400-luvun Ateenassa oli käytössä ostrakismos-tuomio, jolla kansanäänestys kuudentuhannen äänen voimalla karkotti epätoivotun henkilön kymmeneksi vuodeksi kaupungista. Kysymyksessä ei kuitenkaan ollut oikeudenkäynti, eikä karkotetuksi äänestettyä henkilöä syytetty mistään rikoksesta. Ostrakoneille – saviruukun sirpaleille kirjoitetuissa perusteissa oli usein vain karkotettavan nimi, viittaus tämän käytökseen tai luonteenpiirteeseen joka herätti pahennusta, näistä käytettiin nimitystä hybris.
Hybris on käsitteenä monitulkintainen, mutta yleisimmin sillä tarkoitetaan henkilön ylimielisyyttä ja piittaamattomuutta sopivaisuusssäännöistä. Tällaisena se ulottui koskemaan uskonnon, moraalin ja politiikan kenttää. Vaikka ylimielisyys johtui useimmiten yhteiskunnallisesta asemasta ja rikkaudesta – siis ulkoisesta hyvästä, nähtiin hybris myös luonteen vinoumana ja ennenkaikkea tällaisen henkilön pyrkimyksenä tyranniksi. Ostrakismos-tuomioita annettiin vuosien 488/7 – n. 415 eaa. välisenä aikana 9 – 15 kertaa mutta käytäntöä ei varsinaisesti koskaan lakkautettu. Vaikka hybristinen käytös muistuttaakin monelta osin henkisestä epävakaudesta, ei hybris kuitenkaan näytä nousseen milloinkaan lääketieteelliseen keskusteluun.
1. ”Hillittömyys”, ”loukkaavuus”
Myös filosofien kärkinimet Platon (427 – 347 eaa.) ja Aristoteles (384 – 322 eaa.) puhuvat hybriksestä ikäänkuin kiertoilmauksin. Platonin koottujen teosten asiasanahakemistossa neuvotaan hybriksen kohdalla katsomaan ”hillittömyyttä”. Lait –teoksessa Platon vertailee eri elämäntapoja. Lähtökohtana on, että ihminen ”valittuaan sen mikä on rakasta, miellyttävää, parasta ja kauneinta voi elää niin onnellista elämää kuin ihmiselle on mahdollista.” Tällaisen ”maltillisen elämän” vastakohtana on ”hillitön elämä”:
”Joka tuntee maltillisen elämän, esittää sen joka suhteessa rauhalliseksi; sen tarjoamat tuskat ja nautinnot ovat lieviä, halut kohtuullisia ja intohimot vailla kiihkoa. Hillitön elämä taas on joka suhteessa kiihkeää, se tarjoaa rajuja tuskia ja nautintoja, väkeviä, kuohahtavia haluja ja myrskyisiä intohimoja.”
(Suom. Marja Itkonen-Kaila)
Koska ”hillitön elämä” on kaikin puolin tuskallisempaa kuin ”maltillinen elämä”, Platon tekee tästä johtopäätöksen, että ihminen on tällainen ”vastoin tahtoaan” ja arvelee syiksi ”tietämättömyyden” ja ”itsekurin puutteen”. Epäperäisenä pidetyssä Eryksias –kirjoituksessa ”itsekurin puute” ilmenee mässäilynä:
”Jos tällaisen ihmisen terveydelle olisi parempi pidättyä ruoasta ja juomasta ja muista oletetuista nautinnoista, mutta hän ei hillittömyytensä vuoksi pystyisi siihen, eikö olisi parempi, ettei hänellä olisi varaa moiseen, kuin että hänellä on ylenmäärin rahaa halujensa tyydyttämiseen?”
(Suom. M. A. Anttila)
Platonin Valtiossa kuvattua sieluteoriaa seuraten voi tehdä suoraviivaisen tulkinnan, että hybristinen käytös kumpuaa alemmista sielunosista, ”himoitsevasta” (epithymia) ja ”kiivastuvasta” (thymos), joita ”järkisielun” (logos) tuli pitää kurissa – tätähän vertailu ”maltillisen elämän” ja ”hillittömän elämän” välillä myös kuvasi. Näin ollen voi sanoa, että hybris on ”sielun sairaus”. Mutta sen syyt ovat sekä ihmisessä itsessään että ulkoisissa olosuhteissa.
Platon. Kuva: Wikipedia.
Ensisijaisesti syy on kuitenkin ”tietämättömyydessä”, minkä johdosta ihminen ei osaa erottaa todellista hyvää ja kiintyy aineellisiin ja ohimeneviin nautintoihin. Ostrakismos-tuomiossa poistetaan ulkoinen tekijä karkottamisella mutta kymmenen vuoden aikana henkilö ehkä myös muuttui tutkisteltuaan itseään. Näin kävikin muutamille, mutta rikas Megakles karkotettiin ilmeisesti vielä toistamiseen, ensiksi 487/6 ja sitten 470-luvun lopulla. Ostrakismos-tuomioita tutkineen FT Suvi Kuokkasen mukaan Megakleen ostrakoneissa oli muun muassa seuraavia luonnehdintoja: ”hopeaa rakastava”, ”ahne” ja ”avionrikkoja”.
Platonin Laeissa puhutaan erilaisista vankiloista joihin ”jumalattomuuteen syyllistyneet” – tämäkin eräs hybriksen ilmentymä, teljetään. Ne, jotka ”toimivat vain järjettömyyttään eivätkä luonteen ja tapojen kehnoudesta”, määrätään viideksi vuodeksi ”järkiinpalautuslaitokseen”, jossa ”yöneuvoston jäsenet” koettavat ”ojentaa ja pelastaa heidän sielunsa”. Mutta kaikkein turmeltuneimmat vietiin ”maaseudulla olevaan vankilaan”, jossa he saivat kenenkään vapaasyntyisen heitä tapaamatta virua kuolemaansa saakka. Tässä unelmavaltiolle laaditussa laissa siis eroteltiin syylliset parannettavissa oleviin ja toivottomiin tapauksiin. Tai pikemminkin ensin mainituille tarjottiin mahdollisuus yrittää parantua, jos näin ei käynyt he saivat uuden syytteen jota seurasi kuolemanrangaistus.
Valtio –teoksessa on eräs vertaus, joka näkee parantumisen melko pessimistisesti. Kun keskustellaan siitä, pitäisikö pienimmistäkin nippeliasioista säätää oma lakinsa, verrataan loputtomasti lakejaan korjailevaa potilaisiin, ”jotka eivät hillittömyydessään malta luopua huonoista elintavoistaan”. Vertaus ei ole ehkä kaikkein osuvin asiayhteyteensä, mutta antaa huonon ennusteen paranemista:
” – Ainoa hyöty hoidosta on heille se, että he tekevät tautinsa vain monimutkaisemmaksi ja pahemmaksi. Ja aina kun heille neuvotaan jotakin lääkettä, he kuvittelevat tulevansa sen avulla terveiksi.
– Niinhän tällaisten potilaiden laita on.
– Ja heissä on sekin viehättävä puoli, että he pitävät pahimpana vihamiehenään sitä joka sanoo heille totuuden: että ennen kuin he lopettavat juopottelun ja mässäilyn, irstailun ja laiskottelun, eivät lääkkeet, poltinraudat tai leikkaukset, loitsut, amuletit ja muut sellaiset voi auttaa heitä hiukkaakaan.”
(Suom. Marja Itkonen-Kaila)
Platon liittää hybriksen ”hillittömyytenä” aineellisen hyvän tavoitteluun. Ruoka, juoma ja seksi tuottavat ihmiselle fyysistä nautintoa. Tällainen henkilö haluaa itselleen hyvää mutta ei toisille pahaa. Aristoteles taas yhdistää hybriksen ”loukkaavuuteen” joka kohdistuu toiseen ihmiseen. Hän sanoo Retoriikassaan ettei loukkaaja tavoittele hyötyä vaan loukkaa ”nautinnon takia”:
”Loukkaajien saama nautinto aiheutuu siitä, että he uskovat itse olevansa parempia, kun tekevät toisille pahaa. Tämän vuoksi nuoret ja rikkaat käyttäytyvät loukkaavasti, sillä loukatessaan he tuntevat ylemmyyttä. (—) Ihmiset uskovat, että heidän tulee saada kunnioitusta niiltä, joilla on vähäisempi syntyperä, vaikutusvalta, hyve ja yleensä niiltä, joita parempia he uskovat olevansa jossakin suhteessa…”
(Suom. Paavo Hohti)
Ostrakismos-tuomiot annettiin juuri tällaisista syistä jossa henkilön toiminta suuntautuu ulospäin. Syytösten taustalla oli pelko tyranniudesta. Halveksiva suhtautuminen ’alempiinsa’ ja häikäilemätön vallantavoittelu olivat toki vaarallisempia kuin yksityinen mässäily ja rietastelu. Aristoteleen kuvailema ”loukkaavuus” ei muutoin kylläkään sovi ostrakismos-tuomioon, koska sen mukaan ”loukkaaja” ei tavoittele mitään. ”Loukkaaminen” on ”suuttumuksen” alalaji ja ”suuttumiselle” on aina jokin syynsä. ”Loukkaavuus” tekee tässä siis poikkeuksen. ”Suuttumuksen” eri muodot joissa tavoitellaan jotakin, tulevat pikemminkin lähelle Platonin ”hillittömyyttä”.
Liitän myös stoalaiset tunneteorioineen hybris-keskusteluun. Voisikin sanoa, että joutuipa ihminen millaisen tunteen valtaan tahansa, siinä kyti siemen hybrikselle. Tämä käy jo ilmi koulun perustajan Zenon Kitionilaisen (n. 335 – n. 263 eaa.) määritelmästä: ”Tunne on järjetön ja luonnonvastainen sielun liike tai liioitteleva pyrkimys”. Stoalaisen tunneteorian mukaan myös sielulla on ruumiin tavoin ”taipumuksia” erilaisiin ”sairauksiin”. Hybristisessä ylimielisyydessä ihminen on joutunut ylpeyden pauloihin. Epiktetos (n. 50 – 130 jaa.) ei väsy soimaamasta filosofian taidoillaan ylpeilevää henkilöä. Hän on näissä hyökkäyksissään kohtuuttomankin ankara, niin että joskus tuntuu kuin hän olisi enemmän huolissaan filosofiasta kuin ihmisestä. Filosofikeisari Marcus Aurelius (121 – 180 jaa.) taas varoittaa mietelmissään itseään ”keisaroitumisesta” – joutumasta valtansa sokaisemaksi.
2. Lääkärien vaiteliaisuus
Marke Ahosen äskettäin ilmestyneessä teoksessa Oopiumia ja ajatusharjoituksia esitellään hyvin monipuolisesti antiikin lääketiedettä. Esimakua antiikin lääketieteeseen jo saatiin vuosi sitten ilmestyneestä Galenos Lääkärin kirjoituksia sielusta –teoksesta, johon perusteellisen esittelyesseen lisäksi Ahonen on kääntänyt neljä Galenoksen (129 – n. 215 jaa.) tekstiä. Hybriksen kannalta ovat molemmat kirjat mielenkiintoisia, mutta tuorein siksi, että siinä käydään kattavasti läpi sairauksien koko kirjo, jota vasten hybriksen puuttuminen korostuu. Galenoksen tekstit ”sielun sairauksista” pohjanaan Platonin kolmiosaisen sielun teoria kaikki omalla tavallaan tähtäävät sisäisen tasapainon hakemiseen mutta eivät puhu hybriksestä. Koska hybris on – ainakin osittain, ihmisestä itsestään johtuva niin sanottu käyttäytymishäiriö, sijoittuisi se antiikin lääketieteessä ’mielisairauksien’ luokkaan. Näiden sairauksien syynä pidettiin humoraaliopin mukaisesti ruumiinnesteiden epätasapainoa, jonka aiheutti liiallinen musta sappi elimistössä. Yleisimpänä sairautena oli melankolia (melankholia). Kun melankolian ymmärretään yleensä tarkoittavan masentuneisuutta ja alakuloa, ei hybris aktiivisena käytöksenä näytä sopivan sen oireistoon. Mutta melankolian kuva oli antiikissa monipuolisempi ja sen oireisiin mahtui kaikkea raivon ja täydellisen lamaannuksen väliltä.
Galenos.
Aristoteleen ajatuksia yhteen kooten Ahonen on löytänyt muun muassa ”kiihkeän”, ”levottoman” ja ”impulsiivisen”. Edelleen hybristisinä oireina voidaan pitää ”vaikeutta kontrolloida tunteitaan ja mieleen juolahtavia ajatuksia”. Eräässä Aristoteleen seuraajien teoksessa melankolikon mielialojen vaihtelua selitetään mustan sapen lämpötilan eroilla. Sekä Aristoteles että hänen seuraajansa eivät pidä melankoliaa sairautena joka tarvitsisi hoitoa. Tämän perusteella siis hybriskään ei tarvitsisi sitä. Mustasappisuus on heidän mukaansa henkilön pysyvä ominaisuus.
Kun noiden filosofisten näkemysten jälkeen myös lääketiede alkoi tarkastella melankoliaa, se määritteli sen nimenomaan sairaudeksi. Se oli ”krooninen, hitaasti etenevä, mutta sillä oli alku ja loppu”. Keskustelussa nousi myös esille rajan vetämisen vaikeus, mikä ole normaalia ja mikä epänormaalia, kuka tarvitsi hoitoa. Jotkut lääketieteilijät näkivät melankoliaan liittyvän joskus myös ”maanisia mielialoja ja ylivireyttä”, mutta päähuomio kiinnittyi melankolian masennusoireisiin. Niinpä hoidotkin olivat sen mukaiset, eli pyrittiin kohentamaan potilaan mielialaa. Maniapotilasta jolla oli harha-ajatuksia sen sijaan hoidettiin hyvinkin kovin ottein, kuten Aulus Celsuksen (n. 25 eaa. – 50 jaa.) selostuksista käy ilmi: ”häntä voidaan ikään kuin kouluttaa rankaisemalla tai kiusaamalla häntä nälällä, kahleilla ja lyönneillä aina, kun hän toimii väärin ja järjettömästi.” Ajatuksena on, että säikäytys saa potilaan palaamaan normaalille raiteilleen. Täysin vastakkaista lähestymistapaa edustaa Caelius Aurelianus (400-l. jaa.), jonka mukaan ”kaikki kiihdyttävä ja kuormittava toiminta on ehdottomasti kielletty”. Aurelianuksen menetelmä on pikemminkin kuntouttava kuin välitön ja väkivaltainenkin oireiden lopettaminen.
Ahosen uudessa kirjassa on myös luku seksuaalietiikasta. Antiikissa suhtauduttiin sallivasti miesten ja poikien välisiin seksisuhteisiin, mutta jos poika aikuistuttuaan vielä jatkoi passiivista rooliaan, pidettiin sitä paheksuttavana ja jopa luonnottomana. Vaikka muutamat lääketieteilijät tarjosivat tälle myös fysikaalisen selityksen, lääketiedekin ilmaisi moraalisen paheksuntansa. Caelius Aurelianus esimerkiksi ei näe ”poikkeavuudelle” lääketieteellistä hoitokeinoa, ”vaan ainoa keino on hillitä turmeltunutta mieltä ja sen kieroutuneita himoja”. Hänen mielestään nämä ”pehmeät miehet tekevät valinnan ja päättävät antautua himolleen ilman, että mikään pakottaa heitä siihen”. Miksi muuten niin lempeä Aurelianus tässä asiassa käytti auktoriteettiaan lausuen moraalisen tuomionsa, mutta ei hybriksen kohdalla? Hänen näkemyksensä sopii hyvin Platonin ”hillittömyyden” kuvaukseen, mutta miksei hän paheksunut sen muita muotoja?
3. Lääkärit ja ostrakismos
On erikoista, ettei lääketiede reagoinut hybrikseen, vaikka ateenalaiset kuudentuhannen äänen voimalla lausuivat oman ’diagnoosinsa’. Kun lääkärit eivät ole erillään yhteiskunnasta, on tuossa äänestäjien joukossa täytynyt olla heitäkin. Säilyneissä ostrakoneissa ei tosin näytä olevan sellaisia, joita voisi päätellä lääkärin kirjoittamiksi. Kuitenkin ostrakismos-prosessin kaksine äänestyksineen – ensin näet äänestettiin siitä oliko kuluvana vuonna tarpeen nostaa ostrakismos-syyte – on täytynyt herättää sen verran huomiota, ettei sitä ole voinut kukaan täysin sivuuttaa. Tästä kertoo jo sekin, että reilun seitsemänkymmenen vuoden aikana karkotettiin vain kymmenkunta henkilöä.
Ostrakismos-lain säätäjänä pidetään Kleisthenestä 508/7 eaa. Ostrakismos oli tarkoitettu ”tyrannien ystävien” karkottamiseen ja niiden jotka ”vaikuttivat liian suurilta”. Jos lääketieteen piirissä olikin huomattu tuollaiset ”liian suuret” yksilöt, niin ajateltiinko että kun ostrakismos-tuomio hoiti asian, siihen ei ollut syytä puuttua. Vai oliko niin, että laki täytyi säätää juuri sen takia, että lääketiede ei syystä tai toisesta tarttunut ongelmaan? Ja vaikka sillä ei olisikaan ollut edellytyksiä ottaa ketään ’pakkohoitoon’, olisi se voinut puhua hybriksestä ilmiönä yleisellä tasolla.
Albrecht Dürerin teos Melancolia I.
Vai oliko himo vallan, nautintojen ja maineen perään vain ihmisluontoon kuuluva heikkous, niin ettei sitä voinut luokitella sairaudeksi? Siitäkään huolimatta, että aika ajoin ilmaantui poikkeuksia jotka menivät äärimmäisyyksiin. Joidenkin Hippokrateen (n.460 – 377 eaa.) nimissä kulkevien teosten sanamuodoista voisi päätellä, että tuo inhimillinen heikkous joka äärimmillään ilmeni hybriksenä, vaani myös lääkäriä itseään. Tässä muutama sitaatti muista kuin Ahosen teoksista. De decenti habitu –teoksessa (Hyvistä tavoista) sanotaan:
”Lääkäri-filosofihan on samanarvoinen kuin Jumala. Itse asiassa viisauden ja lääketieteen välillä on vain vähän eroa, ja kaikki mitä esitetään viisaudesta, löytyy lääketieteestä: rahan halveksunta, rehellisyys ja vaatimattomuus, yksinkertainen vaatetus, kunnioitus, arviointikyky, päättäväisyys, siisteys, mietteliäisyys, tieto kaikesta siitä, mikä on hyödyllistä ja välttämätöntä elämää varten, viha paheita kohtaan, taikauskoisen jumalanpelon kieltäminen, jumalallinen ylivertaisuus.”
(Suom. Paula Nieminen)
”Lääkäri-filosofi” on toisaalta hyvinkin oman arvonsa tunteva ja ”jumallinen” mutta toisaalta hänen tulee olla ”vaatimaton” eikä herättää huomiota. Tässä näyttävät ammattiylpeys ja nöyrä potilaan parhaaksi toimiminen taistelevan keskenään. Vaikka kirjoitus liekin tarkoitettu vertauskuvalliseksi, olisi Platon passittanut ”jumalallisesti ylivertaisen” välittömästi ”järkiinpalautuslaitokseensa”. De medico –teoksessa (Lääkäristä) kiinnitetään huomio pelkästään lääkärin ulkoiseen olemukseen ja esiintymiseen ja miellyttämisessä mennään jo ylivarovaisuuteen:
”Lääkärille on epäilemättä tärkeä suositus olla miellyttävän ja hyvin ravitun näköinen, koska ihmisten mielestä ne, jotka eivät osaa huolehtia omasta ruumiistaan eivät myöskään pysty huolehtimaan toisten hyvinvoinnista. Hänen täytyy tietää, kuinka ja milloin on oltava vaiti, ja hänen on elettävä säännöllistä elämää, sillä tämä parantaa suuresti hänen mainettaan. Hänen täytyy käyttäytyä rehellisen miehen tavoin, sillä näin hän on kaikkien kunnon ihmisten mieleen, ja hänen on oltava ystävällinen ja ymmärtäväinen. Hänen ei pidä toimia impulsiivisesti eikä hätäisesti; hänen täytyy näyttää tyyneltä ja rauhalliselta, ei koskaan vihaiselta. Toisaalta hänen ei myöskään sovi olla liian iloinen.”
(Suom. Irma Rostedt)
Vaikka noiden teosten kirjoittajista ja ajoituksesta ei olekaan varmuutta, huomiota kiinnittää, että vaaka näyttää molemmissa kallistuvan hybriksen puolelle. Sen muodot ovat vielä vaarattomia, mutta ovat jo eräänlaisia ”ylimielisyyden” esiasteita. Tämän ei pitäisi kuitenkaan yllättää, kun lukee molempia Ahosen teoksia. Lääkärit omine koulukuntineen kiistelivät ja tavoittelivat ihmisten suosiosta kyseenalaisin keinoin, jopa murhayrityksiin saakka. Galenos on nyreissään kun nautinnonhaluinen eliitti valitsee mieluummin miellyttäviä hoitoja antavan ”muotilääkärin” kuin todellisen osaajan, mutta esittää itse ”spektaakkeleita potilashuoneessa” ja kehuu teoksissaan omia saavutuksiaan ja haukkuu esimerkiksi kaikkia metodistikoulukunnan edustajia ”aaseiksi”. Ahonen kirjoittaa:
”Galenos selvästikin nautti yleisön hämmästyttämisestä ja huomion herättämisestä noissa puistattavan verisissä leikkelynäytöksissä, jotka olivat osa keisariajan lääketieteellistä elämää.”
Ehkä lääketiede tunnisti hybriksen ihmisluontoon kuuluvana piirteenä joka parhaimmillaan oli tervettä itsetuntoa ja -varmuutta, mutta saattoi myös kehittyä epäihmimillisyydeksi toisia ihmisiä kohtaan. Kun sitä, miten tämä kehitys tapahtui, ei voitu mitata stetoskoopilla – joita tosin ei vielä ollut – jätettiin asia oman itsetarkkailun varaan. Tai Galenoksen Sielun tunteiden tunnistamisesta ja parantamisesta –tekstin ehdottaman ulkopuolisen ”valvojan”, eräänlaisen elämänkouluavustajan. Galenoksen neuvo tosin rajaa ulkopuolelleen juuri ne nimet jotka 400 -luvulla eaa. olisi raapustettu ostrakoneihin:
”Jos siis joku hyvin vaikutusvaltainen tai rikas henkilö haluaa tulla kunnon ihmiseksi, hänen täytyy ensimmäiseksi luopua näistä asioista, etenkin nykyaikana, jolloin hän ei pysty löytämään Diogenesta, joka kertoisi hänelle totuuden riippumatta kuulijansa suunnattomasta rikkaudesta tai jopa asemasta yksinvaltiaana. Mutta nämä ihmiset saavat pitää huolen itsestään. Sinä taas, joka et ole rikas etkä mahtava kaupungissa, voit sallia kaikkien sanoa suoraan, mitä heillä on sinua vastaan. Älä itse nurise kenellekään, ja näin sinulla on kaikki ihmiset kasvattajinasi, kuten Zenon tapasi sanoa.”
(Suom. Marke Ahonen)
Galenoksen pessimismi tuo mieleen Platonin sanat: ”ennen kuin he lopettavat juopottelun ja mässäilyn, irstailun ja laiskottelun, eivät lääkkeet, poltinraudat tai leikkaukset, loitsut, amuletit ja muut sellaiset voi auttaa heitä hiukkaakaan…” Olisiko niin, että kun hybristinen kehitys alkoi lähestyä tyranniaa, lääketiede ei enää voinut tai rohjennutkaan siihen puuttua?
Kiitokset FT Suvi Kuokkaselle!
Kirjallisuus:
Ahonen, Marke (2019) Galenos Lääkärin kirjoituksia sielusta. Suom. ja johdantoessee Marke Ahonen. Basam Books: Tallinna.
Ahonen, Marke (2020) Oopiumia ja ajatusharjoituksia Kirjoituksia antiikin lääketieteestä ja filosofiasta. Gaudeamus: Tallinna.
Aristoteles (1997) ”Retoriikka” teoksessa IX Retoriikka Runousoppi. Suom. Paavo Hohti ja Päivi Myllykoski. Gaudeamus: Tampere. Bahtin, Mihael (2002) Frangois Rabelais – keskiajan ja renesanssin nauru. Suom. Tapani Laine ja Paula Nieminen. Keuruu: Like.
Diogenes, Laertios (2002) Merkittävien filosofien elämät ja opit. Suom. Marke Ahonen. Summa: Tallinna.
Epiktetos (1978) Käsikirja ja keskusteluja. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava.
Kuokkanen, Suvi (2013) Kansalaismielipiteen jäljillä Argeologisen aineiston rooli aatehistoriallisessa Ostrakismos-tutkimuksessa. Historiallinen Aikakauskirja 4/2013. Sastamala.
Kuokkanen, Suvi (2013) Ostrakismos, hybris ja demokraattinen tasa-arvo klassisessa Ateenassa Moraalinen ja sosiaalinen näkökulma ostrakismos-järjestelmän syntyyn ja käyttöön. Helikon, 2/2013. Suomen Ateenan-instituutin ystävät ry:n jäsenlehti.
https://ateenaninstituutinystavat.files.wordpress.com/2014/08/helikon_2_2013.pdf
Kuokkanen, Suvi (2016) Tuomiolla hybris? Ostrakismos-tuomio, kansalaiskelpoisuuden ehdot ja soveliaan käyttäytymistavan rajat 400-luvun eaa. Ateenassa. Lähde Historiallinen Aikakauskirja 2016. Labyrintti ry. Louhiala, Pekka, toim. (1995) Lääketiede ja filosofia. Yliopistopaino: Helsinki.
Marcus Aurelius (2004) Iselleni Keisarin mietteitä elämästä. Suom. Marke Ahonen. Basam Books: Helsinki.
Platon (1999) Teokset IV, Valtio. Suom. Marja Itkonen-Kaila. WSOY: Helsinki.
Platon (1999) Teokset VI Lait. Suom. Marja Itkonen-Kaila, Holger Thesleff, Tuomas Anhava ja A. M. Anttila. WSOY: Helsinki.
Platon (1999) ”Eryksias” teoksessa Teokset VII . Suom. Marja Itkonen-Kaila ja A. M. Anttila. WSOY: Helsinki.
Artikkelikuvassa Pieter Bruegel vanhemman maalaus Maisema ja Ikaroksen putoaminen.
