Hyvää kohti

Alussa Jumala loi taivaan ja maan, lukee Raamatun alussa. Alussa oli Sana, aukeaa Johanneksen evankeliumi. Alussa oli teko, runoili Goethe. Mutta onko liikaa sanoa, että alussa oli hyvyys?

Raamatun ensimmäisen luvun luomiskertomusta ei ole vuosisatoihin otettu tieteellisen maailmankuvan kannalta vakavasti. Siinä kuitenkin sanotaan, että kunkin luomispäivänsä jälkeen Jumala näki työnsä jäljet hyviksi. Maailmassa ja ehkä maailmankaikkeudessakin on paljon vikaa, mutta kyyninen ja kelvoton on monien mielestä sellainen ihminen, joka sanoo, että tämä kaikkeus ja siten myös elämä siinä on pohjimmiltaan paha eikä hyvä. Suuresti arvostamani opettaja sanoi kerran jos toisenkin, että usko on elämänuskoa. Päättelen hänenkin tarkoittaneen, että elämä kantaa ja että elämä on hyvä.

Ihmisen täytyy voida luottaa elämän hyvyyteen voidakseen elää. Täytyy luottaa siihen, että hyvä voittaa pahan – lopulta tai ainakin merkitsevissä yhteyksissä. Kun joku tällaista julistaa, joku toinen tulee sanomaan, että kukahan sen hyvän määrittelee ja eiköhän se hyvä aina ole aika paljon määrittelijänsä etujen näköinen. Ei ole vaikea kuvitella hyvyyden julistajan hölmistynyttä katsetta, joka kertoo, että loppujen lopuksi hyvä on kaikista ihmisistä ja heidän määritelmistään riippumaton ja vapaa kuin raikas tuulenhenkäys iholla. Se on jotakin, johon uskotaan ja luotetaan. Se on jotakin, joka koetaan, kun se koskettaa ja jättää jäljen.

Rakkaus vaatii rakastajan ja rakastetun, oikeudenmukaisuus tekijänsä ja vastaanottajansa. Mutta hyvyys on molempia ja ei kumpaakaan; se pakenee määritelmiä. Hyvyys on liian itsestään selvä ja liian epämääräinen. Jokainen hyvyydestä puhuva ja siihen vetoava turhentaa hyvyyden. Hyvyyden romantisointi ja sentimentalisointi sekä tyhjä eettinen paatos (näin-halvalla-minä-olen-hyvä-ihminen) pilaavat vakavan hyvyydestä puhumisen. Hyvyys on puhujansa ulkopuolella; epämääräiseksi se muuttuu vain siksi, että se yritetään vangita omaksi, että sitä yritetään hallinnoida.

Kristityn mukaan hyvyys on, koska Jumala on hyvä. Humanistin mukaan hyvyys kasvaa alhaalta, ihmisten välisestä yhteistoiminnasta. Ihmiset ovat aina tehneet pahaa, vihanneet ja sotineet, mutta kun he ovat huomanneet, että tuossa kaikessa on vain häviäjiä, he ovat ryhtyneet tekemään hyvää, kunnioittamaan toisiaan ja rakentamaan rauhaa. Siten hyvyys on olemassa, ja se on ihmisten tekoa, aivan kuten pahuus ja kaikki muutkin ihmisen ominaisuudet. Niiden kaikkien perusta on evoluutiossa, jota homo sapiens ainutlaatuisena nisäkkäänä pyrkii ymmärtämään ja ohjaamaan. Ihmisen luonnon tasapainolle ja diversiteetille tuottamasta pahasta kristitty ja humanisti voivat olla – ja heidän pitäisi olla! – samaa mieltä: ihmisen on opittava purkamaan jopa radikaalisti elämäntapaansa, joka edistää vakavasti ilmaston lämpenemistä ja kuluttaa uusiutumattomia luonnonvaroja. Heillä molemmilla on hyvät perusteet ajatella, että hyvyyden vastaanottajalla on vastuu lahjaksi saamastaan hyvästä. Taas kerran: hyvän antaja on ihmisen ulkopuolella.

Kristittynä minusta on lohdullista (haastavaa, rohkaisevaa, upeaa) ajatella ja tuntea, että Jumala on ihmisessä ja ihminen ei ole Jumala. Ja että Jumala on hyvä.

Artikkelikuva: Mikko Ketola.