Heikki Räisäsen elämäntyöstä ja tutkimuksista on esitetty ja esitetään hänen nyt poistuttuaan keskuudestamme kiittäviä arvioita. Hän oli aikansa merkittävimpiä tutkijoita alallaan paitsi Suomessa myös maailmanlaajasti. Hän oli rohkea, laaja-alainen, syvällinen ja poikkeuksellisen tuottelias.
Heikin vaikutus ulottui kuitenkin paitsi tieteeseen, myös kahteen perinteiseen instituutioon. Nämä ovat Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko.
Käsittelen seuraavassa Heikki Räisäsen elämäntyötä ja vaikutusta näiden kahden instituution näkökulmasta.
Heikki Räisäsen oma tutkimustyö nousi varhain sekä kotimaisen että kansainvälisen huomion kohteeksi. Hänestä tuli Helsingin yliopiston Uuden Testamentin eksegetiikan professori 34-vuotiaana, vuonna 1975. Suomen akatemian tutkijaprofessorina hän oli vuosina 1984–1994. Näinä vuosina hän oli paitsi tuottelias kirjoittaja myös aktiivinen jatkokouluttaja. Julkisuuskynnyskin ylittyi, sillä kaikki Räisäsen johtopäätökset Raamatusta eivät sopineet konservatiiviseen kristinuskontulkintaan. Räisänen oli tutkijana tinkimätön eikä tehnyt kompromisseja. Hän meni eteenpäin kuin juna.
Joskus näytti siltä, että hän oli saavutuksineen ja menestyksineen yksin. Mutta varsin pian alkoi myös Heikin työyhteisö, Teologinen tiedekunta ja sen eksegetiikan laitos saada osansa tästä menestyksestä.
Teologisen tiedekunnan maine tutkimusyksikkönä kohosi 1994 pompahtaen. Tuli tieto, että Heikki Räisäsen johtama tutkijayhteisö oli nimetty Suomen akatemian huippuyksiköksi kuudeksi seuraavaksi vuodeksi. Teologinen tutkimusko ”huippututkimusta”? Kyllä vain. Vähitellen tämä käsitys löi itsensä läpi myös Helsingin yliopistossa, jossa teologinen tiedekunta perinteisesti aina uudelleen ja uudelleen joutuu perustelemaan olemassaolonsa oikeutusta.
Heikki johti yksikköään rauhallisesti mutta määrätietoisesti: tohtoreita valmistui, kansainvälisen tason tutkijoita kehkeytyi kymmeniä, ja osa heistä rantautui muille maille nostamaan sikäläisen tutkimuksen tasoa.
Tiukan arvioinnin jälkeen Akatemia hyväksyi myös uuden eksegetiikan huippuyksikön, kun ensimmäisen kausi oli päättymässä. Myös tämän uuden, vuosien 2000–2006 huippuyksikön tulokset olivat vakuuttavia ja maine kiiri.
Oliko se vain Heikki Räisäsen maine, joka näin kasvoi? Ei, pian ilmeni, että koko teologinen tiedekunta hyötyi tästä huippututkimuksesta. Myös muiden teologian alojen tutkimustoiminta terävöityi, ja koko tiedekunnan kunnianhimo ja itseluottamus lisääntyivät.
Suomalaiset tutkijat liikkuivat jo vuosituhannen vaihteessa sujuvasti kansainvälisissä konferensseissa ja heitä arvostettiin. Ulkopuolista tutkimusrahoitusta opittiin hakemaan ja sitä myös saatiin, sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Räisäsen huippuyksiköt olivat siis lippulaiva, jonka perässä koko tiedekunnan oli hyvä purjehtia.
Samaan aikaan nousi toinenkin teologian osa-alue, uskonnonfilosofia, huippuyksikkötasolle Simo Knuuttilan johdolla. Tiedekunnan tutkimusprofiili oli korkealla, ja tästä oli myös aineellisia seurauksia. Henkilöstön määrä lisääntyi, mahdollisuudet uusiin avauksiin kasvoivat.
Räisänen sai vielä vuosiksi 2001–2006 kolmannen henkilökohtaisen kauden Suomen akatemiasta. Hän sai mahdollisuuden keskittyä tutkimustyöhön uudella nimikkeellä Akatemiaprofessori. Heikki sai myös useita merkittäviä kotimaisia ja kansainvälisiä tunnustuksia, joista niistäkin koko tiedekunta iloitsi ja ylpeili: muun muassa Suomen kulttuurirahaston tunnustuspalkinto 2005, pohjoismainen Gad Rausing -palkinto 2006 ja kaksi ulkomaista kunniatohtoriutta!
Viirit liehuen purjehtivan lippulaivan palkittu kapteeni on kuitenkin vain osatotuus Heikki Räisäsestä ja hänen panoksestaan tiedekunnassa. Heikki oli luotettava ja paneutuva akateeminen opettaja, joka antoi aikaansa ja apuaan paitsi ohjaamilleen huipuille myös ihan tavallisille opiskelijoille. Opettajana hän ei milloinkaan ollut ivallinen eikä ylimielinen, ei edessä eikä takana. Hän kannusti ja auttoi kehittymään.
Häneltä opiskelija sai keskustelutukea myös silloin, kun elämä ahdisti. Tätä puolta Heikistä tuskin kovin moni tunteekaan, sillä itse hän ei sitä korostanut.
Myös ystävänä hän oli luotettava ja kannustava. Hän ei kaivannut hännystelyä eikä odottanut erityiskohtelua – emännälle hän oli helppo ja kiitollinen vieras. Tunnelma Leena ja Heikki Räisäsen omassa kodissa oli lämmin ja vieraanvarainen.
Kaikkiaan Heikki Räisäsen vaikutus teologisessa tiedekunnassa oli siis moninainen: hän nosti suomalaisen raamatuntutkimuksen tasoa ja mainetta, toi rahaa, koulutti tutkijoita, viritti keskustelua teologiasta myös yhteiskunnassa – ja kaiken tämän ohella hän oli työhönsä tunnollisesti paneutuva opettaja ja ohjaaja sekä aito ihminen.
Suomalaisen eksegetiikan ja koko Teologisen tiedekunnan taso oli Heikin jäädessä eläkkeelle vuonna 2006 merkittävästi korkeampi kuin se oli ollut 30 vuotta aikaisemmin, Heikin tullessa professoriksi. Tätä seikkaa ei Heikki itse kyllä näin olisi ilmaissut, sillä hän tunsi kiitollisuutta myös omia opettajiaan kohtaan. Hyvää sanottavaa hän löysi myös tutkijakollegoistaan. Joka tapauksessa Heikin merkitys tiedekunnalle on korvaamaton ja kauaskantoinen.
Toinen suomalainen instituutio, johon Heikki Räisänen vaikutti merkittävästi, on Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Hänet vihittiin nuorena papiksi, ja pappi hän oli kuolemaansa saakka. Heikin tutkimukset ravistelivat perinteisiä uskonkäsityksiä, ja häntä vastaan tehtiin pari harhaoppisuuskantelua. Mutta Heikille kirkko oli tärkeä viitekehys, vaikkakaan ei ongelmaton.
Olen vakuuttunut siitä, että Heikki Räisänen todella halusi vaikuttaa kirkossa ja kirkkoon. Joskus tuntui siltä, että hänellä oli suorastaan missiona tehdä hyvää kirkolle – hyvää siten, kuin hän sen itse ymmärsi. Heikki halusi virittää keskustelua Raamatusta sekä antaa eväitä tekstien ymmärtämiseen ja tulkintaan. Hän kohdisti sanansa tavalliselle ajattelevalle seurakuntalaiselle – ei siis yksin ammattiteologeille. Monet kriittiset ajattelijat löysivät Heikin kirjojen tai puheiden kautta Raamatun aivan uudella ja tuoreella tavalla. Ja sitä kautta he saattoivat löytää myös kirkon.
Kiinnostava yksityiskohta oli Heikin mukanaolo kehittelemässä ns. bibliodraamaa, työmuotoa, jossa Raamatun sanomaa tehtiin ymmärrettäväksi eräänlaisen dramatisoinnin kautta. Heikissä asui myös pieni boheemi taiteilija, joka nautti erilaisista uusista tavoista esittää ja esiintyä.
Kirkkohistorioitsijana katson, että Heikki Räisäsen panos kirkon sanoman ja työmuotojen uudistamisessa oli uraauurtava. Näin hän antoi panoksensa paitsi teologisen tiedekunnan myös luterilaisen kirkon kehittämiseksi. Valmius keskustella avoimesti myös vaikeista Raamattuun liittyvistä asioista on kirkossa pitkälti Heikin aloitteesta lisääntynyt. Ainakaan kaikkialla kirkossa ei päätä enää pistetä pensaaseen ns. ”raamattukysymyksessä”. Usein ongelmat kohdataan, ne myönnetään, niistä puhutaan. Totuus on tärkeä, eikä kirkko voi elää valheessa – näin Heikki ajatteli. Tässä tiivistyy mielestäni Heikin sanoma tai missio, jonka kautta hän palveli omana itsenään, omine vahvuuksineen ja periaatteineen, myös kirkkoa.
Helsingissä 30.12.2015
Aila Lauha
teologisen tiedekunnan dekaani 2004–2013, kirkkohistorian professori
Heikki Räisäsen kuva: Esko Jämsä. Heikki Räisäsen kirja-arvio Vartijan sivustolla ja häneen liittyviä muita kirjoituksia.
Heikki Martti Räisänen
- Syntyi Helsingissä 10.12.1941, kuoli Terhokodissa 30.12.2015.
- Toimi Helsingin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan professorina 1975–2006.
- Aikakauslehti Vartijan päätoimittaja 1989–2000.
