Viron historia.
Tällä kirjoituksella muistelen entistä kansankoulun opettajaani Eila Vermasta, josta tuli minulle, joka tarvitsi aikoinaan yliopisto-opinnoissani suomen kielen kirjallista ja suullista taitoa, suuri ja korvaamaton apu.
Häneltä sain silloin myös lahjaksi ensimmäisen suomenkielisen Viron historian, joka oli laadittu nimenomaan suomalaisia silmälläpitäen ja jonka oli suomentanut Eino Parikka suoraan käsikirjoituksesta, niinkuin Helsingin Sanomissa 22. marraskuuta 1944 asiasta ilmoitettiin. Kyseessä oli kolmen virolaisen, W. Ojamaan sekä A. ja T. Varmaksen, teos, joka julkaistiin Suomen Heimotyöseuran ensimmäisenä toimituksena Porvoossa vuonna 1944.
Kirja oli minulle henkilökohtaisesti kahdestakin syystä merkityksellinen. Viron historia oli ensimmäinen yleisesitys, johon neuvosto-Viron puutteellisten historiakirjojen jälkeen sain vuonna 1990 Orimattilassa perehtyä. Kirjan teki myös erikoiseksi sen sivujen välistä löytyneet lehtileikkeet vuosilta 1944–1958. Osa niistä oli julkaistu Dagens Nyheterissä ja Kotimaa-lehdessä, mutta suurin osa Helsingin Sanomissa. Kirjoitukset koskivat Viron, virolaisten ja virolaisen kulttuurin raskaita kohtalonkysymyksiä.
Kunnioittaakseni Eila Vermasen muistoa olen pitänyt kirjaa aina työhuoneeni kirjahyllyssä näkyvällä paikalla. Olen myös kauan odottanut sopivaa tilaisuutta lehtileikkeiden esittelylle. Annetaan siis itse lehtiotsikoiden ja suppeiden yhteenvetojen puhua omalla äänenpainollaan.
”Minnesgudstjänst för deporterade balter” (DN 14.6.1948), ”Estland bevakas som ett fängelse Partisanförband bekämpar NKVD” (DN 25.9.1948), ”Neuvosto-Eestin avainasemat venäläistyvät. Myös maanviljelijöitä syytetään porvarillisesta kansallismielisyydestä” (HS 1950). Viimeksi mainitussa tietolähteenä ollut Tallinnan radio ilmoitti, että vuoden 1940 kommunistiseen vallankaappaukseen aktiivisesti osallistuneet historian professori Hans Kruus, kirjailija Johannes Semper, lehtori Nigol Andresen, taitelija Eric Adamson ja asianajaja Aleksander Jõeäär olivat joutuneet epäsuosioon. Heitä syytetiin porvarillisesta nationalismista.
Mutta jatketaan otsikoilla puhumista: ”Viron kirkko toimii vierailla mailla, yli 24 000 maan luterilaista pakolaisina” (Kotimaa 8.8.1952), ”Mitä tapahtuu Baltian maissa?” (HS 1954), ”Eisenhower lupaa auttaa Baltian kansoja” (HS 1954). ”Neuvostovalta 15-vuotias Baltiassa” (HS 1955).
Viimeksi mainittu artikkeli oli käännetty The Times -lehdestä. Siinä tekijän nimeä ilmoittamatta kirjoitettiin, että ”viisitoista vuotta sitten liitettiin kolme Baltian valtiota Neuvostoliittoon. — neuvostotasavaltojen johtomiehet selittivät, että tämä älykäs valtioteko oli suoritettu ’suuren kansainvälisen sosialistisen voiman’ avulla ja että se oli tuonut näille maille runsaasti taloudellista ja sivistyksellistä siunausta. He korostivat huomiota herättävän pontevasti tämän toimenpiteen ’vapaaehtoista’ luonnetta…
Siinä tapahtumien vyöryssä, jonka Eurooppa on kokenut vuoden 1940 jälkeen, on usein tuntunut siltä, että pienten Baltian maiden kohtalo on unohtunut. Niiden historia, uskonto ja kulttuuri on aina ollut länsieurooppalaista ja vain harvat siteet ovat yhdistäneet ne slaavilaiseen maailmaan. Baltian kansat muistuttavat olemukseltaan ja elintavoiltaan suomalaisia ja ruotsalaisia. — On syytä toivoa, että Neuvostoliiton politiikassa hiljattain ilmenneet muutokset, jotka tähtäävät ystävällisempiin suhteisiin läntisen maailman kanssa, merkitsisivät vapaampaa aikakautta näille kehityskelpoisille kansoille.”
”Vastalausekokous Tukholmassa ’balttiquislingien’ merkeissä” (HS 15.05.1956) käsitteli Ruotsin hallituksen kymmenisen vuotta aiemmin luovuttamien balttipakolaisten kysymystä. Lehti siteraasi valtiopäivämies Jarl Hjalmarssonia: ”Me loukkaisimme sekä venäläisiä että baltteja, jos esiintyisimme kuin kaikki olisi niin kuin pitääkin Baltian maissa, joiden ainoana vikana on, että ne sijaitsevat juuri valtapolitiikan polttopistessä ja että niissä asuu pieniä mutta vapaita kansoja.” Jutun lopussa siteerattiin Balttilaisen komitean puheenjohtajan professori Birger Nermanin laatimaa päätöslauselmaa, jossa vaadittiin, että kaikki vangitut tai Neuvostoliittoon karkotetut virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset vapautettaisiin ja maiden itsemääräämisoikeus palaudettaisiin.
”Niin lähellä kuin Viro meitä onkin, sen kohtaloista parin viimeisen vuosikymmenen ajoilta ei tiedetä paljon Suomenlahden tällä puolen. Rautaesirippu on sulkenut sen eristettyyn asemaan, ja veljeskansojen välinen aikaisempi vilkas kanssakäyminen on supistunut vain joidenkin retkikuntien vaihtoon,” kirjoitti nimimerkki Eo S. vuonna 1958, kun Floridan yliopiston englantilaisen filologian professori Ants Oraksen vuonna 1948 ilmestynyt teos Baltic Eclipse oli suomennettu nimellä ”Viron kohtalon vuodet”. Teos oli tarkoitettu lännelle herätyshuudoksi, vaikka nimimerkin mielestä se vaikutti silloin suomalaisesta lukijasta luvattoman kansakoulumaiselta.
Artikkelissa ”Suomalaista lyriikkaa vironkielelle” (HS 11.6.1958) otettiin esille professori Ants Oraksen vuoden kestänyt työ Helsingin yliopistossa. ”Mutta nyt näyttää siltä, että Oraksen vuoden kestäneen vierailun aikana maassamme on virinnyt uutta harrastusta vironkielistä kirjallisuutta kohtaan.” Jutussa toivottiin, että yliopistolehtori Eeva Niinivaaran ansiosta Helsingin yliopistosta valmistuisi ennen pitkää uusia kääntäjiä, jotka saattaisivat suomalaiset jälleen tiukempaan yhteistyöhön vironkielisen kulttuurin kanssa.
Orimattilalaisella kansankoulunopettaja Eila Vermasella ei ollut koskaan erityisiä vaikeuksia ymmärtää virolaisten tuntemuksia silloin, kun puhuimme vaikeista kohtalonvuosista. Hän oli sitä sukupolvea, jolla oli kokemusta vieraasta armeijasta. Entisenä Lotta-tyttönä hänen oli tullut tottua siiheen, että Lotta-järjestöstä ja siinä mukana olemisesta ei saanut avoimesti puhua Suomessa.
Häneltä myös kuulin silloin, että tuhannet ihmiset, jotka olivat kerääntyneet 1939 lokakuussa Helsingin rautatieasemalle saattamaan Moskovaan lähteviä neuvottelijoita, olivat laulaneet isänmaallisia lauluja ja polvistuneet rukoilemaan.
Olin kertomuksen unohtanut, kunnes arkistossa tutkimustyötä hiljattain tehdessäni tuli esiin ulkovirolaisten piispojen paimenkirje vuodelta 1992. Siinä kirjoitettiin samasta tapahtumasta ja annettiin myös tulkinnallinen selitys, että rukousten ansiosta Suomi olisi säilyttänyt itsenäisyyden ja vapauden. Piispojen mielestä 1992 olisi ollut oikea hetki lisätä Viron uuteen perustuslakiin myös todistus siitä, että Jumala oli pelastanut virolaiset ja antanut myös heille vielä kerran tehtäväksi rakentaa vapaan kansan tulevaisuutta. Siitä tulisi riippumaan kaikkien virolaisten kohtalo.
Eila Vermanen tuki minua yliopisto-opinnoissani tohtorintutkintoon asti. Lähettämällä joka vuosi onnittelusanomia merkkipäivän johdosta hän muisti ja arvosti niitä päiviä jopa paremmin kuin minä, josta taisi loppujen lopuksi hänen tuellaan valmistua melko kelpo teologi tähän maailmaan. Kirjoitus taitaisi jäädä jotenkin puutteelliseksi, jos tästä jäisi pois pieni vertauskuvallinen teologinen osuus.
Kautta neuvostomiehityksen ajan ulkovirolaisten luterilaisten pappien saarnoissa oli korostetusti esillä ajatus, että poliittisella itsenäisyydellä on jokin jumalallinen merkitys ja itseisarvo, joten kaikki, joilla sitä ei ole tai jotka ovat sen kadottaneet, ovat tehneet uskonnollisesti jotain väärää.
Jumala oli ollut heidän käsityksensä mukaan Viron itsenäisyyden antaja ja myös sen takaaja. Siksi kokemus itsenäisyyden menettämisestä ja kotimaan ulkopuolelle joutumisesta synnytti raskaan uskonnollisen kriisin, jota ei osattu uskottavasti selittää, mutta josta puhuminen muuttui vuosi vuodelta aina mystisemmäksi ja liturgisemmaksi. Tätä koristeellista itsenäisyyden menettämisen ja sen jumalallisen palauttamisen sanaliturgiaa voisi jälkikäteen verrata ristiinnaulitun ruumiiseen. Ennen ylösnousemusta oli myös kokemus ruumiista, jonka Hän jätti seuraajilleen tehtävänä – huolehtikaa ruumiistani, suhtautukaa siiheen arvokkaasti, kunnioituksella, voidelkaa ja ympäröikää se koristeellisella liturgialla.
Kokemukseni itsenäisyyden ruumiista on melkein kolmekymmentä vuotta pitkä. Tiedän miltä se tuntui. Uutta itsenäisyyttä on kestänyt kolme vuotta enemmän kuin ensimmäisellä kerralla 1900-luvun alkupuolella, mutta silloin tällöin kuulen kysyttävän: halusimmeko tällaista?
Riho Saard
Kirjoittaja on Helsingin, Itä-Suomen yliopiston ja Viron luterilaisen kirkon Teologisen instituutin yleisen kirkkohistorian dosentti.
