Hans Küng. Kuva: Wikipedia.

Hans Küngin tie kohden uskontojen ja kulttuurien yhteisymmärrystä

Miettiessäni professori Hans Küngin 91 vuotta pitkää elämää ja uraa uskontojen ja kulttuurien keskinäisen yhteisymmärryksen edistäjänä mieleeni tulee muistikuva joidenkin vuosien takaa. Seison valtamerilaivan kannella ja edessäni aukeaa rannaton meri. Korkealta kannelta oli vaikea erottaa, pysymmekö paikallamme vai olemmeko liikkumassa eteenpäin. Kun nyt kurkistan laivan sivua pitkin alas mereen, näen aallot, jotka laivan suuri runko on nostattanut – olemme liikkeellä.

Tämä kokemukseni syntyi seisoessani pienen omakotitalon kuistilla Tübingenin yliopistokaupungissa, Lounais-Saksassa. Talo on professori Hans Küngin koti. Vaikka minulla on ollut mahdollisuus vierailla tässä tunnetussa talossa joitakin kertoja – kuten toukokuussa 2011 – tämä mielikuva on edelleen elävänä muistissani.

Globaali etiikka, maailmaneetos

Hans Küngin keskeinen teema yli kahden vuosikymmenen ajan on valtaamassa kasvavalla intensiteetillä satojen tuhansien tai miljoonien ihmisten mielet. Yhä useammat tiedostavat, että elämän oikeudenmukaisuus ja katastrofaalisen itsekkyyden voittaminen edellyttävät uudenlaisen vastuullisuuden syntyä, globaalia etiikkaa. Usein torjumme tällaisen ajattelun ja sanomme, ettei sellaista ole, koska emme lue siitä sanomalehdistä. Laivan liike on kuitenkin havaittavissa siinä, miten paljon eettisiä periaatteita kysytään eri yhteyksissä – ei vähiten taloudessa, politiikassa ja uskontojen välisessä kanssakäymisessä. Kaipaus ja tarve uudenlaiseen moraaliseen vastuuseen on olemassa. Laiva on liikkeellä.

Seuraavassa tarkastelen Hans Küngin ekumeenisen ajattelun laajentumista uskontojen väliseen dialogiin ja globaaliin etiikkaan. Sanomattakin on selvää, että hänen kriittiset arvionsa uskontojen välisistä ristiriidoista ja laaja tehtäväkenttänsä on synnyttänyt myös vastareaktioita ja hylkäystuomioita erityisesti aiemman katolisen hierarkian huipulta. Miten paavi Franciscus tulee jatkossa arvioimaan häntä, riippunee siitä, miten hänen oma uudistusohjelmansa etenee, ja eteneekö se ylipäätään keskeisiin katolisen kirkon sosiaalieettisiin moraalin kysymyksiin. Rohkaisevasti saimme kuulla pian paavi Franciscuksen valinnan jälkeen, että tämä otti yhteyttä professori Küngiin ja keskusteli hänen kanssaan enemmänkin kuin mitä kohteliaisuustapaamiseen kuuluu. Yhteydenpitoa on jatkettu kirjeitse.

Muutoksen suuruutta korostaa se, että paavi Johannes Paavali II ei käynyt yhtään keskustelua professori Küngin kanssa, vaikka hänen aikanaan katolisen kirkon painostus johti tämän professorin viran menettämiseen Tübingenin katolisessa tiedekunnassa. Erimielisyyksien lähtökohtana oli Küngin 1970 kirjoittama paavin erehtymättömyysdogmia koskeva kriittinen teos Unfehlbar?- Eine Anfrage (Erehtymätön? – Eräs kysymys). Sittemmin katolisten käsitykset paavin erehtymättömyydestä uskon ja elämän kysymyksissä ovat muuttuneet.

Selkeyttääkseen vastustajilleen ja kannattajilleen, mistä hänen ajattelussaan perimmältään on kyse, Hans Küng totesi kirjassaan Was ich glaube (Mitä uskon) (2.p., 2009) seuraavasti: ”Minä olen ja pysyn kirkkoni jäsenenä. Uskon Jumalaan ja hänen Kristukseensa, mutta en usko kirkkoon. Jumalan ja kirkon samaistamisen torjun itsevanhurskaana korotuksena ja itserakkaana tunnustuskuntaisuutena, konfessionalismina. Mutta olen avoin kristittyjen kirkkojen uskon yhteydelle.”

Selitykseksi tähän on todettava, että katolisessa ajattelussa kirkko on toisella tavoin uskon kohde kuin reformaation läpikäyneissä protestanttisissa kirkoissa. Kirkon hierarkkinen muoto ja järjestys saa suuremman kristittyä velvoittavan painoarvon. Kirkon ulkoisestikin havaittavasta järjestyksestä tulee uskon asia. Luterilaisuudessahan perinteisesti korostetaan evankeliumin ”puhdasta” saarnaa ja sakramenttien ”oikeaa” jakamista. Miten tämä järjestetään ei ole uskon kohde vaan käytännöllisen järjen asia.

Küng selittää miksi hän tuli edellisiin johtopäätöksiinsä

1900-luvun katolisen kirkon uudistusmielisin johtaja, paavi Johannes XXIII kutsui koolle Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen, joka kokoontui vuosina 1962-65. Tärkeää uudistusohjelmaa suunnittelemaan hän kutsui nuoren Hans Küngin ja myöhemmin konservatiivisena paavina Benedictus XVI tunnetun Josef Ratzingerin. Alku antoi odottaa uudistuksia ja kirkkojen keskinäisten suhteiden paranemista.

Küng nimeää vaikeimmat asiat katolisen, protestanttisten kirkkojen ja ortodoksisen kirkon välisissä suhteissa seuraavasti. Hän lähtee siitä, että paavit Vatikaani II:n jälkeen eivät toteuttaneet siinä ehdotettuja uudistuksia. Vanhat reformaation ja modernisaation vastaiset voimat saivat ylivallan ja estivät uudistukset. Küng protestoi dogmeja vastaan, jotka erottavat kirkot toisistaan sekä syrjivät naisia kirkossa. Suurin este kuitenkin ekumeeniselle yhteydelle on ollut oppi paavin erehtymättömyydestä. Küngin näkemyksen mukaan tämä tukkii tien yhteisöllisiltä, synodaalisilta päätöksentekoprosesseilta ja yhteisymmärrystä lisäävien konsiliaaristen rakenteiden luomiselta.

Protestanttisia kirkkoja Küng arvostelee siitä, että ne antavat liian paljon tilaa Raamatun sananmukaisuutta, fundamentalistista tulkintaa korostaville liikkeille ja hajottavat sen myötä uskonnollisia yhteisöjä, mikä johtaa edelleen paikallisiin provinsialistisiin kirkkomuodostumiin ja seurakuntiin. Hän korostaa ymmärrystä maailmanlaajuisesta yhteisestä kirkosta ja Lutherin julistamaa kristittyjen vapautta. Se hylkää moraalisen itseriittoisuuden ja dogmaattisen suvaitsemattomuuden.

Ortodoksisen kirkon uudistukselta Küng toivoo, että se voittaisi traditionalisminsa ja liturgisminsa luomalla tästä ajasta nousevaa teologiaa, jolla samalla olisi juurensa alkukirkossa.

Hans Küng on kirjoittanut kolmiosaiset muistelmat. Niistä ensimmäinen yltää 1970-luvun loppuun saakka.

Hans Küng on kirjoittanut kolmiosaiset muistelmat. Niistä ensimmäinen yltää 1970-luvun loppuun saakka.

Toinen tärkeä kysymys liittyy uskontojen välisiin ongelmiin. Uskontojen konfliktit eivät ainoastaan rapauta hengellistä elämää vaan myös uhkaavat monissa yhteiskunnissa kansalaisten turvallisuutta. Siksi Küng muotoilee uskontodialogisen käsityksensä seuraavasti: ”Ei rauhaa kansojen välillä ilman rauhaa uskontojen välillä. Ei rauhaa uskontojen välillä ilman dialogia uskontojen välillä”. Uskontojen dialogilla on näin ollen maailmanrauhan kannalta suuri merkitys. Se on eräs globaali edellytys maailmanrauhan saavuttamiselle.

Juutalaisuuden, kristinuskon ja Islamin väliselle dialogille on eräitä tärkeitä edellytyksiä. Näiden uskontojen edustajat uskovat kaikki Abrahamin Jumalaan Luojana. Se tarkoittaa, että niiden monoteistinen näkemys edistää keskinäistä kohtaamista. Historiallisesti tällä yhteydellä oli merkitystä, kun rauha Israelin ja Egyptin välillä solmittiin 1978. Uskovan muslimin Anwar Sadatin, juutalaisen Menachem Beginin ja aktiivisen baptistikristityn Jimmy Carterin välillä yhteinen monoteistinen uskonnäkemys tiettävästi helpotti rauhan aikaansaamista.

Kirjoissaan Christianity and World religions (1984) ja Christianity and Chinese religions (1988) Küng korostaa myös sitä, miten tärkeää on huomioida idän mystisten näkemysten ja vanhan filosofisen sekä uskonnollisen viisauden käsitykset maailmasta ja elämästä.

Kolmas tärkeä kysymys liittyy maailman kansojen yhteyteen. Hän katsoo, ettei kansojen yhteys saa juuttua yhteiseen byrokratiaan ja hallintamekanismeihin. Sen sijaan sen tulisi olla eräänlainen ”ekumeeninen yhteys” tai todellisessa mielessä ”yhdistyneet kansakunnat”, jossa uskonnot voivat tarjota sen viisauden, mikä niillä on inhimillisistä peruskysymyksistä. Teologian tulisi auttaa voittamaan vanhat kilpailuasetelmat ja vihamielisyydet.

Pääasian tulisi olla se, että uskonnot ottavat uuden vastuun ei vain omasta hyvinvoinnistaan vaan pyrkimyksestä kohden oikeudenmukaisia, sosiaalisia, poliittisia ja ekonomisia rakenteita. Tämän välityksellä uskonnoilla tulisi olla uudenlainen vastuu maailman rauhasta. Siihen liittyvät ekologian ongelmat, miten maapallon ja ihmiskunnan kehitystä voitaisiin edistää kestävällä luontoa säästävällä tavalla. Olennaiseksi muodostuu se, että tiedostetaan jokaiseen päätöksentekoon, olkoon kyse taloudesta tai teknologiasta, liittyvät eettisen vastuullisuuden kysymykset. Ei tule kysyä vain onko jokin asia mahdollista toteuttaa nykyaikaisin kehittynein menetelmin ja teknisin välinein vaan myös onko suunnitelma eettisesti perusteltu, onko se oikeudenmukainen.

Ekumeenisen vuoropuhelun laajentuminen

Kuten edellisestä kävi ilmi, uskonnollisten yhteisöjen rakentava vuoropuhelu ei ole tärkeä vain niille itselleen vaan myös koko ihmiskunnalle. Tämän johdosta olisi tärkeää, ettei mitään uskonnollista yhteisöä, joka haluaa pyrkiä eettisesti hyväksyttävin keinoin yhteishyvään, suljettaisi keskustelujen ulkopuolelle.

Aina maailman uskontojen nk. parlamentin ensimmäiseen kokoukseen saakka 1893 kristillisten kirkkojen piirissä vallitsi pidättyväisyys tai voimakas kilpailuasetelma suhteessa muihin uskontoihin. Vähitellen alettiin kuitenkin huomata myös yhteisiä uskonelämän piirteitä ja yhteisiä moraalisia käsityksiä eri uskonnoissa eikä vain eroavaisuuksia. Vuonna 1948 Amsterdamissa perustettu Kirkkojen maailmanneuvosto on niiden kirkkojen yhteistyöelin, jotka tunnustautuvat kolminaisuusoppiin. Ekumeenisella yhteistyöllä tarkoitetaan kristillisten kirkkojen dialogia ja kanssakäymistä. Ekumenia rajautuu näin kristinuskon piiriin.

Hans Küng haluaa laajentaa ekumenian käsitettä ja katsoo, että ekumenialla on kaksi tasoa. Hän korostaa ekumeniakäsitteen alkuperäismerkitystä ”asuttu maailma”. Ensimmäisellä tasolla ekumenialla tarkoitetaan hänen mukaansa kristillisten kirkkojen vuorovaikutusta, mutta toinen taso on laajempi. Se kattaa maailman eri uskonnot. Küngin mukaan voimme puhua pienestä ja suuresta so. laajasta ekumeniasta.

Josef van Essin kanssa kirjoittamansa kirjan Islam (1984) esipuheessa Küng kuvaa uskontojen välisen vuoropuhelun edistymistä 1980-luvulta alkaen. ”Uskontojen välisen dialogin kehityksessä olemme suunnilleen samassa vaiheessa kuin kirkkojen välinen dialogi 50 vuotta sitten.” Vaikka Küng toteaakin edistyksen olevan hidasta, hän kuitenkin antaa tulevaisuudesta optimistisen kuvan: ”Huolimatta kaikista niistä ilmeisistä esteistä ja vaikeuksista näyttää siltä, että ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa olemme lähestymässä hitaasti ekumeenisen tietoisuuden heräämistä ja vakavan uskontojen välisen dialogin alkua johtavien asiantuntijoiden ja laajemman piirin tasolla.”

Huomioiden ne uhkakuvat, joiden vallassa maailmamme elää Küng jatkaa: ” Kenties tämä on kaikkein tärkein ilmiö 1900-luvulla, jolla mahdollisesti on vaikutusta 2000-lukuun – jos ihmiskunta tulee sen elämään. Tämän johdosta Oikumene-käsitettä ei tulisi ymmärtää liian kapeasti, seurakuntakeskeisesti. Sitä ei pitäisi pelkistää koskemaan vain kristillisiä kirkkoja, sen tulisi kattaa suurten uskontojen yhteisö, jos Oikumene ymmärretään kokonaisena ”asuttuna maailmana”.

Muistelmien toisessa osassa tullaan 2000-luvun puolelle.

Muistelmien toisessa osassa tullaan 2000-luvun puolelle.

Uskontojen väliselle dialogillle on merkityksellistä, miten käsite ”uskonto” määritellään. Küng viittaa tässä vertailevan uskontotieteen suurten oppineiden kuten Rudolf Otton, Friedrich Heilerin, Mircea Eliaden ja Gustav Menschingin määritelmiin. Tämän tradition mukaan uskonnolla on aina tekemistä ”pyhän kohtaaminen” kanssa (Begegnung mit dem Heiligen). Sillä on tekemistä yksilön kokemuksen ja sen sosiaalisen perinteen kanssa, jolla ihminen määrittää oman elämännäkemyksensä.

Tällä kohdin on tärkeää huomioida, että Küngin näkemys uskonnosta on kaukana hänen taannoisista intresseistään, kun hän valmisteli väitöskirjaansa Karl Barthin vanhurskauttamisopista vuonna 1957. Hän toteaa, että Barthin teologinen ja usein ulkopuolisille käsittämätön kieli vaikutti reformoidun teologian eristymiseen laajemmasta uskontoa koskevasta keskustelusta. Väitöskirjan valmistamisajan merkittävä havainto oli ollut se, että Barthin vanhurskauttamisoppi ei ollut vastoin katolisen kirkon perusnäkemyksiä.

Tuolloinkaan Küng ei kuitenkaan kieltänyt sitä, että Barthin teologia loi toisen maailmansodan jälkeen ristiriitoja tutkijoiden välille, jotka tarkastelivat uskontoja historiallisesta perspektiivistä. Nyt Küng toteaa perustellessaan omaa uutta ekumeenista käsitystään, ettei edellä mainitut ristiriidat ja vastakohtaisuudet olisi olleet tarpeen.

Suomen ekumeenisen keskustelun kannalta on merkittävää, että Küngin näkemystä reformoidun ja katolisen kirkon vanhurskauttamisopista ei otettu esille näkyvästi, kun luterilaiset ja katoliset ryhtyivät 1990-luvulla keskustelemaan vanhurskauttamisoppiensa suhteesta. Olihan Küngin uraauurtavassa väitöskirjassa tekemästä selvityksestä 1957 kulunut jo puoli vuosisataa, kun luterilaiset ja katoliset julkaisivat yhteisen julistuksensa vanhurskauttamisopista 31.10.1999 Augsburgissa. Haluttiinko tällä ilmaista, että luterilaiset tällä hetkellä ovat lähempänä katolista kuin reformoitua kirkkoa? Vai oliko kyseessä katolisten mielestä vain henkilö, persona non grata, jonka vaikutuksesta protestanttisen vanhurskauttamisopin tutkimukseen haluttiin vaieta?

Kohden globaalia etiikkaa

Seuraava suuri askel, käännekohta tai – kuten hän itse sanoo ”paradigman muutos” – saavutettiin 1990-luvun alussa, kun hän muotoili ajatuksensa globaalista etiikasta. Siinä yhdistyvät uskontojen dialoginen kohtaaminen ja eettisen vastuullisuuden välttämättömyys myös sosiaalisissa ja ekonomisissa kysymyksissä. Ohjelmallisesti Küng esitti ajatuksensa kirjassaan Projekt Weltethos (1990) Se kirjoitettiin ajankohtana, jolloin Itä-Euroopassa tapahtuivat suuret poliittiset muutokset. Kommunismin romahdus päätti kylmän sodan kauden ja jätti tilalle tietynlaisen arvotyhjiön. Monet kysyivät, mitä tulee tilalle.

Eräänlainen vastaus tähän kysymykseen tuli vuonna 1993, kun Samuel Huntington julkaisi Foreign Affairs– lehdessä (Vol.72, N:o 6) artikkelin otsikolla ”Clash of Civilizations?”, ”Kulttuurien yhteentörmäys”. Se käänsi katseet poliittisista erimielisyyksistä kulttuurisiin eroihin. Huntington esitti, että maailman kulttuurit ovat niin erilaisia ja perustuvat niin erilaisiin arvoihin, että ne ovat sellaisella törmäyskurssilla, joka vaarantaa maailmanrauhaa. Vaikka hänen analyysiansa maailman uskonnoista on myöhemmin arvosteltu liian yksioikoisena, tärkeää kirjoituksessa oli uskontojen merkityksen korostuminen kulttuurien arvomaailmaa muovaavina tekijöinä.

Muistelmien viimeinen osa ilmestyi 2014.

Muistelmien viimeinen osa ilmestyi 2014.

Uskontodialogin kannalta tärkeää oli, että Huntington korostaa uskontojen merkitystä kulttuurien arvomuistina. Jos uskonnot kerran historian kuluessa luovat arvopohjaa, niiden tulisi myös olla vastuullisia siitä, miten näitä arvoja käytännössä toteutetaan.  Islamin taholta kysyttiin, onko Huntingtonin näkemys johtamassa islamin ja länsimaisen ajattelun yhteentörmäykseen. Kairon yliopistosta professori Hassan Hanafi kirjoitti vuonna 1995: ”Me muslimit kuitenkin kysymme: Miksi islamista tehdään kommunismin romahduksen jälkeen sen tilalle vihollinen? Miksi länsi kääntyy islamia vastaan ja aiheuttaa pahimman kansanmurhan holokaustin jälkeen Bosniassa, Tshetseniassa? Miksi länsi tukee islamilaisen maailman diktaattoreita kansojen omaa tahtoa vastaan, sellaisena kun sitä edustavat islamilaiset liikkeet, fundamentalistit mukaan luettuina?” (Vastuun aika, 1997)

Vaikka arabikevään 2011 aikaansaamat muutokset ja siihen liittyvä liikehdintä eivät ole loppuneet, voimme nyt nähdä, miten tärkeää olisi ollut paneutua vuoropuheluun islamilaisen maailman kanssa jo kaksikymmentä vuotta sitten. Tälle olisi antanut hyvän pohjan Maailman uskontojen parlamentin globaalin etiikan julistus vuodelta 1993, jonka Hans Küng yhdessä kansainvälisen työryhmän kanssa kirjoitti (Elämää säilyttävät arvot 1994).

Siinä esitettiin mm. neljä periaatetta, joiden ajankohtaisella sovelluksella olisi kenties ollut mahdollista ehkäistä tai lientää niitä kriisejä ja väärinkäytöksiä, joiden seurauksista nyt kärsitään. Ne ovat ohjeita, jotka pitkälti ovat löydettävissä kaikista suurista maailmanuskonnoista ja joista tunnistaa positiivisesti muotoillut dekalogin toisen taulun käskyt:

1. Elämän kunnioittaminen myös väkivaltaa välttämällä

2. Sitoutuminen oikeudenmukaiseen taloudelliseen toimintaan luopumalla voiton maksimoinnin ideologiasta.

3. Totuudellisuuteen ja suvaitsevaisuuteen sitoutumalla.

4. Toteuttamalla naisen ja miehen tasa-arvoista kumppanuutta kulttuurin eri osa-alueilla.

Keskeistä ja em. periaatteet yhdistävää on kultaisen säännön korostaminen: ”Kaiken minkä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää heille.”

Kaiken tavoitteena on uuden, eettisesti vastuullisen tietoisuuden syntyminen eikä minkään uuden opin julistus. Esitetyt periaatteet voivat palvella testeinä ihanteina, joiden yksinkertaisessa muotoilussa palataan moraalimme peruskysymyksiin: mitä olemme lähimmäisellemme; mitä itse voimme olla vastuukykyisinä yksilöinä, vastuunkantajina?

Mikä globaalin etiikan tai maailmaneetoksen vaikutus kulttuurin eri alueilla tulee olemaan maailmanjärjestykseemme, riippunee siitä, millä aikaperspektiivillä tarkastelemme asioita. Myös se mitkä asiat osaamme yhdistää sen arvoihin, vaikuttaa siihen, huomaammeko edistystä – huomaammeko, että laiva liikkuu.


Reijo E. Heinonen

Kirjoittaja

Reijo E. Heinonen on naantalilainen Joensuun yliopistosta eläkkeelle vuonna 2003 jäänyt yleisen teologian professori ja kirjailija.


'Hans Küngin tie kohden uskontojen ja kulttuurien yhteisymmärrystä' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 8.7.2019 @ 17.41 Matti Taneli

    Emeritusprofessori, kunnioitetun yliopisto-opettajani, Reijo E. Heinosen tärkeä ja ajankohtainen kirjoitus hyvistä kirjoista, jotka löytyvät luettuna kirjahyllystäni. Küngin aika vähän Suomessa tunnettu massiivinen teos Does God Exist? An Answer for Today (1980), alunperin Existiert Gott? (1978), on myös erinomainen. Kirjassaan Küng analysoi hienosti esimerkiksi Feuerbachin, Marxin, Freudin ja Nietzschen uskonnonfilosofisia näkemyksiä.
    Kiintoisaa on myös se, että maailmankuulu australiainen, Harvardissa vaikuttava, filosofian professori Peter Singer kuittaa Küngin maailmaneetos-projektin muutamalla rivillä omassa globaalissa etiikassaan.

    ystävällisesti Matti Taneli

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.