Jyrki Siukosen teos Humpuukia ja hulluutta kertoo uuden taiteen vastaanotosta 1910-luvun Suomessa.Kirja herättää tunteita, sillä on vaikea olla tuntematta suuttumusta siitä, että tuolloin jätettiin käyttämättä monta hyvää tilaisuutta hankkia Ateneumiin modernin taiteen merkkiteoksia, jotka nyt riippuvat maailman johtavissa taidemuseoissa. 1910-luvulla ne olisi lisäksi saanut varsin edullisesti verrattuna siihen, minkä arvoisia ne nykyään ovat. Mutta se juna meni jo kauan sitten, eikä jälkiviisaus auta.
Kirja käsittelee kolmea Helsingissä vuosina 1914–1916 pidettyä taidenäyttelyä, joissa oli esillä lähinnä venäläisten ja saksalaisten taiteilijoiden tuoreita teoksia. Tyylillisesti ne voi laskea kubismin, futurismin ja ekspressionismin piiriin. Näyttelyt olivat Der Blaue Reiter (1914), Venäläinen taidenäyttely (1916) ja Wassily Kandinskyn näyttely 1916. Lisäksi mukana on luku suomalaisten taiteilijoiden näyttelystä Pietarissa 1917.
Siukonen paneutuu suomalaisten taidekriitikoiden lehdissä julkaistuihin arvosteluihin. Harvalla heistä oli hyvää sanottavaa – tai oikein asiantuntemustakaan – näytteillä olleista moderneista teoksista. Heitä ei voi kuitenkaan pitää mitenkään ainutlaatuisina juntteina, sillä uudenlaiset teokset saivat aluksi inhoa ja pilkkaa osakseen muuallakin maailmassa. Monet suomalaiset kriitikot todennäköisesti toistivat ulkomaisten kriitikoiden halveksuvia näkemyksiä.
Kriitikoiden näkemyksissä heijastui Siukosen mukaan erilaisia käynnissä olleita henkisiä kamppailuja: uudistajien ja vastustajien välinen taistelu; kansallisen taiteen ja ”juurettoman” ulkomaisen taiteen välinen ottelu. Kriitikoiden vastenmielisyyttä ja turhautuneisuutta abstrakteja teoksia kohtaan kuvasi se, että he puhuivat niiden edustamien suuntausten ohimenevyydestä ja pian odottavasta kuolemasta. Järjen valo voittaisi ennen pitkää!
Mikä sitten suomalaisia arvostelijoita erityisesti vaivasi? Totutusta poikkeava värien käyttö näyttää olleen yksi ärsyttävä tekijä, muotokieli toinen. Miten lehmä saattoi olla keltainen, ja miksi ihmisten päät olivat niin oudonnäköisiä? Aidolla taiteella tuli heidän mielestään olla kansallinen pohja. Katsojia ei pitänyt hämmentää vieraan ulkomaisen kaupunkielämän käsittelyllä. Siukonen toteaa, että sanomalehtien sivuille varmasti kelpasivat kriitikoiden yliampuvat ja värikkäät kielikuvat.
Uusien tyylisuuntien teoksia kuvattaessa kriitikot käyttivät ajoittain ivallisessa mielessä sellaisia termejä kuin juutalaisuus, äärimmäinen vasemmistolaisuus ja sairaus. Kun kriitikot ottivat esiin taiteilijan juutalaisuuden, he viittasivat sillä Siukosen mukaan yhtäältä moderniin eurooppalaiseen kaupunkielämään, toisaalta huomion herättämiseen ja huijaukseen.
Kriitikko Heikki Tandefelt tunsi erityistä inhoa ”juutalaiskubismia” kohtaan; se oli hänen mielestään täysin arvotonta. Ranskalaisten kriitikoiden puheissa näihin aikoihin kubismi liitettiin saksalais-juutalaiseen salaliittoon. Antisemitistiset näkemykset tulivat täten helposti esiin modernin taiteen arvostelijoiden puheissa. Turmeltuneen taiteen salaliittoon eräs kriitiiko luki itämaalaiset, venäläiset, saksalaiset ja juutalaiset taiteilijat.
Siukonen toteaa, että Helsingin taidemaailmasta puuttuivat rohkeat aktiiviset innostujat. Suomalaiset taiteilijat eivät olleet uusiin asioihin heittäytyjiä tai yhteyksien solmijoita. Ulkomailla ollessaan he pysyivät omissa piireissään eivätkä koskaan hakeutuneet radikaaliin seuraan.
Arvioitu teos: Jyrki Siukonen, Humpuukia ja hulluutta. Uuden taiteen vastaanotto 1910-luvun Suomessa. Tietolipas 278. Helsinki: SKS 2023, 184 s.
