Keskusteluun ikääntyneen elämänhallinnan mahdollisuuksiin sekä elämänhallinnasta luopumiseen syvässä vanhuudessa voidaan liittää ajatus radikaalista vanhuudesta, joka kannustaa miettimään vanhustenhoitoa ja -hoivaa sekä muistuttaa varautumisesta itselliseen vanhuuteen. Radikaali voidaan mieltää ”juuriin meneväksi”. Vanhuudesta on kirjoitettu elämän täydellistymisenä. Yhteiskuntatieteilijän huoli on ollut, miten vältämme sosiaalisen ja kulttuurisen kodittomuuden elämän loppumetreillä.
Radikaali vanhuus voidaan ymmärtää elämänkaaren vaiheeksi, jossa vihdoin ja viimein on vapauduttu turhista sosiaalisista paineista, epämieluisista sosiaalisista siteistä ja pakotetuista sovinnaissäännöksistä. Vanha ihminen voi ohjautua enemmän sisältä kuin ulkoa. Vanhana on mahdollista tuntea ja tehdä enemmän oman tunnon kuin ulkopuolelta tulevien määräysten mukaan. Itsetarkoitukselliset sosiaaliset normit on mahdollista ohittaa. Radikaalia saattaa olla, että käyttäytyy arvokkaasti iän tuoman arvoaseman velvoittamana, ei tuttua yhteiskuntajärjestystä uhmaten.
Erityisenä kiinnostuksen kohteena julkaisussa on elämän loppuvaiheen mahdolliset tulevaisuudet, osin sellaisina kuin ikäihminen ne haluaisi elää: toivotulla tavalla luovuttaen, oikeuksistaan kiinni pitäen ja vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Tämä syvän vanhuuden ajanjakso viittaa passiivisuuden ja luovuttamisen sallivaan myöhäisvanhuuteen. Siinä vähentyneiden voimavarojen, lopullisen riippuvuuden ja kuoleman periodi on keskimäärin lyhyempi kuin sitä edeltävät hyvinkin aktiiviset jaksot.
Omassa tutkimuksessani keskusteleva selonteko vanhusten elämästä kuvaa yhteiskunnan ja ikääntymisen nykykulttuurin tilaa. Näistä syntyy tarinoita, jotka kannustavat gerontologisen mielikuvituksen luovaan käyttöön ja käytäntöön soveltamiseen. Tarinoiden perusta on kokonaisvaltaisessa ihmiskäsityksessä, liittyvinä teemoina tuodaan lopuksi esiin kysymykset vanhuuden arvostamisesta ja ikäihmisten roolista edellä käyvinä suunnannäyttäjinä nuoremmille sukupolville. Myös muistelu ja toivo ovat merkityksellisiä tosivanhuutta elävälle ihmiselle.
Kohtaamiset ovat aina merkityksellisiä, siksi vanhaa ihmistä on arvostaen kuultava, hänet on kunnioittaen kohdattava ja hänen voimiaan on säästettävä. Tyydytyksellä ikäihminen voi onnistua jakamaan nuoremmilleen havaintojaan menneistä tapahtumista ja historiasta, jolloin laitostuneenakaan eli osallisena suunnitelmalliseen vanhentumiseen ikääntyneen henkilön hyötykäyttö ei ole nollautunut. Nuoret puolestaan sulostuttavat vanhojen ihmisten arkea niin laitoksissa kuin katukuvassakin.
Uuden oppimisen välttämättömyyttä ei myöhäisvanhuuttaan elävällä henkilöllä enää ole. Käytettävissä olevasta teknologiasta syrjäytyminen on kuitenkin todellinen huolen aihe, vaikka ikäihmisillä on kasvavaa kompetenssia esimerkiksi geroteknologian hyödyntämisessä. Vanhukselta edellytetään muuntojoustoa, kykyä sallia välttämättömiä muutostoimenpiteitä ympäristössä ja hänen omassa hoitoreviirissään. Huomisen asuintaloista ja palvelupisteistä löytyy muun muassa tieto- ja robottitekniikkaa, puheautomaatteja ja muuta kyborgista varustelua, jonka käytön luontevuus ja helppous saattaa kuitenkin osoittautua kyseenalaiseksi.
Nostalginen, elettyä elämää kaipaava muistelu epäilemättä kuuluu vanhuuteen. Muistorikasta ympäristöä merkityksellisempi on muistorikas mieli. Muisteleminen elvyttää syvässä vanhuudessa. Arjen pakot ylittyvät muistojen myötä. Myös verkkoympäristö saattaa toimia kuvitteellisen maailman henkireikänä, jonne kehittyneellä informaatiotekniikalla on helppo kurottautua. Toivoa sisältävää mielentilaa synnyttävät mieluisat tapaamiset, mukavat hetket tai voiman tunne huolimatta sairaudesta tai kuoleman läheisyydestä. Nuorten läsnäolo muistuttaa elämän jatkuvuudesta, suvun ja ihmislajin, se tarjoaa toiveikkaan ikkunan parempaan tulevaisuuteen.
Lataa teos Radikaali vanhuus Diakonia-ammattikorkeakoulun sivustolta (pdf).
Juoksulenkin jälkeen puhaltelevan vanhemman miehen kuvasi Aleksandar Nakic/iStockphoto.
