Sami Suhonen arvosteli, osittain ad hominem -tyylilajissa artikkeliani Vartijassa. Ilmeisesti jo sanavalinta härdelli (sanakirjan mukaan sekava tilanne, sekamelska, epäjärjestys, nujakka) oli kirjoittajan mielestä asiaton. Artikkelissani oli poleemisia heittoja, mutta niitä tulisi vakavastakin teemasta keskusteltaessa sietää. Trans-hoitoja ja katumisia koskevat tilastonumerot olivat tarpeellisia täsmennyksiä, kiitokset niistä. Tutkimusasetelma ja aiheen vaikeus merkitsevät, että haastatteluvastausten tulkita lienee erityisen vaikeata. Jokainen peruuttamaton ja pettymykseen johtanut interventio on liikaa.
Haluaisin kuulla missä kohdin tuossa jutussa olivat varsinaiset faktavirheet. Jutun pääpointti oli tositapauksen referointi. Jos Sametin tapausta arvioidaan toteamalla jälkikäteen, että tässä hoitoihin hakeutuminen oli alun perin virhe, on kyseessä kärsivään tähdätty jäätävä jälkiviisaus. Koko järjestelmä on epäonnistunut, hoidettava, hoitoketju ja ohjaava ideologia. Missä Sametin viesti ja minun ”peukutukseni” oli niin pahasti metsässä, että vihainen nollaus oli tarpeen? Tälle kyyniselle julmuudelle on sukua se itsevanhurskas ideologia, jossa homoseksuaaleille todistetaan kristillistä humaanisuutta ja ihmisarvon kunnioitusta kertomalla, että ”emme tuomitse homoseksuaalista taipumusta, vaan sen toteuttamisen. Rakastamme lähimmäisen sielua, mutta tuomitsemme syntinä hänen tapansa kokea mielihyvää”.
Binääriluokitus, moninaisuus vai jatkumo
Esim THL:n sivuilla käytetty termi ”sukupuolen moninaisuus” tarkoittaa erilaisten sukupuolen kokemusten ja ilmaisutapojen kirjoa. Tämä on asiallinen ja neutraali viittaus siihen variaatioon, joka johtuu erilaisista geneettisistä, kehityksellisistä, hormonaalisista, fysiologisista, psykologisista, sosiaalisista ja kulttuurisista tekijöistä ja joita on alettu ymmärtää paremmin mm. tutkimuksen edetessä. Kulttuurimme tuote on kahdesta lokerosta koostuva sukupuolen binääriluokitus. Se on ongelmallinen ja ymmärrettävästi ahdistava niille, jotka eivät tunne sopivansa perinteisiin naisen tai miehen muotteihin. Tämän tunnustaminen on osa eettistä ihmisyyttä, suvaitsevaisuutta ja lähimmäisen kunnioitusta. Kun sitten sukupuolen käsite halutaan melkein kumota ja korvata jatkumolla, väittää pelkän sosiaalisen konstruktion tulokseksi ja korostaa kampanjanomaisesti yksilön autonomiaa luoda oma sukupuolen määritys ja muuttaa sitä, kyseessä on ideologinen ohjelma, joka on lisäksi tieteellisesti, käsiteanalyysin, ihmisyyden filosofian ja etiikan kokonaisuudessa vähintäänkin ongelmallinen.
Elämä tarjoaa rankkoja haasteita, epätäydellisyyttä, epämukavuutta, epämuodostumia, vaivalloisuutta ja kipuja. Mitä olisivat ne kulttuurin, kasvatuksen, moraalisen paradigman ja itseilmaisun piirteet, jotka voisivat rakentaa sietämistä, suvaitsevuutta itseä ja muita kohtaan ja auttaa ihmistä olemaan vähemmän ahdistunut, tulemaan toimeen todellisuuden kanssa. Olisiko vakavasti paneuduttava tähän Sametin vetoomukseen ”… parempi lähestymistapa on opettaa mieli elämään siinä kehossa, johon on syntynyt.”
Moraalinen, eettinen ja kulttuurinen kysymys on myös se, onko perinteinen mies-nainen jako (vaikkakin joillekin kiusallinen, ahdistava tai turhauttava) sellainen kulttuurinen arvo ja ihmisyyden manifestaatio, jota voidaan kunnioittaa, juhlia, estetisoida ja jopa palvoa. Ihmiskunnan tarina antaa osviittaa. Taiteen ja kulttuurin pitkä historia on laajasti sukupuolten juxtaposition inspiroimaa. Teatteri, maalaustaide, kuvanveisto, musiikki, nykyaikana mediatade löytävät suuren osan voimaansa ja inspiraatiota tästä arkaaisen binäärisen asetelman moninaisuudesta, kauneudesta, draamasta, tuskasta ja mystiikasta. Voisiko olla niin, että kulttuurimme voisi edelleen ammentaa positiivista elämänvoimaa traditionaalisesta seksuaalisuudesta ja SAMALLA laajentaa ymmärtämystä, sallivuutta ja ihmisyyden moninaisuuden kunnioitusta sukupuolen ilmiasun monimutkaisuuden suuntaan.
Humaani liberaali paradigma?
Onko dysforiapuhe ollut syynä siihen, että tämä ahdistuksen muoto on enenevästi nousut esiin? On pieni joukko ilmeisiä selviä tapauksia, mutta kysyn, onko diagnoosipuhe itse asiassa ollut myös hiivana fermentoimassa itse ilmiötä? Tässä kaivataan lisää faktoja terveydenhuollon tilastoista, nuorisokulttuurin ja median kirjoittelun tutkimusta, yhteisöpsykologian ja kansalaismielipiteen kartoitusta. Luultavasti myös sosio-psykiatrian ja kulttuuriantropologian lähestymistapoja. Onko perusteita sille epäilylle, että liian varhain aloitettuja korjaushoitoja tapahtuu ja pettyneitä tapauksia esiintyy? Onko seksuaalisuuden alueella ns. heteronormatiivisen paradigman haastajaksi noussut pervonormatiivinen paradigma (Tapio Puolimatkan ilmaus) sen sijaan, että tarvittaisiin eettinen, vastuullinen, humaani liberaali paradigma?
On hyvä, jos diagnoosin kriteerit ovat tiukat ja tutkimukset perusteellisia. Yksikin itsensä silpomista tai hormonaalista manipulaatiota katuva on todiste, että jotain on pielessä. On kysyttävä, mikä kulttuurissamme on syynä siihen, että nuorten maailmassa sukupuolen ilmaisusta on tullut joillekin myrkyttynyt ja ahdistava kokemus. Miten olisi moni-ilmeinen, leikittelevä, absurdiutta sietävä elämän basaari, jossa vaatetus, muu ulkonäkö, puhetyyli, ilmeet ja eleet eivät ole halventavan ja tuomitsevan tarkkailun alla. Kuvittelin olevani etsimässä eheytymisen murusia, kun arvostelin sitä uskonnollisten piirien ja äärioikeistolaisen moraalinatsismin linjaa, joka haluaa hoitaa asian pois maailmasta nujertamalla homouden torjumalla sen Raamatun jakeilla tai binäärikurin rautasaappaiden potkuilla. Arvostelin sitä median kulttuuri-ilmastoa, joka rakentaa seksistisiä ihannekuvitelmia, idolityyppejä ja ruokkii nuorten ahdistusta. Haaveilen sallivamman, moni-muotoisemman itseilmaisun maailmasta. Koetin kirjoituksellani osua siihen ahtaaksi käyvään tilaan, joka jää ääri-suvaitsevuuden ja moraali-vihapuheen väliin.
Kardinaalin luento ja seksin selvyys
Panoraaman laajentamiseksi lainaan tekstiä, joka kauhistuttaa itseäni varmaan yhtä lailla kuin vaikkapa sateenkaari-työn vastuullisia. Teksti on roomalaiskatolisen kardinaali Robert Sarah’in puheesta, josta Santtu Marjokorpi on suomentanut osan blogiinsa
Sarah näkee ajassamme kaksi ”petoa”, jotka uhkaavat kristinuskoa ja perhettä:
”Teologinen arvostelukyky tekee mahdolliseksi nähdä ajassamme kaksi odottamatonta uhkaa, melkein kuin kaksi apokalyptista petoa, jotka sijoittuvat vastakkaisille navoille: Toisella puolella läntinen vapauden epäjumalanpalvonta ja toisella islamilainen fundamentalismi: ateistinen sekularismi vastaan uskonnollinen fanatismi. Slogania käyttäen löydämme itsemme gender-ideologian ja Isiksen välistä. Islamilaiset joukkomurhat ja libertaariset vaatimukset kilpailevat säännöllisesti sanomalehtien etusivuista. Näistä kahdesta radikalisaatiosta nousee kaksi keskeistä uhkaa perheelle: sen subjektiivinen hajottaminen sekulaarissa lännessä nopeiden ja helppojen avioerojen, abortin, homoseksuaalisten liittojen ja eutanasian kautta (vrt. Gender-teoria, Femen, LGBT lobbaus, IPPF…). Toisaalta sitä uhkaa ideologisoidun islamin pseudo-perhe, joka tekee lailliseksi moniavoisuuden, naisten alamaisuuden, seksuaalisen orjuuden, lasten avioliiton (vrt. Al Qaeda, Isis, Boko Haram…)
Useat todisteet mahdollistavat sen, että vaistoamme saman demonisen lähteen näille kahdelle liikkeelle. Toisin kuin totuuden Henki, joka ajaa yhteyttä erilaisuudessa (perikoreesi), nämä liikkeet rohkaisevat sekaannukseen (homo-gamia) tai alamaisuuteen (poly-gamia). Lisäksi ne vaativat itselleen universaalia ja totalitaarista valtaa, ovat väkivaltaisia ja suvaitsemattomia perheiden, yhteiskuntien ja kirkkojen tuhoajia ja avoimen kristofobisia.”
Korostan, että en ole kardinaali Sarah’in ajatuksia tukemassa. Näen paineisen ristiriitaisen maailman ja vihapuheen petomaiset leirit, mutta päädyn kovin toisenlaiseen analyysiin apokalyptisestä vastakkaisuudesta. Toivotan paavi Franciscukselle viisautta, varjelusta ja rohkeutta yrityksissä uudistaa kirkkoaan tilanteessa, jossa Sarah’in kaltaiset velikullat jättävät aika vähän liikkumatilaa korjaaville käytännöille, tuskin tilaa edes uusille ajatuksille ja keskustelulle.
Tervetullut uutinen otsikon ja esittelytekstin perusteella on juuri ilmestynyt Leevi Launosen kirja Selvyyttä seksiin – näkökulmia kristilliseen seksuaalietiikkaan ja -kasvatukseen. Kertoo, että en ole yksin huolissani nykymenon levottomuudesta ja seksuaalipuheen kummallisuuksista. Leevi Launonen korostaa, että kirjassa ei pyritä kertomaan yhtä totuutta rinta rottingilla, vaan nöyrästi ymmärretään, että monet seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset ovat vaikeita. Kristittyjen ammattikasvattajien (joita taitaa olla edelleen aika paljon) taholta on toivottu, että kouluihin ja seurakuntiin tarvittaisiin materiaalia seksuaalikasvatuksesta oman arvomaailman tueksi. Lähtökohtana teokselle on ollut julkinen keskustelu sukupuolen moninaisuudesta ja koetusta seksuaalisesta identiteetistä. Keskustelua on leimannut usein näkökulmien yksipuolisuus sekä tutkimustiedon ja etiikan merkityksen vähättely. Kirja on artikkelikokoelma, jossa lääketieteen, psykologian, kasvatustieteen, teologian ja juridiikan asiantuntijat tarkastelevat sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta useista eri näkökulmista. Annetun kuvauksen (verkkolehti Seurakuntalainen) perusteella tätä voisi suositella laajalle joukolle, myös SETA:n piirissä. Harkittua analyysiä ja viha-näkökulmia välttäviä kommentteja olisi kiinnostava lukea.
