtyi vuosisatojen mittaan herätyskristillisten, pietististen liikkeiden ja esimerkiksi vainottujen tai syrjittyjen maallikkosuuntien väkeä. Maaperään asettui yksinkertainen sunday school -kirkollisuus ja teologia. Uskonnollisessa elämässä syvällisempi uskontofilosofinen etsintä, taisteleva kristillisen humanismin traditio on harvinaista.
USA:n kulttuurinen kirjo tarjoaa myös toisenlaisia esimerkkejä, kirkkohistorian mutkiin ja syvyyteen perehtymistä, historialliskriittisen kristinuskon lajia. Näitä on muun muassa muutamien yliopistojen huippua edustavien tiedekuntien suojissa ja valovoimaisten teologien, filosofien, uskontohistorian tutkijoiden ja somevaikuttajien rooleissa.
Sivistyneen keskivertoamerikkalaisen pettymys matalaotsaiseen tarjolla olevaan oppiin ja ikävystyminen kirkon julistukseen on jotenkin ymmärrettävää. Megakirkkojen ja TV-evankelistojen pöhinä paljastaa feikkiarvonsa ja viheltää yli, ollen intellektuaalisesti ei-haastavaa, lapsellista ja fundamentalistisesti simppeliä/tönkköä. Vierailin 1993 Kaliforniassa Robert Schullerin luoman tyrmistyttävän megakirkon Chrystal Cathedral tiloissa ja olen siitä asti seurannut monien vastaavien TV-kirkkojen tarjontaa. Viihdettä, humua, feel-good-Jumalan terapiasessioita ja joskus karismaattista humaltumista ja Jeesus-onaniaa.
On epäselvää, mikä on kirkkojen jäsenyyskadon yhteys niihin kansaa repiviin jakolinjoihin, joita erilaiset salaliittospekulaatiot, rasismi, juutalaisepäluulo, liberaali–konservatiivi-jako politiikassa ja uskonnollisessa ajattelussa synnyttävät. Sisäisen selkkauksen kohtalokas vahvistuminen ei ole poissuljettu, mahdolliset osapuolet ovat arvailun varassa. Jeff Sharletin kirjan kuvaama ”pohjaimu” on ankean todellista. Suomen ja osittain Euroopan kartalla kirkkojen jäsenkadon virtaus on yhtä voimakas, ja Atlantin yli leijuvat vaikutteet ovat näkyvissä. Kirkkoa jäytävät toisaalta liberaalia uskonnollisuutta kammoksuvat fundamentalistisen pietismin ryhmittymät, ilmanvaihdoltaan rajoittuneet ja oman totuutensa tuoksuun kiintyneet pikku ortodoksiat. Toisaalla vaikuttavat uususkonnollisuuden, taikuuden, villejäkin muotoja saavan henkien ontologian, vaihtoehtoterapioiden ja esoterian viihdekäytön muodot. Tästä ilmiöstä on tarjolla dramaattinen katsaus ja raportti Uudessakaupungissa kokoontuneesta Natural High Healing -festivaalista (HS 1.8.).
Hengen pienapteekit ja uskonnollisuuden pudotuspeli
Kirjoitus paljastaa raadollisen todenmukaisesti, millä tavalla kirkon ja hengellisten pienapteekkien ja oppikonttoreiden tarjoama ravinto jättää vastaamatta fiiliksiä, voimaannuttavaa oloa ja terapiatunnelmia kaipaavan yleisön odotuksiin. Sen sijaan, että moittisin festivaalia ja sen yleisöä, näen tässä positiivisen haasteen. Luulen tai aavistan, miten tämä alkoi – toki tulkintani on omasta avaimenreiästä nähtyä.
Lukiolaispoikana 60-luvulla havahduin ikätoverien kohinaan Beatles-ilmiöstä ja sittemmin kaikkialle levinneestä hypnoottisesta rautalankataiteesta. Nautin itse kauniista melodioista, virtuoosisista rytmitaitureista ja kuuntelin toisella korvalla vanhemman polven paheksuvia opetuksia maailmallisuudesta. Samoihin aikoihin rapakon takaa vyöryi nuorisokapina ja hippiliikkeen mukana New Age ja Mahareshi Yogin tapaisten gurujen maine. 1960-luvulta alkaen olen seurannut nuorisomusiikin virtauksia, monia nerokkaita persoonia, kyvykkäitä ihailemiani sielukkaita taiteilijoita ja tuotoksia, sellaisia kuin Juice, Leevi and the Leavings ja Pekka Ruuskan Rafaelin enkeli. Ulkomainen artistiskene on myös tarjonnut loistavaa taidetta kuten Leonard Cohen, Celine Dion, Simon & Garfunkel ja lukemattomat muut.
Sen sijaan kammoksun useiden rock-kukkojen primitiivistä kulttuuria, maagien usvan tavoittelua, stadionien vellovaa ihmismerta, jossa leikitellään pimeyden ja demonien ajatuksilla. Festarit ovat nykyajan ihmiselle sitä sielullisen kokemuksen etsintää, jota kirkot ja hengellisyyden traditiot ovat vuosisatoja merkinneet. Tämä rinnastus osoittaa uskonnollisuuden ankean pudotuspelin luonteen.
Tuossa on samalla haaste ja luonnos kirko(i)lle uudistuvan viestinnän tilaukseksi. Miten yhdistää festivaalien ja musiikin esteettinen rikkaus, eettisfilosofisen maailmantuskan poetiikka, radikaali reformatorinen teologinen tulokulma, valistuksen ja postskeptisen kristinuskon synteesin oivallukset?
