Ihmisillä on taipumus liioitella oman aikansa yhteiskunnallisten muutosten suuruutta ja merkitystä. Ehkä nyt on kuitenkin oikea aika lähestyä muutoksia sillä vakavuudella, johon tilanne antaa aihetta. Koko sivilisaatiotamme uhkaa ilmastonmuutos, jonka ovat aiheuttaneet tai siihen ovat ratkaisevasti vaikuttaneet tekijät, joihin vaikuttaminen on mahdollista, jos meillä on riittävästi yhteistä tahtoa.
Nykyajan kaikkialle läpitunkevana ja voimistuvana tendenssinä on ollut tuotannollis-teknologinen tai -tekninen intressi. Usko teknologiseen järkeen ja jatkuvan talouden kasvun mahdollisuuksiin on vaikuttanut voimakkaana vuosikymmeniä. Mutta pian teknologinen imperatiivi saattaa tulla tiensä päähän: mikään puu ei kasva taivaaseen. Myös talouselämä toimii lopulta ihmisten varassa. Talouden rattaat hidastuvat ja ennen pitkää pysähtyvät digitalisaatiosta ja muusta teknologisesta kehityksestä huolimatta, jos ihmisiä pidetään työmarkkinoilla vain potentiaalisina voimavaroina tai jopa kuluerinä.
Humanistinen eetos vaarassa kaventua talouden kustannuksella
Näin näyttää valitettavasti jossain määrin jo käyneen. Kysymys liittyy oleellisesti myös koulutukseen. Muutos on vienyt toissijaiseksi sellaisia tietoja, taitoja ja ajattelua, joiden merkitys on ihmisille ratkaisevan tärkeää. Antiikista lähtien ensiarvoisen merkittävänä pidetyn humanistisen eetoksen tie on ollut kuoppainen ja kapeneva myös siksi, että yleissivistävien aiheiden rinnalla ja ohikin kouluihin on lanseerattu sellaista ulkoista yrittäjyyttä korostavaa toimintaa, joka yksipuolisesti toteutettuna aikaansaa ihmisen vieraantumisen sivistysperinnöstään ja autenttisestä ihmisyydestään. Yritystoiminnan opettaminen on tärkeää, mutta sen ei tulisi tapahtua peruskouluissa eikä lukioissa yleissivistyksen kustannuksella.
Koulun yhteistyö yrittäjien ja muiden talouselämän vaikuttajien kanssa on relevanttia niin kauan kuin se toteutetaan koulun (tai yliopiston) ehdoilla. Mutta näin ei näytä käyvän. Onkin vaarana, että kouluista tulee eräänlaisia rekrytointiasemia tai – toimistoja, joissa firmojen tulevat työntekijät yritetään sitouttaa etukäteen yritysten ajattelu- ja toimintatavoille niiden imagoa kiillottamaan. Yrittäminen ja yrittäjyys eivät sinänsä ole mikään ongelma, jos opettamisen kärki kohdistuisi koulun oppiaineiden opiskeluun. Päinvastoin on syytä alleviivata yrittäjyyden merkitystä myös tärkeänä markkinatalouden elementtinä, joka luo mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun.
Mutta käytännössä näin ei ole, vaan erilaiset talouselämän toimijat instituutioineen huolehtivat esimerkiksi lukiokoulujen yrittäjyyskurssien pääsisällön tuottamisesta ja liike-elämän käyttämästä jargonista. Yrittäjyyskursseja ja -linjoja rekrytoidaan opettamaan ja toteuttamaan usein humanististen oppiaineiden opettajia! Tähän heitä saattaa houkuttaa esimerkiksi humanististen oppiaineiden yleisen arvostuksen heikentyminen ja koulujen pienentyneet resurssit.
Yliopistoissa puolestaan kasvavana ongelmana on resurssien suuntaaminen yritysyhteistyöhön ja startup -toimintaan perustutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen kustannuksella. Tähän voi liittyä myös suuria ongelmia tieteen ja tutkimuksen vapauden näkökulmasta. Lisäksi voi viitata siihen, että yliopistojen hallituksissa on talouselämän edustus lisääntynyt selvästi, mikä ei voi olla vaikuttamatta yliopistojen ylimmän johdon politiikkaan. Sivistyksen sanoma ei ole ollut etulinjassa yliopistoissa viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Tällaiset tendenssit ovat kovin ongelmallisia koulujen ja yliopistojen perustehtävän näkökulmasta. Ihmisyys eri ulottuvuuksissaan on asia, jota ei voi eikä saa hinnoitella ja pyrkiä myymään (maailman)markkinoilla. Surullista on esimerkiksi se, että suomalaisissa kouluissa ei vain vähätellä myötätunnon oppimista, vaan yritetään nimenomaan estää sen kehittymistä esimerkiksi kilpailuttamalla oppilaat lähes kaikesta ja kannustamalla heitä keräämään opintosuorituksistaan pisteitä jatko-opintoja varten.
Kouluopiskelun rakenteellisten ratkaisujen – mukaan lukien kohtuuttomasti laajentunut yliopistojen todistusvalinta – keinoin opiskelijat tosiasiassa pakotetaan valitsemaan tuleva opintosuunta hyvin varhain, jo ennen kuin he ovat lainkaan tutustuneet esimerkiksi lukion kaikkiin oppiaineisiin. Tällaisissa valintaolosuhteissa liian monet oppilaat ahdistuvat ja uupuvat. Monien nuorten reagointi tilanteeseen, siis sairastuminen, on paradoksaalisesti osoitus heidän psyykkisestä ja fyysisestä terveydestään, koska kouluyhteisöt, joissa he joutuvat elämään, ovat perustaltaan monin tavoin vinoutuneita, jopa sairaita.
Suomen kaltaisessa demokratiassa on kyllä erinomaiset edellytykset rationaalisiin ja mielikuvituksellisiin ratkaisuihin ja toimintamalleihin. Mutta demokratioissakin voidaan päätyä myös virhepäätelmiin, nurkkakuntaisuuteen ja yhden ylhäältä määritellyn totuuden seuraamiseen. Suomessa tästä on esimerkkejä huolestuttavissa määrin. Yksioikoinen (koulutus)politiikka on vahvistunut 2000-luvulla sitä mukaa kuin johtamisjärjestelämä on saanut yhä enemmän managerialistisia piirteitä.
Yksi tällainen luovuutta kahlitseva ideologia on koulutuksen ja kasvatuksen päätehtäväksi määritelty menestyminen maailmanmarkkinoilla. Silloin kasvatetaan tekniikan taitajia, mutta riskinä on, että samalla heistä tukee myös ahdaskatseisia käskyläisiä. Tällä tavoin vaarannetaan demokratian toimintakyky ja luodaan esteitä oikeudenmukaisuuden toteuttamiselle Suomessa ja muuallakin maailmassa.
Toisaalta vaurauden tavoittelu eksyttää monet ihmiset vaatimaan kouluja tuottamaan hyödyllisiä aineellisen rikkauden kasvattajia, eikä kriittisesti ajattelevia kansalaisia. Välttämättömäksi katsotut – aikaamme hyvin kuvaavia arvovalintoja – koulutusmenojen leikkaukset kohdennetaan ikävästi juuri niihin asioihin, jotka ovat olennaisen tärkeitä yhteiskunnan terveen demokraattisen kehityksen turvaamiseksi.
Laaja-alainen sivistyskasvatus ja koulujen integriteetti kunniaan
Jos nykyinen suuntaus jatkuu, kansakunnissa on pian liikaa sellaisia teknisen koulutuksen saaneita ihmisiä, hyödyllisiä aineellisen vaurauden tuottajia, joilla ei ole mielikuvitusta eikä kykyä arvostella vallanpitäjiä. Koulun vallitsevana tendenssinä ei olekaan enää se, että aktiivisesti pyritään auttamaan, tekemään hyvää, vaan pikemminkin välttämään pahaa.
Koulujen opettajien tulee muistaa, että opettamisen rinnalla heidän tärkein tehtävänsä on ihmisyyden arvon esiin tuominen ja ihmissielun pelastaminen. Jos näin ei tapahdu, niin Intialaisen kasvatusfilosofin, taiteilijan ja Nobel-kirjailijan Rabindranath Tagoren (1861–1941) mukaan ajaudutaan ihmisen sielun itsemurhaan. Tagoren mielestä taiteiden tärkein tehtävä on myötätunnon herääminen kasvatettavissa. Se on yksi koulun keskeisiä tehtäviä. Taiteet edistävät kasvatettavissa itsensä kehittämistä ja kykyä muiden huomioon ottamiseen, myötätuntoa eli empatiaa. Nämä ominaisuudet liittyvät toisiinsa siten, ettei kukaan osaa arvostaa toisessa ihmisessä sellaista, mitä ei ole ensin etsinyt itsestään. Näin yhdysvaltalainen Martha C. Nussbaum (1947-), joka on yksi nykyajan vaikutusvaltaisimmista filosofeista, esittää kirjassaan Talouskasvua tärkeämpää. Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä (2011, Suom. Timo Soukola).
Tagoren ja Nussbaumin näkemykset on syytä ottaa varteen. Samoista kielteisistä humanismin vähättelyn seurauksista varoitti myös yhdysvaltalainen pragmatisti- ja (kasvatus)filosofi John Dewey (1859–1952), jonka mukaan koulua pidetään pienoisyhteiskuntana. Tämän ajatuksen peruslähtökohta on se, että lapsi oppii ja kokee oman toimintansa avulla, ja se saattaa hänet kosketukseen ympäristönsä kanssa. Koulu ei ole pelkästään läksyjen oppimisen varten varattu tila, vaan paikka, jos kasvatettava oppii elämästä.
Sivistyksen korostaminen on tärkeää myös koulujen suhteellisen autonomian ja integriteetin takia. Yhteiskunnan taholta esitetään koulua kohtaan monenlaisia toiveita ja jopa vaatimuksia. Kaikkien koulussa toimivien tulee ymmärtää, että tällaiset vaatimukset ennen pitkää johtavat kaikkien kannalta tarkastellen huonoon tulokseen. Koulun ja muiden yhteisöjen yhteistoiminnassa pitää olla keskeisesti mukana kasvatuksellinen, kasvattava sisältö, välineet ja päämäärä. Oppilaan tulee olla aina koulussa tai koulun ulkopuolella tapahtuvan koulutoiminnan tärkein tekijä.
Meidän on syytä havahtua siihen, että jos humanistinen sivistys ja sen painoarvo jatkokoulutukseen haettaessa vähenee, jopa näivettyy, niin sen seuraukset saattavat olla erittäin tuhoisia.
Me tarvitsemme tietenkin matemaatikkoja ja insinöörejä, mutta emme vain heitä, vaan yleissivistyksellisyyttä ja tieteenteossakin ensiarvoisen tärkeän mielikuvituksen valtavaa voimaa. Me tarvitsemme koulun kaikkien oppiaineiden, tieteenalojen, osaavia ihmisiä.
Mielikuvituksen kehittäminen on tärkeä avain kasvatukseen ja opetukseen, koska se eheyttää kasvatuksen eri osa-alueet, so. älyllisen, eettisen, esteettisen, uskonnollisen, elämänkatsomuksellisen ja toiminnallisen kasvatuksen toimivaksi kokonaisuudeksi. Mielikuvitus on myös taiteellisen ja tieteellisen työn välttämätön edellytys. Merkittävän suomalaisen kasvatusajattelijan ja mestarisuomentajan J. A. Hollon (1885-1967) mukaan mielikuvitus yhdistää kasvatuksen eri osa-alueita, se on tietynlainen laasti, joka estää näitä osa-alueita “hajoamasta” ihmisen mielessä toisistaan erillisiksi osiksi.
Saksalainen nobelisti ja teoreettinen fyysikko Albert Einstein (1879-1955) sanoi viisaasti: ”Jos haluatte lapsistanne älykkäitä, lukekaa heille satuja, jos haluatte heistä älykkäämpiä, lukekaa heille enemmän satuja.” Tämä lause liittyy toiseen Einstein-sitaattiin: “Mielikuvitus on tärkeämpää kuin tieto.” Näin on siksi, että tieto rajoittuu siihen, minkä tiedämme ja ymmärrämme, mutta mielikuvitus syleilee koko maailmaa ja kaikkea sitä, mitä ikinä voimme tulla tietämään ja ymmärtämään.
Käykö lopulta niin, että humanismi, taide ja sadut pelastavat koulun ja koko maailman? Myös venäläinen kirjailija Leo Tolstoi (1828-1910) puhui taiteen valtavasta voimasta sanoen: “Taiteen on poistettava väkivalta. Ja vain taide pystyy siihen.”
Se, millaisia vastauksia suomalainen koulutuspolitiikka antaa esittämiimme kysymyksiin, kertoo paljon demokratian tilasta. Demokratiaan ei kuulu yhden opin ylivalta, vaan laaja-alainen kriittinen keskustelu hyvästä elämästä, oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta ja maailmasta.
Kirjoitus perustuu Kanavassa (8/2021) ilmestyneeseen ja tätä selvästi lyhyempään kirjoitukseemme “Taiteesta ja humanismista koulumaailman pelastajat”.
Artikkelikuvassa on Rabindranath Tagore.
