Kollmannin perheen muistokivet Helsingissä.

Hyviä ihmisiä

Vuoden 1942 kesällä muuan saksalainen sotilas kirjoitti vaimolleen itärintamalta. Hän oli joutunut todistamaan idässä käytävän rodullisen tuhoamissodan todellisuutta, ja perheellisenä miehenä se selvästi vaivasi häntä. Aseettomien siviilien joukkomurha oli paha asia. Vielä vaikeampaa oli suhtautua lasten surmaamiseen. Jokin perustelu oli löydettävä, ja löytyihän se. Lasten surmaaminen oli ikävää, mutta välttämätöntä, sotilas kirjoitti. Ellemme me tapa heidän lapsiaan nyt, näistä kasvaa kostajia, jotka tappavat jonain päivänä meidän lapsemme. Ja sitä omia lapsiaan rakastava perheenisä ei voinut sallia.

Pahalla on monta juurta. Sotilas oli löytänyt keinon selittää ja oikeuttaa itselleen osallistumisensa rikoksista julmimpiinkin. Hän tuskin piti itseään erityisen pahana ihmisenä. Hänen kaltaisiaan oli paljon, ja heidän mielenmaisemaansa perehtyminen selittää joukkoväkivallan dynamiikkaa, silloin ja nyt.

Holokaustin historia on kansanmurhan ja suunnitelmallisten joukkomurhien historiaa, ja tarjoaa mahdollisuuden tarkastella pahuuden syntyä sen kaikissa eri muodoissa. Yhteistä niille on, etteivät tekijät itse juuri koskaan mieltäneet tekevänsä pahaa. Tai jos he sen ymmärsivät, heillä oli aina selitys, miksi kysymyksessä on kuitenkin pienempi paha. Hyvät ihmiset marssivat pahaa kohti uskoen vakaasti, elleivät suorastaan tekevänsä oikeastaan hyvää, niin ainakin valitsevansa pienimmän pahan tien. Kuten kenen tahansa kunniallisen ihmisen kuuluukin.

Suomessa viihtynyt amerikkalainen toimittaja Donald Day työskenteli 1930-luvun loppuvuosina Yhdysvaltain konsulaatissa Varsovassa. Hänen kertomansa mukaan konsulaatti täyttyi joka päivä Puolan juutalaisista, jotka jonottivat myöhemmin pelastaviksi osoittautuneita viisumeita Yhdysvaltoihin. Heidän epäonnekseen Day ja monet muut konsulaatin virkailijoista olivat kiihkeitä antisemiittejä. Nämä keksivät kaikki mahdolliset viivytykset, jotta mahdollisimman harva hakija olisi onnistunut. Omasta mielestään he varjelivat isänmaataan juutalaisten turmiolliselta maahanmuutolta. Tyhjin käsin konsulaatista käännytetty hakija oli heille ylpeyden aihe. Työpäivän päälle konsulaatin väki Dayn kertoman mukaan kokoontui juhlistamaan ahkerointinsa tuloksia kapakkaan ja laulamaan yhdessä hengellistä laulua ”Onward, Christian soldiers”.

Dayn ja hänen työtovereidensa toiminta oli esimerkki hallinnollisesta pahuudesta, jota tuottivat itseään kertakaikkisen kunniallisina ja hyvää tarkoittavina pitävät ihmiset tiukasti lain ja asetusten puitteissa. Hallinnollisella pahuudella tarkoitetaan arkipäiväisen tuntuisista hallinnon rutiineista ja mekanismeista kumpuavaa pahuutta, jota kukaan sen toteuttajista ei sellaiseksi edes miellä. Hallinnollinen pahuus kumpuaa hallinnon byrokraattisten rutiinien noudattamisesta, säädösten taakse piiloutumisesta ja velvoitteiden kyseenalaistamattomasta täyttämisestä virastoissa noudatettavina työaikoina.

Siitä saatiin kokemuksia toisen maailmansodan aikana myös Suomessa. Marraskuussa 1942 valtiollisen poliisin hallinnollisena toimenpiteenä Suomesta karkotettiin kahdeksan juutalaisen pakolaisen joukko Saksan turvallisuuspoliisin käsiin Tallinnaan. Nuorin karkotettavista oli Suomessa syntynyt lapsi, alle kaksivuotias Franz Olof Kollmann. Lakia ei rikottu. Valtiollinen poliisi toimi täysin valtuuksiensa ja tehtävänantonsa rajoissa siitä huolimatta, että virastossa tiedettiin kyllä Saksan surmaavan juutalaisia järjestelmällisesti hallitsemallaan alueella. Mutta isänmaan etu oli, että hyödyttöminä pidetyt ulkomaalaiset karkotettaisiin maasta niin pian kuin mahdollista. Vain yksi karkotetuista selvisi hengissä. Hans Olof Kollmann kuoli ennen kaksivuotissyntymäpäiväänsä.

Ketjuttuneisuus on tyypillinen piirre pahuuden monille toteutumistavoille. Kuka oikeastaan on vastuussa, kun jokainen vain noudattaa ylempää saamiaan käskyjä? Holokaustin käytännön suunnittelutyössä merkittävässä osassa ollut Adolf Eichmann puolustautui oikeudenkäynnissään Jerusalemissa muun muassa sillä, ettei hän henkilökohtaisesti ollut ketään tappanut. Hänhän oli lähinnä laatinut aikatauluja junille, eikä sellainen sentään voinut olla erityisen vakava rikos?

Adolf Eichmann oikeudessa Jerusalemissa 1961. Kuva: Wikipedia.

Adolf Eichmann oikeudessa Jerusalemissa 1961. Kuva: Wikipedia.

Ketjuttuneisuus aiheuttaa seurausten ja vastuusuhteiden hämärtymisen yksittäisten toimijoiden kohdalla. Ihmisiä valmiiksi kaivettuihin joukkohautoihin ampuneet sotilaat olivat lopultakin vain viimeinen ja vähäisin lenkki pitkässä ketjussa. He saattoivat katsoa vain noudattavansa saamaansa käskyä ilman, että itse olisivat syyllistyneet mihinkään. Moni joukkomurhiin teloittajana osallistunut selitti myöhemmin, ettei halunnut kieltäytyä ampumasta, koska olisi vaikuttanut joukkonsa pettäjältä. Kieltäytyjän tilalle olisi vain pitänyt löytää joku toinen, eikä lopputulos olisi muuttunut miksikään. Joten miksipä ei. Kaikkeen tottuu.

Pahuuden toteutuminen edellyttää ympäristön välinpitämättömyyttä. Muiden haluttomuus puuttua asioihin ja korottaa ääntään on mahdollistanut niin holokaustin kuin kaikki muutkin ihmisoikeusrikokset. Välipitämättömyys on itsessään myös pahuuden lähde. Se saa aivan tavalliset, hyvää tarkoittavat ja itseään varmasti keskimääräistä parempina pitävät ihmiset tuottamaan jatkuvasti pahaa itse edes sitä tajuamatta. Suurimman osan itse aiheuttamastamme pahuudesta teemme huomaamattamme ja tajuamatta näennäisen arkisten tekojemme kerrannaisvaikutuksia. Oliko väliä, millaisissa oloissa halvalla ostamani vaate olikaan tuotettu? Oliko väliä, mitä mehevän naudanpihvin syömisestä, tai palmuöljypohjaisen biodieselin tankkaamisesta on ympäristölle, eläimille ja ihmisille, jos seuraukset vain ovat jossain riittävän kaukana?

Emmekä me yhteiskuntana edes ole päässeet kovinkaan kauas vuodesta 1942. Suomen valtio karkottaa ihmisiä yhä hengenvaaraan karkotuspäätöstensä seurauksia tietämättä ja niistä sen enempää piittaamatta. Kunhan vain hyödyttömät ulkomaalaiset saadaan äkkiä maasta pois. Vastuussa eivät ole yksin viranomaiset, vaan viime kädessä me kansalaiset, jotka hyväksymme tämän välinpitämättömyydellämme ja vaikenemisellamme. Jos Hans Olof Kollmann joutuisi Suomen viranomaisten käsiin tänään, mahtaisiko hänellä tälläkään kertaa olla parempi onni?


Oula Silvennoinen

Kirjoittaja

Oula Silvennoinen on Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti. Hänen tutkimuskohteisiinsa on kuulunut poliisi-instituutioiden ja poliisitoiminnan historia, holokaustin ja kansanmurhien tutkimus sekä eurooppalaisen fasismin ja radikaalin kansallismielisyyden historia. Hänen vuonna 2008 ilmestynyt väistötutkimuksena käsitteli Suomen ja Saksan välistä turvallisuuspoliisiyhteistyötä vuosina 1933-1944. Oula Silvennoinen työskentelee tällä hetkellä Helsingin yliopistossa. Hän on viimeksi julkaissut yhdessä Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen kanssa teoksen Suomalaiset fasistit: Mustan sarastuksen airuet (WSOY, Helsinki 2016).


'Hyviä ihmisiä' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.