Japanilaisen Ryookanin (1758–1831) teksteissä vetoaa melankolisuus ja avoin sentimentaalisuus. Hänen runoutensa ei lainkaan yritä olla oppinutta tai viisastelevaa. Juuri siksi se tuntuu niin viisaalta, todelliselta käytännön filosofialta. Sen avoimessa herkkyydessä on jotain samaa kuin klassisessa espanjalaisessa renessanssi- ja barokkikirjallisuudessa: esimerkiksi Lope de Vega, Luis de Góngora ja Calderón kirjoittivat syvällistä mutta samalla tunteellisesti paljasta ajatusrunoutta, myös näytelmissään.
Ryookanin tekstien aihepiiriä ovat luonto, vuodenajat ja munkin elämä niin kammion yksinäisyydessä kuin ihmisten parissa. Kai Nieminen suomensi valikoiman Ryookanin tekstejä jo v. 2000 (Suuri hupsu, Basam Books). Uusi, laajempi valikoima Huoletta ja hölmönä ilmestyi samalta suomentajalta ja samalta kustantajalta viime vuonna. Sekin sisältää edeltäjänsä lailla laajan ja valaisevan esipuheen – hyvin tarpeellisen. Lieneekö zen-munkin vaatimattomuutta, että Ryookan kielsi kutsumasta tekstejään runoiksi. ”Minun runoni eivät ole runoja”, hän kirjoittaa eräässä runossaan, joka on uuden valikoiman mottona. Tuore teos sisältää tarkistettuja suomennoksia edellisestä Ryookan-valikoimasta mutta paljon myös uusia, joita ei aiemmin ole julkaistu.
Kuten suomentaja esipuheessaan huomauttaa, Ryookanin teksteissä runoilijamunkki viettää ulkonaisesti askeettista mutta sisäisesti rikasta elämää. Niinhän munkkien ja nunnien elämistä on kautta aikain ja kaikissa uskonnoissa ollut tapana luonnehtia. Ryookanilla se näkyy hänen teksteissään, ei osoittelevan saarnaavasti vaan tekstien sisällössä. Sanomaksikin kutsuminen tuntuisi monesti sopimattomalta. Runojen tematiikaksi sitä voi luonnehtia; se aukeaa runoista luontevasti kuin kukka, tuoksuvana ja kauniina.
Buddhalaismunkin elämä on ansiotyöstä pidättäytymistä – elanto hankitaan kerjäämällä. Suurin osa munkeista asui toki Ryookaninkin aikaan temppeleissä ja luostareissa, joissa munkin elämä oli turvattua seurakuntalaisten lahjoitusten ansiosta. Erakkomunkkirunoilija ei nosta omaa viisauttaan ihailtavakseen vaan keskustelee yksinäisinä öinään suurten ajattelijain ja runoilijain kanssa. Näistä oppineista mutta nöyristä dialogeista tarjoutuu lukijalle Ryookanin runojen elämänviisaus. Idän filosofioissa Tie on keskeisiä käsitteitä. Se tarkoittaa tapaa elää, ajatella ja toimia ja paljon muuta. Juhani Siljokin kirjoitti runossaan Vaelluslaulu (1914): ”Huolta vailla harhaan ma halki maailman./ Vaellus on onneni, tie on koti mulla.”
Monen kirjailijan tavoin Ryookan oli seurallinen erakko. Hän osasi juhlia ja arvosti ystävyyttä, kirjoitti siitä runoissaankin. Ryookan nautti viinistä ja hyvästä seurasta, jota hän yksinäisinä hetkinään kaipasi. Ilman niitä tuntemuksia hänen runojaan tuskin kultaisi se haikea melankolia, joka niistä huokuu. Yhteen runokuvaan ilmassa kieppuvasta, jo kenties kuivahtaneesta ja maata kohti putoavasta puun lehdestä Ryookan kiteyttää elämään luonnollisena osana kuuluvan katoavaisuuden tragiikan. Hänen yli maailmankatsomuspiirien puhuttelevat runonsa syntyivät yksinäisyydessä, antoisia kestiystävyyden hetkiä muistellen ynnä uusia odottaen ja kaivaten.
Kun mitään ei ole, kaikki ilmaantuu:
kukat, kuutamo, näköalatorni.
Arvioitu teos: Ryookan: Huoletta ja hölmönä. Suomentanut Kai Nieminen. Basam Books 2022.
