Maisema Pariisista, Seinen rannalta.

Historia elää ranskalaisessa chansonissa

Maisema Pariisista, Seinen rannalta.

Maisema Pariisista vie ranskalaisten laulelmien tunnelmaan.

Kolme suurenmoista ranskalaista laulua täyttää tänä vuonna pyöreitä vuosia. Ne kertovat kukin omalla tavallaan viime vuosisadan traagisesta ja tunteita herättävästä historiasta, jonka keskellä ihmiset elivät.

Samantyyppisiä esimerkkejä olisi lukemattomia, mutta nyt, sotien muistoihin liittyvänä kesänä, nämä kolme ovat olleet erityisesti mielessäni. Googlaamalla nämä kaikki löytää mainiosti sekä YouTubesta että muista kanavista.

Ensimmäinen on  Louis Izoirdin (1886–1974) säveltämä ja Louis Bousquet’n (1870–1941) sanoittama La Caissière du Grand Café. Se syntyi ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä ja kertoo sotilaasta, joka on korviaan myöten ihastunut suuren kahvilan kassaneitiin, tämän mustiin silmiin ja ruskeisiin, kauniisti nutturalle kammattuihin hiuksiin. Sotilas, joka näkee vain neidin ylävartalon, arvelee tulevansa täysin hulluksi, jos näkisi tämän kokonaan. Kassaneidin kanssa katseita vaihtaessaan ja tälle hymyillessään sotilas kuvittelee jo valloittaneensa tämän, mutta erehtyy. Kun hän kirjoittaa tälle paperilapun ja menee käsi ojossa tätä kohti, neiti ohjaa hänet käymälään: ”Käytävän perällä, oikeanpuoleinen ovi, kyllä te löydätte”. Kupletin teki tunnetuksi Bach levytyksellään vuodelta 1918, ja isä Camilloa näytellyt erinomainen laulaja ja koomikko Fernandel esitti oman versionsa 1947. Oma suosikkini on kuitenkin Henri Genes’n tulkinta vuodelta 1965.

Pariisi vapautui natsimiehityksestä 25.8.1944 ja tapauksen kunniaksi Henri Bourtayre sävelsi ja Maurice Vandair sanoitti kappaleen Fleur de Paris, josta tuli hetkessä suosittu. Laulu kertoo elämästä, joka oli palannut Pariisin kaduille neljän miehitysvuoden jälkeen, vanhasta Pariisista, joka hymyilee, sekä toivon kukasta, joka oli halki miehityksen säilyttänyt pariisilaisten mielissä sinisen, valkoisen ja punaisen värinsä. Laulu tuli suosituksi jo 1920-luvun lopulla maineeseen nousseen Maurice Chevalier’n esittämänä. Samalla se merkitsi Chevalier’lle ainakin osittaista maineenpalautusta: hän oli miehitysaikana suostunut – tosin hyvin vastahakoisesti – natsien tarjoamiin mahdollisuuksiin ja herättänyt siten närää monien ranskalaisten parissa.

Jo kymmenen vuoden kuluttua Ranska kävi siirtomaasotaa Indokiinassa. Taisteluiden riehuessa Boris Vian sävelsi ja sanoitti toukokuussa 1954 kappaleen Le deserteur, jonka sanat ovat kirje presidentille. Mies on saanut kutsun rintamalle, mutta ilmoittaa kieltäytyvänsä lähtemästä, koska ei ole maan päällä tappaakseen ihmisparkoja. Hän on jo aikaisemmin nähnyt koko perheensä kärsivän, ja sotavankeudessa hän menetti kaiken. Nyt hänellä ei ole enää mitään, ja hän sulkee oven elämänsä kuolleille vuosille ja ryhtyy rintamakarkuriksi. Hän kiertää pitkin Ranskaa ja julistaa ihmisille, että kieltäytyisivät tottelemasta ja lähtemästä sotaan. ”Jos täytyy vuodattaa verensä, niin vuodattakaa te omanne, herra presidentti, te tekopyhä.” Ei ihme, että laulun esittäminen kiellettiin Ranskassa ja se vapautettiin pannasta vasta vuonna 1962, kun Ranskan viimeinen siirtomaasota Algeriassa oli päättynyt tappioon. Vianin laulusta tuli Yhdysvalloissa 1960-luvulla tärkeä osa Vietnamin sodan vastaista populaarikulttuuria eikä se ole kadottanut puhuttelevuuttaan tänäkään päivänä.

Matti Myllykoski

Kirjoituksessa mainittuja lauluja on koottu Vartijan YouTube-soittolistalle ja Spotify-soittolistalle – kuuntele heti suoraan netistä!


Avatar photo

Kirjoittaja

Matti Myllykoski (s. 1958) on johtava tietoasiantuntija ja dosentti Helsingin yliopistossa. Vartijan päätoimittajana hän on toiminut vuodesta 2001 lähtien. Lue lisää


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.