John Bunyanin Kristityn vaellus, Jonathan Swiftin Gulliverin retket ja George Orwellin Eläinten vallankumouskuuluvat maailmankirjallisuuden tunnetuimpiin allegorioihin. Kirjailijat ovat itse tarkoittaneet nämä teokset allegorioiksi. Ernest Hemingwayn vuonna 1952 ilmestynyt Vanhus ja meri on toista lajia.
Vanhuksen ja meren tarina ulottuu kolmen yön yli ja mahtuu noin 130 sivuun. Kirjan niukka ilmaisu on Volter Kilven saaristolaiskirjojen äärimmäinen vastakohta. Samalla vähäsanaisuus on osa kirjan sisältöä.
Teoksen alussa sen päähenkilö Santiago, vanha kalastaja, keskustelee nuoren pojan kanssa, joka on ollut mukana hänen kalastusmatkoillaan. Mies on ollut ilman kalaa kahdeksankymmentäneljä päivää. Neljänkymmenen päivän jälkeen pojan vanhemmat eivät enää anna pojan lähteä mukaan, koska he ovat varmoja siitä, että Santiago on salao, pysyvästi huono-onninen. Santiago lähtee yksin. Avomerellä hän laskee pyydyksensä mereen ja jää odottamaan saalista. Aluksi kertomus on vain hidasta odotusta, kunnes Santiago tuntee siimassa nykäyksen. Meren syvyydessä kala tunnustelee syöttiä pitkään ja lopulta nielaisee sen kokonaan. Siitä alkaa taistelu.
Saalis pysyttelee näkymättömissä ja kuljettaa Santiagoa ja hänen venettään haluamaansa suuntaan. Kun kala vihdoin tulee pintaan ja hyppää ilmaan, Santiago saattaa nähdä suurimman kalan, mitä on ikinä tavannut. Alkaa pitkä lopputaistelu, ja sen aikana Santiago loukkaa kätensä. Ylivoimaiselta tuntuneen kamppailun jälkeen hän onnistuu työntämään harppuunan kalan sydämeen ja surmaamaan saaliinsa. Miekkakala on liian suuri hänen veneeseensä, ja niin hänen on sidottava se veneen kylkeen kiinni. Rinnakkain saaliinsa kanssa hän alkaa purjehtia kotia kohti. Santiago saa nauttia voitostaan vain vähän aikaa. Hait ovat haistaneet mereen valuneen veren ja käyvät Santiagon ja hänen saaliinsa kimppuun. Ensin tulee yksi hai ja sitten useampia. Alkuun Santiago onnistuu kohtuullisesti puolustautumaan, mutta väsyessään hän menettää aseensa ja joutuu alistumaan tappioon. Hait nakertavat pala palalta hänen kalaansa, ja kun hän vihdoin tulee umpiväsyneenä kotikylän rantaan, hänellä on kalastaan vain ruoto jäljellä.
Kuvatessaan pettynyttä vanhaa miestä Hemingway on kirjan yleiseen tyyliin verrattuna lähes vuolassanainen. Mies itse katselee ruodoksi kaluttua saalistaan: ”Hän näki sen selkärangan valkean raidan sekä pään tumman möhkäleen ja esiinpistävän nokan ja kaiken välillä ammottavan tyhjyyden.” Kyläläisten reaktioita kuvatessaan Hemingway on äärimmäisen pidättyväinen. Hän ei kerro mitään heidän ilmeistään eikä ihmetyksestään eikä ruodon herättämistä puheista. Hemingway vain kuvaa, että yksi kalastajista on vedessä mittaamassa luurankoa siimanpätkällä. Joku kalan nähnyt sentään sanoo Hemingwayn kirjoittamassa repliikissä kalan koon, viisi ja puoli metriä nokasta pyrstöön. Joku toinen esittää lakonisen arvion, että yhtä suurta kalaa ei ole aiemmin nähty.
Jonkinlaisena jälkinäytöksenä teoksen aivan viimeisillä riveillä ovat rantaravintolan tarjoilijat, jotka luulevat kalanruodon kuuluvan miekkakalan sijasta haille. Hylkyjätteen turhuus korostuu entisestään, kun ihmiset eivät tunnista edes kalalajia ja siksi tulkitsevat näkemänsä väärin. Lopulta haihtuu lukijassa virinnyt ajatus, että kaikki kyläläiset olisivat selittämättä käsittäneet, mitä merellä oli tapahtunut. Tuntuu siltä kuin Hemingway olisi aivan viimeiseksi ajatellut: älä vain luule, että he ymmärsivät.
Hemingwayn torjuma allegorinen tulkinta
Hemingwayn elämäkerran kirjoittaja Charles Baker kertoo, että heti kirjan ilmestymisen jälkeen sekä papit että rabbit kiiruhtivat kirjoittamaan saarnoja Hemingwayn romaanin pohjalta. Bakerin mukaan Hemingway korosti kuitenkin sitä, että hänen romaanissaan ei ollut kyse allegoriasta. Hän sanoi romaanin salaisuudeksi juuri sen, ettei siinä piillyt symboliikkaa. Miekkakala on siinä oma itsensä, eivätkä hait ole sen parempia tai pahempia kuin hait yleensä.
Hemingway on symboliikan torjuvassa tulkinnassaan epäilemättä omalta kannaltaan oikeassa. Vanhan kalastajan kuiva kausi on pitkä, mutta ei myyttisen pitkä. Hänen kalansa on suuri, mutta kuitenkin sellainen, että vastaavan kokoisia kaloja tiedetään elävän valtamerissä. Yksi kiinnostava yksityiskohta on siinä, että saaliskala ei tartu kaikkein syvimmällä olleeseen syöttiin, joka olisi ollut kahdensadanviidenkymmenen metrin päässä vedenpinnasta, vaan siihen, joka on kahdensadan metrin syvyydessä. Tämä viittaa siihen, että valtameressä elää vieläkin suurempia kaloja kuin Santiagon saalis.
Hemingway on huolellisesti rajannut kalansa kokoa ja muita ominaisuuksia pitääkseen sen realistisen kerronnan rajoissa. Hemingwayn tiukka realismi näkyy myös kertomuksen juonessa. Santiago melkein selviää kamppailusta, mutta lopulta tappio tulee ikään kuin numeroin 0–1. Tulos ei ole osoitus jonkinlaisesta Tähtien sodan meritaisteluversiosta, vaan niukasta mutta yksiselitteisestä ihmisen kärsimästä tappiosta, kun vanha mies on hieman liian heikko ja häneltä puuttuu apulainen.
Hemingwayn kala eroaa ratkaisevasti Herman Melvillen Valkoisesta valaasta, joka kasvaa myyttisiin mittoihin: ”Yksi näistä hurjista huhuista, joka lopulta liittyi Valkoiseen valaaseen taikauskoon taipuvaisten miesten mielissä, sisälsi sen täysin luonnottoman käsityksen, että Moby Dick oli kaikkialla läsnä oleva otus, että se oli muka tosiaankin tavattu samanaikaisesti aivan vastakkaisilla leveysasteilla.” Kertomalla tällaisista maagisista huhuista Melvillen kertoja selvästi ilmaisee, että hän ei usko maagisiin tarinoihin, mutta samalla hän tietoisesti vahvistaa kalansa yliluonnollisia piirteitä. Ihmismieli nimittäin toimii niin, että kertojan kieltäessä jotain se nimenomaisesti torjuttu tulee toisen kautta vahvistetuksi.
Huolimatta aidosta tarkoituksesta välttää symboliikkaa Hemingwayn kertomuksessa on paljon sellaista, mikä houkuttelee lukijasta allegoriset tulkinnat esiin. Osa näistä syistä on välttämättömiä, kertomuksen luonteesta johtuvia. Lisäksi kertomuksessa on yksityiskohtia, jotka viittaavat kirjailijan osasyyllisyyteen, tarkoitukselliseen tai tahattomaan.
Meri on aina ollut maailmankuvan perusaineksia. Vanhoilta ajoilta lähtien ihmiset ovat maailman kokonaismallia hahmotellessaan sijoittaneet meren tähän kuvaansa. Vaikka israelilaiset eivät olleet merenkävijäkansaa, Genesiksen alussa kerrotaan: ”Jumala sanoi: ’Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan, niin että maan kamara tulee näkyviin.’ Ja niin tapahtui. Jumala nimitti kiinteän kamaran maaksi, ja sen paikan, mihin vedet olivat kokoontuneet, hän nimitti mereksi.”
Meri tapahtumapaikkana avaa allegorioiden maailman. Odysseia, yksi maailmankirjallisuuden peruskertomuksista, sijoittuu merelle. Kun Volter Kilven romaanissa Alastalon salissa suunnitellaan merenkäyntiin tarkoitetun parkkilaivan rakentamista, kyse ei ole mistä tahansa rakennusprojektista, vaan päämäärästä, jonka avulla rannikkokylän miehet ilmaisevat omaa elämännäkemystään ja yhteisöllistä asemaansa. Lisäksi ovat kaunokirjallisuuden ulkopuolelta löytöretkeilijöiden merimatkat. Kolumbus-kertomus on ihmiskunnan yhteisiä elämänkuvia. Jos kirjailija valitsee ei-allegoriseksi aikomansa kertomuksen tapahtumapaikaksi meren, hän on jo lähes hävinnyt pelin. Lukija ei voi olla lukematta kertomuksen sisään kaikkia niitä merikertomuksia, joista hän on aiemmin kuullut.
Meressä on vaikuttavaa myös sen syvyys. Pinnanalainen maailma on ihmiselle vierasta aluetta. On helpompi päästä kuumatkalle kuin tunkeutua valtamerten syvimpiin onkaloihin, joista löytyy jatkuvasti uusia eliölajeja. Loch Nessin hirviön kaltaisia olioita sieltä tuskin tavataan, mutta jos kirjailija sijoittaa piileskelevän, jättikokoisen hirviöeläimen jonnekin maapallolle, merten syvyys on sille luonnollisin kotipaikka.
Merihirviömyytistä on nykyaikainenkin esimerkki. Tappajahai on alkuaan Peter Benchleyn kirja, mutta se tunnetaan paremmin elokuvana, jonka ykkösosan on ohjannut Steven Spielberg. Symbolieläimenä hai on ollut hyvin vähän käytetty, mutta merestä esiin pistävä evä on ruvennut merkitsemään elokuvissa kuolemanvaaraa. Vanhoilta ajoilta periytyviä on Ugaritin Baal-runoelmassa esiintyvä Leviatan, jonka melkein sanatarkka vastine on Vanhassa testamentissa. Suuri kala tunnetaan profeetta Joonan kertomuksesta, joka askarrutti myös Jeesuksen aikalaisia, koska evankeliumit ovat tallettaneet sitä koskevaa keskustelua. Veden alla oleva kala on vanha Kristus-symboli. Varsinkin psykoanalyyttisessa perinteessä se on kuvannut miehen sukupuolielintä, vaikka tätä symboliikkaa Hemingwayn romaanin pohjalta saarnanneet papit ja rabbit tuskin hyödynsivät.
On oikeastaan yllättävää, että kalanruodosta ei ole tullut yleismaailmallista turhuuden ja tarpeettomuuden symbolia. Ihmiskunta on halki historiansa ollut sen kanssa tekemisissä. Ehkä se on hylätty symboliikassa sen tähden, että sitä ei ole katseltu pitkään, vaan heti kalan muuttuessa ruodoksi se on siivottu syrjään ja lakannut olemasta näkyvissä ja hajullaan kiusaamasta ihmisiä. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt kalanruotoa puhuttelemasta ihmisiä. Tavallaan jotain sen puhuttelevuudesta kertoo juuri se, että se ei ole kelvannut edes symboliikan kuvastoihin. On hyvin vähän asioita, jotka kalanruotoa vahvemmin saavat aikaan tunteen tarpeettomuudesta ja siitä, että jokin on loppuun käytetty tai vielä paremmin sanoen loppuun järsitty. Kun joulukalasta on vain ruodot jäljellä, tiedetään, että arki on tullut tai on hyvin pian tulossa.
Kuolemateeman huomaa Hemingwayn kirjasta ensimmäiseksi. Tarvitsee vain kuulla kirjan juoni tai lukea takakannen tekstit. Kala taistelee elämästään ja vihdoin menettää sen, eikä romaani kerro vain kalan vaan sekä miehen että kalan kuolemasta: ”Kala, täytyyhän sinun kuolla joka tapauksessa”, mies sanoo kesken kamppailunsa, ”mutta pitääkö sinun ottaa minutkin hengiltä.” Kaiken aikaa on selvää, että saaliskala on Santiagon viimeinen tilaisuus unelmien toteutumiseen. Hän on vanha mies ja menotiellä. Vihdoin kotikylän rannassa jättiläismäinen kalan ruoto korottaa kuoleman toiseen potenssiin. Eivät vain mahdollisuudet ole lopussa, ei vain tulevaisuus ole suljettu. Myös menneisyydeltä on riistetty sen arvo, sillä onko maailmassa mitään turhempaa kuin kalanruoto? Se ei kelpaa kenellekään. Jos kalamatka olisi päättynyt melkeinpä millä muulla tavalla tahansa, Santiago olisi voinut kertoa kiinnostavaa tarinaa kalasta, joka oli suurin milloinkaan tavattu. Nyt hänen tuomisinaan ei ole edes kunnon kalajuttua. Ruodon mukana on vain tappion täydellinen apeus ja inhimillisten ponnistelujen hyödyttömyys. Häneltä ei kysellä merellisiä tapahtumia. Ruodon näkeminen riittää.
Hemingwayn romaanin lopun vaikuttavuus tulee juuri siitä, että se perustuu kaikkien tuntemaan kuvaan, jota ei ole kulutettu symboliikan perinteissä loppuun. Kirjailijan vallassa on ottaa käyttöönsä kalanruoto ilman pelkoa, että hänen romaaninsa tulisi liitetyksi johonkin olemassa olevaan ideologiaan tai ajattelumalliin. Koska kalanruotoa ei ole käytetty tunnetussa symboliikassa, Hemingwaylla on perustelu sille, miksi hänen teoksessaan ei ole symboliikkaa; eri asia on sitten se, toimiiko tämä perustelu lukijan päässä. Tekstin vastaanottoa korostavissa kirjallisuudentulkinnoissa ajatellaan, että ymmärtämisen kannalta ratkaisevin tapahtuu lukijan kohdatessa tekstin. Kirjailija ei välttämättä ole oman teoksensa paras tulkki, ja hän voi kieltää tulkinnan, joka on kuitenkin lukijan kannalta ilmeisin. Hemingwayn kalanruotoa on vaikea ymmärtää vain kalanruodoksi. Lukija rakentaa siitä omissa mielikuvissaan elämänkuvan, tarkoittaapa kirjailija sitä tai ei. Santiagon tarina tiivistyy ruotoon, ja kun lukija reagoi tähän tiivistymään, hän alkaa kysellä itseltään, onko kalanruoto hänenkin elämänsä kuva.
Hemingwayn lipsauttamat neljäkymmentä päivää
On hieman yllättävää että kertomuksensa symboliikan torjunut Hemingway kirjoittaa kuitenkin, että Santiago on ollut vailla kalaa kahdeksankymmentäneljä päivää ja että neljänkymmenen päivän kuluttua poika ei saa enää liittyä hänen seuraansa. Kirjailijalla olisi ollut valittavana iso määrä numeroita, mutta hän poimii niistä käyttöönsä juuri sen luvun, joka on Raamatusta tuttu ja joka on yleisesti tunnettu koettelemusten luku. Vedenpaisumus kesti neljäkymmentä päivää, ja yhtä pitkä oli se aika, jonka Niniven kaupunki sai armoa parannuksen tekemiseen. Jeesus oli erämaassa paholaisen kiusattavana neljäkymmentä päivää. Kirkkovuoden kalenterissa pääsiäisen ja helatorstain välinen aika on niin ikään neljänkymmenen päivän mittainen.
Lukuun soveltuvaa symboliikkaa on myös juutalaiskristillisen elämänpiirin ulkopuolella. Stonehengen temppelirakennelmassa on neljäkymmentä pylvästä asetettuna ympyrään, jonka läpimitta on neljäkymmentä askelta. Islamilaisuudessa neljäkymmentä on sikäli tärkeä luku, että Muhammadin alkukirjan M on sitä vastaava kirjain. Vielä on kiinnostavaa, että monet kansat ovat lopettaneet laskemisensa lukuun neljäkymmentä, koska tämän pitemmälle heidän maailmassaan ei ole tarvinnut mennä.
Hemingway ei välttämättä ole ajatellut sitä, miksi hän on valinnut juuri sen luvun kuin on valinnut. Mahdollisesti se on tekstissä vain sen tähden, että se nyt sattuu siinä olemaan. Ehkä numero neljäkymmentä on tipahtanut tekstiin vain sen takia, että se on tullut ensimmäisenä mieleen ja on muuten tuntunut hyvältä. Kun se luku tekstissä kuitenkin on, lukujen symboliikkaa ja Raamattua tunteva lukija ei voi olla kiinnittämättä siihen huomiota.
Hemingway ei välttämättä tuntenut Stonehengen tai Muhammedin liittymistä lukuun neljäkymmentä, mutta Raamatun kertomukset olivat hänelle tuttuja. Metsästyksestä, kalastuksesta, härkätaisteluista, sodasta ja naissuhteista kertovat romaanit ovat aiheuttaneet sen, että eräät hänen kirjailijakuvansa oleelliset piirteet on sivuutettu. Yksi niistä on hänen katolisuutensa. Se näkyy hänen elämäntarinassaan esimerkiksi sillä tavoin, että hän suostui yhden ainoan kerran puhumaan julkisesti kirjailijanlaadustaan. Tämä tapahtui silloin, kun hänen paterinsa sai houkuteltua hänet eräänlaiseen seurakuntailtaan.
Monet avoimen uskonnolliset ilmaukset vahvistavat vaikutelmaa, että Vanhus ja meri ei ole vain kertomus kalan saalistamisesta ja sen menettämisestä, vaan myös elämän loppuselvityksestä, jossa Jumala on yhtenä osapuolena. Santiago sanoo itsestään, ettei hän ole uskonnollinen. Tämän ajatuksensa päälle hän lukee kuitenkin kymmenen isämeitää ja avemariaa saadakseen kalan. Samalla hän lupaa tehdä pyhiinvaelluksen Cobren Pyhän Neitsyen luo, jos saa kalan. ”Lupaan vankasti”, Hemingway antaa Santiagon sanoa. Hän etäännyttää Santiagoa uskon maailmasta kuvaamalla sitä, kuinka koneellisesti vanha mies popottaa rukouksiaan. Santiago on väsynyt, eikä hän oikein muista sanoja, mutta sitten hän antaa niiden vain tulla, minkä jälkeen rukoileminen onnistuu paremmin. Lukemiensa rukousten jälkeen hän sanoo omin sanoin: ”Siunattu Neitsyt, rukoile tämän kuoleman puolesta, vaikka hän onkin ihmeellinen.” Rukousta kuvaava jakso päättyy kirjailijan arvioon, että Santiago tuntee olonsa paljon paremmaksi kuin ennen, vaikka hän kärsii täsmälleen yhtä paljon tai ehkä vielä hiukan enemmän kuin ennen.
Tämä keskellä kirjaa oleva kuvaus on romaanin pisin eksplisiittinen uskonnollisten tunteiden kuvaus. Hemingway palaa rukousteemaan vielä myöhemmin, kun hän kirjoittaa Santiagosta humoristisesti tai ironisesti: ”Kun olen saanut sen kiertelemään näin kauniisti, auttakoon Jumala minua kestämään. Luen sata isämeitää ja sata avemariaa. Mutta en voi lukea niitä nyt. Pidettäköön niitä luettuina. Luen ne sitten myöhemmin.”
On myös niukempia rukoilemisen kuvauksia. Kun kala on nielaisemisellaan syöttiä, Santiago sanoo: ”Jumala auttakoon häntä ottamaan sen.” Vähän myöhemmin hän huolestui siitä, että kala ei tarttunutkaan syöttiin, ja sanoi: ”Jeesus tietää, ettei se ole voinut mennä.” Kun kala on kiinni, Santiago pyytää Jumalalta, että kala hyppäisi ja että hänen vaurioituneen kätensä kouristus lakkaisi. Ennakoidessaan kertomuksen loppua hän sanoo: ”Jos hait tulevat, Jumala armahtakoon kalaa ja minua.” Lisäksi Santiagon lausumissa herra paratkoon -tyyppisiä, kuten ”Jumalan kiitos”, ”Jeesus, enpä tiennyt” tai ”Jumala tietää”.
Uskonnollisuus näkyy Santiagon moraalisissa pohdinnoissa. Hän miettii sitä, onko syntiä surmata kala. Epäonnistumisen yhdeksi syyksi hän taas ymmärtää sen, että lähti liian kauas ulapalle. Lukija voi tulkita tämän ajatuksen niin, että ihminen lähti maailmaan, jonne hän ei enää kuulunut. Kirjassa on myös aineistoa, josta on vaikea sanoa, pitääkö se käsittää uskonnollisesti vai muuten. On keskustelua, josta ei tarkkaan selviä, onko kyseessä uskonnollinen usko, muu luottamus tai ne molemmat yhdessä. Poika ja vanha mies toteavat yhdessä, että juuri pojan isän uskon puutteesta johtui kielto lähteä Santiagon mukaan merelle.
Samaan vaikeasti tulkittavaan lajiin kuuluu Hemingwayn tapa puhua merestä. Santiago käyttää siitä feminiinistä muotoa la mar. Hemingwayn mukaan tätä muotoa käyttävät ne, jotka rakastavat sitä. ”Joskus nekin, jotka sitä rakastavat, puhuvat siitä pahaa, mutta aina ikään kuin se olisi nainen.” Hemingway sanoo, että maskuliinista el mar muotoa taas käyttävät ne, joille meri on tapa ansaita. He puhuvat merestä kilpailijana tai paikkana, jopa vihollisenakin. ”Mutta vanhuksen ajatuksissa se oli aina nainen, joka antoi suuria suosionosoituksia tai kielsi, ja jos se hurjaksi tai ilkeäksi äityikin, se ei mahtanut sille mitään.” On mahdollista tulkita Santiagon meri on Neitsyt Marian vastineeksi. Cobren Pyhä Neitsyt on Santiagolle tärkeä. Hän muistaa Neitsyttä ollessaan merellä, ja Neitsyen kuva on hänen kotinsa seinällä muistuttamassa hänen vaimostaan.
Sanomatta jätetyn vaikutus
Kolmen yön yli ulottuvan monivaiheisen kalastusmatkan kuvaaminen valmisteluineen ja kotiinpaluineen 130 sivulla on hämmästyttävä kuvaus, kun lukijalle syntyy kuitenkin vaikutelma, että kirjassa on oikea määrä sanoja. Lyhyt muoto onnistuu kahdella tavalla. Ensinnäkään sanoja ei saa tuhlata. Hemingway kuvaa yhdellä ainoalla virkkeellä merelle lähdön. Haiden kanssa taistelun jälkeinen kotiin purjehdus mahtuu alle puoleentoista sivuun. Pojan ja vanhuksen välistä keskustelua Hemingway kuvaa verrattain laajasti, mutta kun Santiago on lähdössä merelle ja on jutulla muiden kalastajien kanssa, kirjailija viittaa näihin puheisiin vain ylimalkaisesti kirjaamatta ainuttakaan vuorosanaa. Kyläläiset, esiintyvät kirjassa vain eräänlaisina silhuetteina. Palattuaan kotirantaan Santiago puhuu vain pojan kanssa.
Kirjassa ei juuri kerrota siitä, mikä on Santiagon asema hänen kylässään. Menneisyyteen viitataan sen verran, että hänellä on ollut vaimo ja että vaimonsa tähden hän tuntee yksinäisyyttä. Ei kuitenkaan kerrota, onko vaimo kuollut vai lähtenyt jonkun toisen miehen mukaan. Koska Santiago elää yksinään, hänen on joka tapauksessa täytynyt kokea menetys, joka lävistää hänen elämänsä. Sen lävistyksen ympärille hänen elämänsä on rakennettu. Se on keskellä häntä niin kuin vartaassa olevat lihat kokoava rauta. Omista lapsista ei ole mainintaa. Hemingway kertoo parikin kertaa Santiagon näkevän unta leijonista. Selityksenä on, että hän on joskus nuorena ollut Afrikassa, mutta sanallakaan ei viitata siihen, mikä on vienyt kuubalaisen kalastajan Atlantin toiselle puolen, mitä muuta matkoilla on tapahtunut ja mikä on saanut hänet asettumaan kuubalaiseen kalastajakylään. Ei ole tietoa siitäkään, missä hän on syntynyt.
Myös nämä arvoitukset ovat muistutuksia siitä että sanomattomat asiat vaikuttavat ihmisen elämään. Tätä jäävuoriteoriaksi kutsuttua ajatustaan Hemingway kuvaa kirjassaan Kuolema iltapäivällä: ”Jos proosakirjailija tietää riittävästi siitä, mitä kirjoittaa, hän voi jättää pois yhtä ja toista tietämäänsä, ja lukija, jos kirjailija kirjoittaa kyllin rehellisesti, saa niistä yhtä väkevän tunnun kuin jos kirjailija olisi lausunut ne julki. Jäävuoren arvokas liikunta johtuu siitä, että vain kahdeksannes vuoresta on veden yläpuolella. Kirjailija, joka jättää pois asiaa, koska hän ei ole siitä selvillä, jättää vain onttoja kohtia kirjoitukseensa.”
