”Kun astut yli veitsenterän, ei toisella puolen ole enää hyvää ja pahaa.”
Virolainen runoilija ja filosofi Jaan Kaplinski teoksessaan Rajalla jota ei ole.
I Hyvä ja paha
Hyvän ja pahan dualismi syntyi samoilla sijoilla, samoihin aikoihin maanviljelyksen kanssa. Maanviljelijät jaottelevat maailman hyvään ja pahaan, jyviin ja akanoihin, susiin ja lampaisiin, viljoihin ja rikkaruohoihin. Metsästäjä-keräilijöille ympäröivä luonto oli puolestaan harmoninen kokonaisuus. Metsäläiskansoilla asioiden välillä ei ole jyrkkiä raja-aitoja, ei hyvän tai pahan tai elämän ja kuoleman. Maailma perustuu ikuiselle kierrolle ja tasapainolle.
Agraarien kultivoitua maisemaa vasten rehottava luonto alkoi näyttää vastakohdalta. Ojat ja aidat rakennettiin meidän ja luonnon toiseuden välille. Samalla syntyi käsitys hyvästä ja pahasta absoluutteina, jyrkkärajaisina vastakohtina toisilleen.
Vaikka kaikilla on hyvin verevä käsitys hyvästä, jo Platon totesi sen olevan käsitteellisen analyysin tuolla puolen. Hyvä tuntuu olevan jonkinlainen kattokäsitys miellyttävinä ja tavoiteltavina pidetyillä asioille. Se on myös eräänlainen epämääräinen suuntima siitä minne pyrkiä, puolihuolimaton kädenhuiskautus kohti horisonttia. Suurin osa ihmisistä yrittää kulkea sinne, kohti hyvää.
Pahaa onkin määritelty enemmän. Erään määrittelyn tarjoaa filosofi Jeffrey Burton Russell, joka jaottelee pahan kolmeen tyyppiin: luonnolliseen, moraaliseen ja metafyysiseen. Luonnollinen paha käsittää luonnonmullistukset ja sairaudet, maanvyöryn ja pernaruton. Moraalinen paha tarkoittaa ihmisen tahallisesta toiminnasta seuraavaa vahinkoa. Metafyysinen paha voidaan ymmärtää maailmankaikkeudessa myllertävänä absoluuttisena, persoonallisena pahana – Saatanana, absoluuttisen hyvän Jumalan vastakohtana. Siinä missä Jumalan kontolla ovat maailman hyvyys, kaikkien hyvien tekojen summa, ovat pahuus ja pahat teot Saatanasta, paholaisesta lähtöisin.
Ruotsalainen kirjailija Ann Heberlein kritisoi Russellin jaotelmaa teoksessa Pieni kirja pahuudesta. Heberleinin mukaan moraalisen pahan määritelmään olisi ynnättävä paha aie. Paha vaatii moraalisen toimijan, jolla on oltava jonkinlainen ymmärrys ja harkinta sekä tahto tehdä pahaa. Pahaa kohti on kuljettava tietoisena, sinne vasiten pyrkien. Teon seuraukset on ymmärrettävä. Täten, myöskin luonnollisen pahan käsite on järjetön, sillä luonnon toiminta on järjetöntä. Eivät tulivuoret pahuuttaan purkaudu tai puutiaiset pure. Vain ihminen voi valita hyvän taikka pahan, sillä vain ihmiselle nämä käsitteet merkitsevät jotakin.
Immanuel Kant kirjoitti, että ihminen ei koskaan valitse pahaa pahan itsensä vuoksi, vaan siitä saatavan hyödyn takia. Siispä, ei liene mahdollista tehdä valintaa akselilla, jonka ääripäät ovat metafyysinen paha ja metafyysinen hyvä. Ihmisen suorittamat valinnat tapahtuvat tässä todellisuudessa, jossa hyvä ja paha ovat moraalisia käsitteitä. Kun puhutaan hyötynäkökulmasta, pahan tilalle voisi vaihtaa oikeammin käsitteen huono.
Entä miten on laita ihmisen, joka kailottaa pyrkivänsä tieten tahtoen pahaa kohden? Ihmisten, jotka eivät näennäisesti hyödy pahan valitsemisesta laisinkaan. Ihmisten, jotka toivovat pahaa, tuhoa ja kuolemaa kaikille, kuten suomalaisesta black metalista kertovassa Loputon Gehennan liekki –dokumentissa haastateltava Lord Satanachia.
Lord Satanachia ei saisi kaikkien tuhosta ja kuolemasta oletettavasti mitään muuta hyötyä irti kuin oman mielihyvänsä. Mutta jos pyrkii pahaan siitä saatavan sadistisen mielihyvän takia, eikö paha olekin vain välikappale tiellä hyvän täytäntöön? Tyttärensä seksiorjaksi kellariin vanginneen itävaltalaisen Josef Fritzlin ja sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin pahuutta ajaa kieroutunut, tuiki yksityinen, mutta tavallaan ymmärrettävä hyötynäkökulma, henkilökohtaisen mielihyvän jahtaaminen.
Pahuuden teko vain sen itsensä vuoksi olisi hirmuteko, josta sen tekijä ei hyödy mitenkään. Teko, jonka suorittaminen olisi sen tekijälle nautinnotonta, ehkä jopa vastenmielistä. Tällaista tekoa Albert Camus kuvaa teoksessaan Sivullinen, jossa päähenkilö Mersault tappaa arabin rannalla syyttä suotta, muuten vain teostaan mitenkään kostumatta – voisi sanoa että silkkaa pahuuttaan.
Tällainen toiminta, pyyteetön pahuus, on syvällä ihmisessä. Jo kirkkoisä Augustinus irroittautuu Tunnustuksissaan absoluuttisen pahan käsitteestä kuvailemalla pahaa luontaisena osana ihmistä. Pahat teot ovat tekoja, joita tehdään vain niiden tekemisen takia, johtumatta mistään sen kummemmasta, ehkäpä vain ihmisyydestä itsestään.
Pahoja tekoja kuvaillaan usein epäinhimillisiksi, hyviä inhimillisiksi. Pahantekijän sanotaan ’”menettäneen ihmisyytensä”, hyväntekijä taas on Ihminen isolla i:llä. Esseessään ”Ihmisen viheliäisyydestä”kirjailija Timo Hännikäinen kyseenalaistaa tällaisen kielenkäytön. Augustinuksen hengessä Hännikäinen korostaa sitä, miten paha kumpuaa syvältä inhimillisyydestä, ihmisluonnosta. Pyyteetön viattomien piinaaminen jos jokin on inhimillistä, ihmisolennolle luonteenmukaista.
II Nietzsche tuolla puolen
Entä jos yrittää ravistaa nuo käsitteet yltään? Millainen todellisuus ihmisellä on vastassa hyvän ja pahan tuolla puolen? Löytyykö sieltä välinpitämätön anarkia, elämä moraalittomana mekaanisena automaattina, sellaisena minä René Descartes käsitti eläimet? Vai onko siellä elämä itsessään, puhdas oleminen? Vaiko jotain muuta?
Ihminen on niin läpeensä leipääntynyt arvottamaan ympäröivää todellisuutta, kokemaan kaikkeuden hyvä–paha -asetelman suodattimen läpi, että on vaikea kuvitella ihmiselämää noiden käsitteiden tuolla puolen. Kuin pohtisi, mitä maailmankaikkeuden reunojen ulkopuolella on.
Friedrich Nietzsche. Kuva: Wikipedia.
Friedrich Nietzsche penäsi myöhäiskauden filosofiassaan liikettä hyvän ja pahan tuolle puolen. Tämä liike olisi hänelle ollut kehitystä kohti parempaa ihmistä, kohti parempaa huomista. Ajatus metafyysisestä hyvästä ja pahasta olisi murskattava ja uusi moraali, uudet arvot ja jopa uudet käsitteet luotava tilalle. Nietzschelle hyvä ja paha eivät ole absoluuttisia vaan relativistisia:
”Metafyysikkojen perususko on uskoa arvojen vastakohtiin… On näet lupa epäillä, ensinnäkin, onko vastakohtia ensinkään, ja toiseksi, eivätkö nuo kansanomaiset arvostukset ja arvo-vastakohdat, joihin metafyysikot ovat painaneet leimansa, ehkä ole vain etualanarviointeja, vain väliaikaisia perspektiivejä, ehkä vielä lisäksi jostain kulmasta käsin.”
Nietzschen mukaan asioiden näennäinen vastakohtaisuus johtuu siitä, miten tyypittelevä ja yksioikoinen työkalu kieli on. Se ei tavoita todellisuuden aste- ja sävyeroja. Kieli puhuu edelleen vastakohdista siinä, missä on vain asteita ja asteikon hienoutta.
Nietzsche leikittelee ajatuksella vetää hyvän ja pahan käsitteet nurinniskoin:
”Olemme pitäneet itsestään selvänä, että hyvä on parempi kuin paha, ajatelkaa, jos asia onkin päinvastoin ja paha pitäisi arvottaa korkeammalle kuin hyvä.”
”Eiköhän vasta vastakohta olisi oikea valepuku, johon verhoutuneena jonkun Jumalan häveliäisyys maita vaeltaisi.”
Nietzschelle vallitsevat moraalikäsitykset ovat luutuneita, ja ne estävät ihmistä näkemästä todellisuutta sellaisena kuin se oikeasti on. Ne johtavat meitä harhaan, ovat jonkin hädin tuskin horisontissa siintävän todemman, paremman ja oikeamman olemisen tiellä:
”…joka on katsastanut siihen [maailmaan] aasialaisella ja yliaasialaisella silmällä – hyvän ja pahan tuolla puolen, eikä enää niinkuin Buddha ja Schopenhauer, moraalin lumoissa ja harhaluuloissa… Kenties eivät kaikista juhlallisimmat käsitteet, joiden takia on eniten taisteltu ja kärsitty, käsitteet ”Jumala” ja ”Synti” jonakin tulevana aikana näytä meistä tärkeämmiltä kuin näyttää vanhasta miehestä lasten-lelu ja lasten-tuska.”
III Kaplinski
Nietzsche haluaa määritellä itse sen, mikä on hyvää ja mikä on pahaa, mutta hän ei halua tyystin hyvän ja pahan vastakkainasettelun ulkopuolelle. Hän haluaa yhä pelata peliä, mutta uusin säännöin. Onko hyvän ja pahan totaalikieltäminen edes mahdollista? Noiden käsitteiden olemassaolon voi teoreettisesti hukuttaa relativismin hetteikköön, eri perspektiivien hämäriin valööreihin. Mutta kohdatessaan jotain, mitä tekee kipeää tai jotain mikä miellyttää, kuvitteellinen kiihkomielisinkin hyvän ja pahan kieltäjä herkeää nimeämään: tämä on hyvä, tai, tämä on paha.
Kuten virolainen filosofi ja runoilija Jaan Kaplinski kirjoittaa teoksessaan ”Rajalla jota ei ole”:
”Bonum ja malum eivät ole jumalallisia vaan inhimillisiä, aistillisia ominaisuuksia. Hyvä on mieluisaa, paha kipeää. Ei sen enempää.”
Jaan Kaplinski syntyi vuonna 1941 Neuvostoliiton valtaamaan Viroon. Hänen tuottelias kirjailijanuransa kattaa lähes koko kirjallisen ilmaisun kentän esseistä ja runoista proosaan ja lastenkirjoihin. Vaikkakin hänen teoksiaan on käännetty verrattain ahkerasti, suomalaisessa pintajulkisuudessa Kaplinski on tunnettu lähinnä kärkevästä kritiikistään Sofi Oksasen Puhdistusta ja sen antamaa kuvaa virolaisista ja Viron historiasta kohtaan.
Kaplinskin ajattelussa aasialaisen ajattelun perinteellä sekä luonnolla on suuri sija. Hän on pyrkinyt hyvän ja pahan tuolle puolen, käsitteitä edeltävään kokemukseen. Kaplinski jakaa Nietzschen tulkinnan siitä, miten hyvä ja paha ovat pohjimmiltaan vain kielellisiä ilmiöitä, ihmisen loputonta tarvetta ymmärtää todellisuuttaan kaavoittamalla ja nimeämällä havaitsemaansa:
”Emme rauhoitu ennen kuin olemme antaneet nimen tunteillemme ja haluillemme… elämme pikemminkin tunteiden nimilappujen kuin tunteiden varassa.”
Hyvä ja paha eivät ole todellisuuden sisäsyntyisiä ilmiöitä. Niiden olemassaolo riippuu ihmisestä ja ihmisen kokemuksista ja tarpeesta käsittää kokemaansa. Hyvä ja paha ovat ovat apukaluja ihmiselle ihmetellä, jotain jolla rakentaa raameja ympäröivälle, epämääräiselle todellisuudelle. Ne ovat käyttökelpoisia mutta eivät välttämättömiä.
Kirjoittaessaan ihmisen taipumuksesta nimetä ja kaavoittaa todellisuutta Kaplinski lainaa termodynaamikan käsitettä entropia. Entropia merkitsee suljetussa järjestelmässä vääjäämättä kasvavaa epäjärjestystä, aineen hajoamista, ajan kulumista, vaikkapa huoneen sotkuisuuden lisääntymistä. Esseissään ”Mitä on runous?” ja ”Olemisen avara hiljaisuus” Kaplinski kuvaa entropialla tottumuksen turruttavaa voimaa, sitä, miten tietoisuuteemme sisäänrakentuneet käsitteet ja kaavat estävät meitä kokemasta todellisuutta sellaisena kuin se oikeasti on. Elämme puolivalmisteiden maailmassa, automaattisten reaktioiden ja tunteiden nimilappujen varassa.
Jaan Kaplinski vanhemmalla iällä. Kuva Wikipedia.
Ihmisen on pyrittävä ottamaan todellisuus vastaan ilman entropian harhoja, valheellisen järjestyksen epäjärjestykselle ei saa antaa ylivaltaa. Pyrkimys tähän on negentropiaa, entropian negaatiota, kaavojen purkautumista. Negentropialle ei voi kirjoittaa sääntöjä, suuntaviivoja tai ohjekirjoja, sillä näistä suuntaviivoista tulisi vääjämättä uudet entropiat, uudet hökötykset peittämässä valonhäivän todellisuuden maailmasta. Onko tästä aiheesta siis edes mahdollista puhua? Mitä sanomattomasta voi sanoa? Kaplinski yrittää parhaansa:
”Epäjärjestys voi lakata vain silloin, kun me luovumme käsittämästä järjestyksen ahtaasti, kun näemme järjestystä myös muualla kuin ihmiskätten luomistyössä, kun luonto lakkaa olemasta meille sokea ja sekainen alkuvoima jota tulee vastustaa. Paha voi loppua vasta silloin, kun me luovumme dualismista, joka on käsitteellisen maailmankatsomuksen erikoistapaus, ja käännymme kohti luonnollisuutta, luonnonmukaisen kulun puoleen. Se ei merkitse, että käsitteet ”hyvä” ja ”huono” sekä muutkin muuttuisivat tabuiksi.”
IV Taon tie
Tien poispäin epäjärjestyksestä, kaavoittumisesta ja samalla hyvän ja pahan dualismista Kaplinski löytää kiinalaisesta taolaisuuden opista ja ennen sen keskeisen mestarin, 500-luvulla ennen ajanlaskumme alkua eläneen Laotsen kirjoituksista. Laotsen maailmassa ei ole hyvää tai pahaa. Ne ovat syntyneet ihmisen etäännyttyä luonnosta ja ovat olemassa vain vastakohtaisuutensa kautta, ihmisen sommittelemassa ja maailmaansa projikoimassa dualismissa. Taolaisuuden kattokäsite tao merkitsee kaikkeutta ylläpitävää ja alati läsnä olevaa voimaa, alkusyytä. Semanttisella höpötyksellään ihmis-rukka on hukannut näköpiiristään taon, kirjaimellisessa merkityksessään tien tai polun.
”Kun Suuri Tao kadotettiin
tulivat lähimmäisenrakkaus ja oikeudentunto
kun äly ja tiedot nousivat esille
saapui Suuri teeskentely
mitä enemmän annetaan käskyjä ja lakeja
sitä enemmän on varkaita ja lainrikkojia”
Maailma on luonteeltaan välitön ja virtaava, merkityksetön ja muuttuva. Tähän maailmaan yrittää ihminen soveltaa muuttumatonta merkityksien maailmaa. Välitöntä maailmaa tulkitaan ensisijaisesti merkityksellisyyden välikäden vesittämänä. Tästä neliöpalikan runnomisesta ympyränmuotoiseen reikään seuraa kokemusten ristiriita. Kokemusten ristiriidasta seuraa kärsimystä. Laotsen pyrkimys oli viittoa meitä toisenlaiseen asemaan, jossa välitön alkukokemus koettaisiin ensin, ja käsitteellinen kokemus seuraisi sitä – silloinkin vain tarvittaessa.
Laotse kokee sivistyksen, kulttuurin ja kehityksen liikkeenä poispäin taosta, sen jonkin sanomattoman kadottamisena. Vastoin aikansa ja etenkin meidän aikamme arvojärjestelmiä hän näkee lapsen aikuista parempana, veistämättömän puun veistettyä, hämärän valoisaa sekä kehittämättömän kehitettyä parempana. Nimetön on parempi kuin nimetty, vajoaminen kohoamista oivallisempaa. Saarnansa lävistävänä motiivina on paluu, paluu alkuun, paluu taoon:
”Paluu alkuun on nimeltään Hiljaisuus
Taon liike on palaamista.”
Ihmisen pitäisi palata käsitteitä edeltävään hiljaisuuteen. Sieltä, hyvänkin ulottumattomista Jaan Kaplinski löytää jotain, jota voi kutsua Jumalaksi. Tästä hän kirjoittaa teoksessaan Rajalla jota ei ole:
”…luovuttaisiin monilukuisista määritelmistä ja tunnustettaisiin oma tietämättömyys tai se, ettei kaikkea edes voi tietää, ilmaista tai ymmärtää. Mutta ihmisen kannalta tämä olisi askel taaksepäin – se olisi luopumista omasta minästä, omasta itseluottamuksesta, tilan tekemistä Jumalalle, joka saapuu, ilmoittaa, valaisee. Jumala ei tarvitse meistä kuin aivan vähän tilaa. Jumala tarvitsee meistä pienen tyhjän paikan; se vain ei saisi olla täynnä itseämme, meidän uskoamme, meidän itseoikeutustamme. Meidän uskomme on enimmäkseen uskoa omaan itseemme, eikä se Jumalan mielestä ole uskoa. Meidän uskonpuutteemme on Jumalan mielestä uskoa. Ei usko voi olla positiivinen suure, usko on juuri se tyhjä kohta meissä. Usko onkin uskonpuutetta. Usko on uskonpuutetta.”
Tuo tyhjä kohta meissä on hyvän ja pahan tuolla puolen. Siellä virtaa tyhjyys. Siellä vallitsee vain olemisen avara hiljaisuus. Välitön kokemus ennen merkitystä. Sieltä, epäuskosta, hyvän ja pahan tuolta puolen Jaan Kaplinski löytää uskonsa.
Kun Nietzschen Übermensch tavoittaa todellisuuden tuolta puolen hyvää ja pahaa, hän alkaa takoa ja taivuttaa sitä mieleiseen muotoonsa. Hän tahtoo vallita todellisuutta. Hänen toimintansa kohdistuu sisältä ulospäin. Kun Kaplinskin taolainen löytää itsensä hyvän ja pahan tuolta puolen, hän istahtaa alas. Hän antaa todellisuuden vallita häntä tai olla vallitsematta. Toiminnan sijasta toimettomuus. Virta kohdistuu ulkoa sisälle.
Kaplinski ja Nietzsche kulkevat molemmat hyvän ja pahan akselin poikki, löytävät jotain tuolta puolen ja huutavat meille, joille raja on, rajalta jota ei ole. Heidän äänensä hiipuvat suurelti tuuleen. Jotain kuitenkin kantautuu tälle puolen rajaa. Se on rohkaiseva kehotus välttää kaavoittumasta elämään. Pieni tönäisy, jonka voimasta istuisimme alas ja olisimme omana itsenämme. Ja huomaamatta, raja onkin poissa.
Kirjallisuutta
Jaan Kaplinski: Olemisen avara hiljaisuus
Jaan Kaplinski: Rajalla jota ei ole: merkintöjä tiedosta, tietoisuudesta, uskosta
Jaan Kaplisnki: Törmäys todellisuuteen: esseitä vuosilta 1988-1999
Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta
Friedrich Nietzsche: Hyvän ja pahan tuolla puolen
Friedrich Nietzsche: Moraalin alkuperästä
Timo Hännikäinen: Ihmisen viheliäisyydestä
Otteet Laotsen Tao-te-kingistä joko Jaan Kaplinskin esseiden otteista tai Pekka Ervastin suomentamasta laitoksesta.
Artikkelikuvassa nuori Jaan Kaplinski. Kuva: Estonica.org.
