Moni Vartijan ystävä huomasi, että Seurakuntalainen.fi-julkaisussa oli vähän aikaa sitten juttu, johon oli kerätty teologien näkemyksiä Heikki Räisäsen vaikutuksesta kirkkoon ja teologiaan. Mielipiteet olivat kiinnostavia ja juttu lukemisen arvoinen, mutta kysymyksiä herätti se, miksi kaikki haastatellut olivat keski-ikäisiä miehiä. Kyseessä oli niin sanottu all-male panel!
Eikö Heikki Räisäsen vaikutus ole sitten ulottunut lainkaan naisiin? Ovatko vain miehet päteviä lausumaan jotakin asiasta? Yksi mahdollinen selitys asialle on tietenkin se, että toimittaja ei ollut saanut naisia kiinni haastattelua varten. Toinen vaihtoehto on ikävämpi. Kyseessä saattaa olla hyvin syvään iskostunut mentaliteetti, jossa miesten näkemykset – ehkä erityisesti juuri uskonnollisissa ja teologisissa kysymyksissä – arvostetaan automaattisesti korkeammalle kuin naisten, joko tietoisesti tai alitajuisesti. Eikä kyse ole vain uskonnollisista piireistä, vaan kuten kirkkohistorian tutkija Sini Mikkola osuvasti totesi vastikään Helsingin Sanomissa, ”länsimainen historia on täynnä naisia väheksyvää asenneilmastoa”.
Vartija päätti hieman tasapainottaa tilannetta sekä sukupuolen että ikäjakauman suhteen. Kysyimme saman kysymyksen mutta tällä kertaa nimenomaan naisilta. Vastaajat ovat varsin eri-ikäisiä, ja onpa joukossa yksi ei-teologikin! Näkemykset ovat alla vastaajien aakkosjärjestyksessä.
Julkaisemme jutun mitä sopivimpana päivänä, Heikin nimipäivänä, Pyhän Henrikin muistopäivänä 19.1.
Irja Askola, Helsingin piispa
Irja Askola
Läsnä oleva silmä, ujosteleva hymy, vakavuus kaiken keskellä.
Akateemiset, kansainväliset arvot ovat huikeat. Niille voin vain kaukaa onnitellen vilkutella.
Heikin tapa kestää kohtuuton kritiikki totuuden puolesta ei unohdu; ei sekään, miten hän sitä itsessään kantoi.
Heikki avasi tieteellisen osaamisensa sydänsykkeisiin: uskalsi bibliodraamaan.
Surullisinta ja kipeää tekee se, että kirkon jäsenet ovat lyöneet ja repineet Heikkiä kohtuuttomasti.
Heikki on juurtunut synnyinmaahansa, rakkaisiinsa, ruokiinsa ja rehellisyyteensä.
Heikki merkitsi minulle rehellisyyttä, inhimillisyyttä, koskettavaa kykyä olla jatkuvasti kuulolla…
Tuula Koukku, eläkkeellä Tiede-lehdestä, jossa työskenteli pitkään päätoimittajana.
Tuula Koukku
Kolminaisuusoppi ja sovitusoppi ovat minusta käsittämättömiä, ja kumpaankin törmää kirkossa jokainen sunnuntai. Mietin kauan, olenko kristitty ollenkaan. Heikki Räisäsen kirjat olivat vapauttavia, jopa riemastuttavia: ei näitä oppirakennelmia välttämättä tarvitse ostaakaan.
Räisänen popularisoi eksegetiikkaa loistavasti. Kirjoissaan ja lehtijutuissaan hän toi eloisasti esiin Uuden testamentin syntyprosessia – kuinka kerroksikas, rosoinen ja ristiriitainen Raamattumme paikoin on. Minusta tämä avartaa, ei kompastu joka lillukanvarteen.
Ihmiset ovat aina tulkinneet Raamattua. Räisänen painotti etsimään tulkintoja nytkin, ja tässä järjenkäyttö on toivottavaa. Arvioi omaa uskontoasi samoin kuin vierasta. Jos uskot Jeesuksen ihmeisiin, mikset muiden?
Reiluus ja rehellisyys olivat leimallisia Räisäsen kirjoituksille ja puheille. Toivoisin, että tällaista saarnaa kuultaisiin kirkossa enemmän – ja ettei siellä aina vaan lakaistaisi uskon peruskysymyksiä maton alle.
Se, että ihmiset uskovat ”toisin kuin kirkko opettaa”, voi olla pitkän ja kipeän pohdinnan tulos. Minä sain apua Räisäsestä, etten ihan synninpäästön.
Outi Lehtipuu, akatemiatutkija, dosentti
Outi Lehtipuu
Heikki Räisäsen merkitys on ollut valtaisa suomalaiselle Uuden testamentin tutkimukselle. On pitkälti hänen ansiotaan, että tämä tutkimus on kansainvälistynyt ja monipuolistunut.
Heikin laaja-alainen ja kansainvälisesti arvostettu tutkimus takasi sen, että eksegetiikan alalle perustettiin yksi ensimmäisistä Suomen Akatemian huippuyksiköistä.
Hänen lähtökohtansa Raamattuun oli, että siihen on ”reilun pelin” hengessä suhtauduttava kuten mihin tahansa muuhun antiikin ajan kirjallisuuteen. Heikki opetti meille oppilailleen kriittisyyttä – myös itseään kohtaan.
Väitöskirjan ohjaajana Heikki oli sitoutunut ja avulias. Häneltä sai palautteen aina nopeasti, usein parissa päivässä, ja aina se oli sekä kriittistä että kannustavaa.
Jotakin olennaista Heikistä kertoo hänen viimeiseksi jäänyt kansainvälinen tutkimuksensa The Rise of Christian Beliefs. Sen henkilörekisterissä esiintyy jotakuinkin 40 hänen entistä oppilastaan, jonka väitöskirjaan tai muuhun tutkimukseen hän viittaa ja joille hän näin auliisti jakaa osan kunniaa.
Vähintään yhtä merkittävä on ollut Heikin vaikutus siihen, että suomalaisten raamattunäkemykset ovat yleisesti ottaen avartuneet. Heikki oli tässä tienraivaaja, joka joutui kohtaamaan tienraivaajan kohtalon: torjuntaa, vastustusta, jopa suoranaista demonisointia.
Ajan myötä monet hänen yleistajuiset kirjansa sekä esiintymisensä lehdissä ja muussa mediassa ovat vääjäämättömästi osoittaneet, kuinka Raamatun historiallinen tutkiminen syventää ja monipuolistaa sen ymmärtämistä. Omassa, opintonsa 1980-luvulla aloittaneessa sukupolvessani on monia, jotka suhtautuivat hänen näkemyksiinsä epäillen ja torjuen, mutta jotka ajan myötä ovat huomanneet omaksuneensa niistä suuren osan.
Aino-Kaarina Mäkisalo, pappi, lausuntataiteilija ja vapaa kirjoittaja
Aino-Kaarina Mäkisalo
Intohimo historiaan ja uskoontulo teinityttönä ohjasivat valintaani opiskella teologiaa. Pääaineeni oli kirkkohistoria. Eivätkä olleet vastenmielisiä myöskään kreikan kielen aamuluennot.
Valmistuin vuonna 1971 kesäkuun publiikissa. Pian olin itäisessä helsinkiläisessä seurakunnassa satojen rippikoululaisten opettajana. Parahiksi ilmestyi Uusi testamentti nykysuomeksi (1972). Mikä selkeys! Kieli ja jaottelu avasivat minulle kertomukset uudella tavalla. Ja toivottavasti myös rippikoululaisille! Pehmytkantisen kirjan sivut lurppaantuivat käytössä. Ohimennen huomasin, että käännöstyössä oli mukana Heikki Räisänen.
1970-luvun lopussa löysin itseni taas rippikoulutyöstä ja nyt käsissäni oli Raamattutieto (1978), pikkuinen sisällöltään painava kirja, jossa oli ytimekkäästi, uskottavasti ja kiihkottomasti ilmaistu raamattutiedon tutkimustulokset. Ja Heikki Räisäsen nimi ensimmäisenä tekijöiden listassa. Nimi oli jo kuuma seurakunnissa.
Käyttökirjaksi muodostui myös Viisi evankeliumia rinnakkaisteksteinä (1993), jonka olivat koonneet Heikki Räisänen ja Raimo Hakola. Oiva työväline erilaisissa raamattutyöskentelyissä. Uskon näiden kirjojen vaikuttaneen hiljaisella ja huomaamattomalla tavalla seurakunnissa, mistä raamatuntutkimuksessa on kysymys.
Henkilökohtaisesti merkittävimmäksi muodostui Raamattunäkemystä etsimässä (1984) . Sain ajatuksia saarnakriisini käsittelyyn, miten puhua itselleni totuudellisesti sekä nuoruudessa omaksuttujen tiukkojen dogmien käsittelyyn.
1990-luvun alussa osallistuin bibliodraamakouluttaja Sirkku Aitolehden ohjaamiin bibliodraamatyöpajoihin. Mukana oli eksegeetti Heikki Räisänen. Minulla on yhä jäljellä ruutupaperi, johon olen lyijykynällä piirtänyt kolmion ja sen sivuille sanat: traditio, kokemus ja tulkinta. Sanoista tuli maagiset, ne avasivat näkökulman raamatun kirjakokoelman syntyyn, kerroksellisuuteen, kirjoittajien rooliin, jännitteisiin ja nykyaikaan; lupaan, että tulkinta jatkuu uusien kokemusten pohjalta.
Muutaman vuoden kuluttua alkoi viisitoista vuotta kestänyt yhteistyö Heikki Räisäsen kanssa bibliodraaman ja eksegetiikan työpajoissa Helsingin seurakuntayhtymässä. Ohjasimme kahden päivän työpajoja ajankohtaisista ja vaikeistakin aiheista seurakuntien työntekijöille. Aiheita olivat muun muassa homoseksuaalisuus Raamatussa, Viimeinen tuomio, Henki ja hengellisyys Raamatussa, Juudas, Magdalan Maria, Jeesuksen perhe ja Jeesus Koraanissa.
Yhteistyön ja Heikin rohkeuden ja luovuuden tuloksena syntyi draamallinen tapa tuoda raamattutietoa luentojen ja keskustelujen ohessa ryhmän tietoon. Heikki otti muun muassa Matteuksen roolin ja kertoi seurakuntansa monimutkaisesta ja jännitteisestä tilanteesta. Sain todistaa, miten osanottajat kokivat oivalluksia, jotka olivat heille vapauttavia suhteessa Raamattuun. Hänen maineensa oli osalle Suomen kirkon väkeä jo lähes ”demoninen”; niinpä kuulin usein työpajojen jälkeen, että hänhän on ihan ystävällinen ihminen.
Minusta tuli eräänlainen Uuden testamentin eksegetiikan etäopiskelija, joka innostuneena luin jo valmiita tutkimustuloksia ja näkemyksiä teologiani ravinnoksi. Heikki Räisäsen tutkimukset aina hänen elämäkertaansa Taistelua ja tulkintaa myöten olivat opiskelumateriaalia.
Heikki Räisänen vaikutti myös Erkki Niinivaara -seurassa, joka perustettiin vuonna 1986 keskustelufoorumiksi, jossa saa avoimesti esitellä uusia tutkimustuloksia, keskustella ja olla eri mieltä. Hänen alustuksiaan odotettiin, ja hänen puheenvuorojaan keskustelussa kuunneltiin tarkasti. Vartija-lehden päätoimittajana hän vaikutti Martti Mäkisalon kanssa myös Stimuluksen palstalla kirkkokriitikkona. Päätoimittajat hämäsivät lukijoita, kumpi kirjoitti palstaa.
Raamattutiedon kautta kävin läpi prosessia irrota nuoruuteni musta-valkoisesta uskonnollisuudesta, johon olin astunut helvetillä pelottelun portista. Kun Raamattu avautui, niin avautuivat myös lukot hengellisyydestä. Tuli tilaa väljästi hengittävälle hengellisyydelle ja pedagogiikalle, joka kannustaa tekemään itse löytöjä ja tulkitsemaan traditiota unohtamatta.
Oman tarinani kautta uskon kertovani monien kokemuksen Heikki Räisäsen vaikutuksesta. Opin tuntemaan tinkimättömän humanistin, pelottoman ja rehellisen tutkijan, innostuvan heittäytyjän, kunnioittavan keskustelijan ja hienotunteisen ystävän.
Nina Nikki, teologian tohtori
Nina Nikki
Heikki Räisänen sai aikaan merkittäviä tutkimustuloksia oikeastaan kaikilla osa-alueilla, joihin hän huomionsa kiinnitti: evankeliumitutkimuksessa, Paavali-tutkimuksessa, raamatuntutkimuksen menetelmällisistä kysymyksissä ja uskontodialogin alueella. Samanlainen monialaisuus on nykyisin harvinaista.
Nykyajalle erityisen tärkeänä pidän Heikin ajatusta reilusta pelistä (fair play) uskontojen tutkimuksessa ja muussakin uskontojen välisessä keskustelussa. Periaate tarkoittaa yksinkertaisesti, että omaa ja ”toisen” ideologiaa tulee arvioida samoilla mittareilla.
Omaan perinteeseen täytyy voida suhtautua kriittisesti, ja vastaavasti vieraita ajatusmalleja ei voi mustamaalata vain siksi, että ne eivät ole omia. Heikki tutkikin samalla avoimuudella sekä Raamattua että Koraania.
Rehellinen suhtautuminen Raamatun teksteihin sai Heikin huomaamaan teksteissä myös jännitteitä ja ristiriitoja. Vaikka tämä ei enää ole kirkolle ja uskovaisille yhtä uusi ja pelottava ilmiö kuin viime vuosituhannella, Heikin (usein hieman ironiseen sävyyn puetut) havainnot tuntuvat vieläkin hyvin raikkailta ja vapauttavilta.
Heikki ei missään vaiheessa lakannut kannustamasta nuorempia tutkijoita ja opiskelijoita. Minulle merkitsi hyvin paljon, että vielä lokakuussa 2015 Heikki jaksoi sairaudestaan huolimatta tulla kuuntelemaan väitöstäni (Opponents and Identity in the Letter to the Philippians).
Heikki osoitti mielestäni hienolla tavalla, että veitsenterävä kriittisyys ja lämmin sydän voivat viihtyä samassa ihmisessä. Toivon, että osaamme Helsingin yliopiston eksegetiikan osastolla jatkaa sitä arvokasta solidaarisuuden, älyllisen rehellisyyden ja myönteisen vaikuttamisen perintöä, jonka Heikki meille jätti.
Raija Sollamo, professori emerita
Raija Sollamo
Heikki on ollut minulle monessa merkityksessä edellä kulkija. Olemme kurssitovereita eli olen tuntenut Heikin vuodesta 1961 alkaen. Syksystä 1967 lähtien tapasimme säännöllisesti eksegetiikan jatko-opiskelijoiden varjoseminaarin istunnoissa (Heikki Räisänen, Taistelua ja tulkintaa s. 64–65). Näistä seminaareista alkoi elinikäinen ystävyyteni ja työtoveruuteni Heikin kanssa.
Heikin väitöskirja Die Mutter Jesu im Neuen Testament valmistui vuonna 1969. Hän oli ensimmäinen väittelijä eksegetiikassa pitkään aikaan (edellinen oli Matti Peltola 1966). Maalta tulleena ensimmäisen sukupolven oppineena minulla ei ollut oikein käsitystä väitöskirjoista ja niiden kirjoittamisesta saati väittelemisestä.
Kaikissa näissä vaiheissa Heikki kulki edellä ja oli jonkinlainen malli. Lisäksi hänen väitöskirjansa ja ajatuksensa vaikuttivat paljon minuun ja uskonkäsityksiini. Pidän hänen teostaan Beyond New Testament Theology (1990, 2000) edelleen parhaana eksegeettisenä teoksena, jonka olen lukenut.
Naispappeuskeskustelujen aikaan 1980-luvulla feministiteologia vaikutti minuun voimakkaasti. Heikki ymmärsi feministiteologian yhtenä näkökulmana, joka oli otettava huomioon Uuden testamentin tulkinnassa, mutta aktiivista feministiä hänestä ei tullut.
Kun toimitin Ismo Dunderbergin kanssa kirjaa Naisia Raamatussa. Viisaus ja Rakkaus (1992) heitin koepallon. Pyysin Heikkiä kirjoittamaan Mariasta ja lausuin johdattelevasti: ”Eikös Luukkaan Maria ollutkin kristityn naisen esikuva?” Tiesin hyvin, että Heikki oli väitöskirjassaan esittänyt Luukkaan paradigmaattisen Marian kaikkien kristittyjen esikuvana. Heikki torjui heittämäni haasteen ja piti kiinni väitöskirjansa kannanotoista. Julkaisimme kyllä Heikin artikkelin, mutta sisimmässäni olin eri mieltä Luukkaan Maria-kuvasta.
Kun minut 1982 nimitettiin Raamatun alkukielten apulaisprofessoriksi, meistä tuli muodollisestikin kollegoita. Yhteistyö oli saumatonta ja helppoa ja jatkui Heikin eläkkeelle jäämiseen asti ja senkin jälkeen. Silloin kun itselläni oli työyhteisössä vaikeita hetkiä, Heikki oli se, johon saatoin turvautua ja purkaa pahaa oloani. Hänessä ruumiillistuivat kristilliset hyveet armo, anteeksiantamus, totuus ja rakkaus.
Anna-Liisa Tolonen, Uuden testamentin eksegetiikan tohtorikoulutettava Suomen Akatemian huippuyksikössä ’Järki ja uskonnollinen hyväksyminen’
Anna-Liisa Tolonen
Sinä vuonna (1985), kun synnyin, Raamattu oli Helsingin Sanomien mielipidekeskustelujen kuumimpia aiheita. Ajatus melkein järkyttää mieltä! Vilkkaaseen mielipiteidenvaihtoon tarvitaan monia, mutta tuolloin yksi rohkea keskustelija oli Heikki Räisänen.
Räisänen oli – kuten yhä on – yksi tunnetuimpia suomalaisia raamatuntutkijoita ja menestynyt kansainvälisesti. On inspiroivaa, kun tuon tason tieteentekijä ei ole kiinnostunut vain omista kysymyksistään. Räisäsen keskusteluhalukkuus kertoo herkkyydestä ja halukkuudesta paneutua myös muiden esittämiin kysymyksiin.
Olen itse raamatuntutkija. Eksegetiikan opinnot tekivät siitä muka-tutusta pyhästä kirjasta vieraamman: ”rosoisemman” ja ”inhimillisemmän”, mutta myös vaikuttavan ja mielenkiintoisen. Jo opintojen alkuvaiheessa minua kiinnosti se, miltä Raamattu näyttäisi muiden silmin luettuna, erityisesti sellaisten henkilöiden, joille se ei ollut oman tradition kautta tuttu tai ainakaan samalla tavalla tuttu kuin minulle.
Kun sitten pääsin opinnoissani käsiksi Koraaniin, olin aivan innoissani avautuneesta mahdollisuudesta päästä itse olemaan se joku muu. Vaikkapa Räisäsen omaelämäkerran sivuilla on helppo samastua siihen nuoreen tutkijaan, joka ”sattumalta” päätyi Koraanin pariin, ja ottaa hänestä oppia.
Ihailen Räisäsen metodologista tarkkuutta ja oivaltavuutta. Suurin inspiraatio, joka minulle hänen työskentelystään jää, on se, kuinka keskeistä kriittisessä tutkimusotteessa on pyrkimys olla tosi. Räisänen puhui reiluudesta. Ajattelen, että se on yhtä kuin kunnioitus toista (perinnettä tai ihmistä) kohtaan.
Heikki Räisänen vei perinteistä raamatuntutkimusta eteenpäin. Hän ei kamppaillut jossain norsunluutornissa ikuisuuskysymysten parissa vaan sanoi kysymyksensä ääneen ja pohti niitä ajankohtaisilla tavoilla. Tällä on ollut vaikutusta suomalaiseen yhteiskuntaan ja myös sen kirkollisiin piireihin. Monet noista keskusteluista ovat yhä meneillään. Toiset tuntuvat jo vanhahtavilta; niistä on jo virinnyt uusia kysymyksiä.
Kun nyt mietin Räisäsen uraa, niin minusta siinä on tiettyä läpinäkyvyyttä, mitä tutkijana pidän tosi tärkeänä. Hyvä tutkija ei esittele vain tuloksiaan vaan avaa kärsivällisesti sen prosessin, jossa tulokset ovat syntyneet. Siten myös työn vaikutukset ulottuvat laajalle ja läpäisevät monia tasoja. Räisäsen tapauksessa on selvää, että tulemme nauttimaan hänen työnsä vaikutuksista pitkään.
Elina Vuola, akatemiaprofessori
Elina Vuola
Koska en ole eksegeetti, en ole varsinaisesti ollut Heikin oppilas. Yliopistourani aikana olen työskennellyt suurimmaksi osaksi muualla kuin teologisessa tiedekunnassa. Olen myös ollut pitkiä aikoja ulkomailla, lähinnä Keski-Amerikassa ja Yhdysvalloissa.
Yhdysvaltalaisissa yliopistoissa ollessani – ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa – huomasin, miten Suomesta tulevalle teologille mainittiin useimmin Heikki Räisäsen nimi. Kyse ei ollut raamatuntutkijoista.
Heikin esittämä mielestäni paikkansapitävä ja perusteltu kritiikki vapautuksenteologista raamatuntulkintaa kohtaan aiheutti sen, että myös vapautuksen teologian ja feministiteologian parissa työskentelevät tunsivat hänet.
Heikin esittämissä huomioissa tieteellinen kritiikki yhdistyi ymmärrykseen kontekstia kohtaan: mikä on ollut ja mikä voi olla Raamatun tekstien merkitys kristillisin ja raamatullisin perustein alistetuille ihmisryhmille.
Minulle Heikki on edustanut sellaista akateemista teologia, joka tinkimättä pitää kiinni siitä, että teologian tutkijaa velvoittaa ennen muuta tieteellinen ote tutkimuskohteeseensa. Se ei tietenkään sulje pois meidän itse kunkin eettisiä, uskonnollisia ja ideologisia sidoksia, mutta nämä eivät voi olla tieteenteon kriteeri. Heikin edustama tapa tehdä teologiaa puolustaa parhaiten ja omalla painollaan teologian paikkaa tiedeyhteisössä ja sekulaarissa yliopistossa.
Heikin ystävällisyys ja kannustavuus ovat tulleet minullekin tutuiksi siitä huolimatta, että tutkimusaiheemme ja -alamme olivat erilaisia. Lähetin hänelle kirjani Jumalainen nainen. Neitsyt Mariaa etsimässä, koska Maria on kiinnostavalla tavalla ollut yhteinen kiinnostuksemme kohde. Heikki totesi minulle, miten käyttämäni etnografinen metodi, haastattelut, avasi hänelle aivan uudenlaisen näkökulman Marian elettyyn merkitykseen. Samoin Maria-hahmon feministiteologinen kritiikki oli hänen mielestään tärkeää.
Asuin toisen opiskeluvuoteni Räisästen asunnossa Järvenpäässä muutaman opiskelutoverin kanssa jaetussa kommuunissa, kun Heikki oli perheineen vuoden Saksassa. Kerran vastasin puhelimeen, kun vanhemmanpuoleinen uskovainen herra soitti haukkuakseen ”kirkon pelsebuubin” – näin hän muistaakseni sanoi – ja vaikka parikymppinen minä kuunteli vuodatusta pöyristyneenä, olen edelleen iloinen, ettei Heikki itse vastannut puhelimeen.
Tajusin myös, että vain rohkea ja tasapainoinen ihminen tekee sitä, minkä katsoo oikeaksi ja mihin tuntee kutsumusta siitä huolimatta, että jotkut toiset katsovat olevansa oikeutettuja (ironisesti kai Raamatun nimissä) jopa tuomitsemaan persoonasi.
Olen suurissa saappaissa, kun saan olla teologisen tiedekunnan kolmas akatemiaprofessori Heikin ja Simo Knuuttilan jälkeen. Samaa ylpeyttä tunsin paljon nuorempana, kun kuulin, että jossakin tilaisuudessa minut oli mainittu Heikin kanssa siinä suomalaisten teologien porukassa, joka pitäisi heittää roviolle. Jotain koin tehneeni oikein.
Artikkelikuvassa Heikki Räisänen. Kuva: Esko Jämsä. Vartijassa julkaistiin jo aiemmin Heikki Räisäsen muistokirjoitus.
