Vuokko Ilola lapsena.

Haluan olla niin kuin muut

Vaaleahiuksinen pitkänhuiskea ekaluokkalainen tyttö seisoo Kajaanin Kuurnan peruskoulun pihalla syvissä mietteissään ja murheellisena. Ulkoinen huolimattoman huoleton olemus pukeutumisineen ja epätasaisen otsatukan kanssa, saattaa hämätä ulkopuolista ajattelemaan, että eihän tuon tytön päässä varmasti mitään kovin järkevää liiku. Koska olen itse tuo kuvailemani tyttö, tiedän sen tasan tarkkaan, miten vaikeita asioita pyörittelin päässäni ja miten hyvin osasin analysoida asioita ja elämääni. Olisinpa myös osannut toimia toiveideni mukaisesti, no myöhemmin osasin ja se hyvä.

Päällimmäisin ajatukseni ja myös murheenkryynini oli se, että olin uskovainen, vanhoillislestadiolainen. Olisin halunnut olla kuin ne, joita uskonyhteisöni tilaisuuksissa kutsuttiin epäuskoisiksi, uskosta osattomiksi, Perkeleen lapsiksi ja sielunvihollisen omiksi. Niin vastenmieliseksi kuin uskovaisena olemisen koinkin, se oli minulle elintärkeä. Ilman sitä mahdollisen kuoleman kylmän kouran osuessa kohdalleni olisin joutunut helvetin tulimereen ikuisiksi ajoiksi kitumaan ja kärsimään hirvittävästi. Näin uskoin silloin – voi herran pieksut! Ikinä ei etenkään pienen lapsen pitäisi joutua miettimään tuollaisia asioita ja pelkäämään, ei ikinä, ei kenenkään.

Häpesin kaikkea uskooni liittyvää; sisarusteni lukumäärää, televisiokieltoa, tanssikieltoa, ulkonäkösääntöjä, seuroissa käymistä, jumalallista tervehtimiskäytäntöä, synninpäästösanoja ja eniten sitä, että koin kuuluvani johonkin outoon salaseuraan, jossa puhutaan muista pahaa. Ulkopuolisille ei liioin saanut kertoa ”Jumalan valtakunnan salaisuuksia”, heitä piti puhutella ja heidän kanssaan ei saanut olla liian läheinen. Minun piti osata jo ekaluokkalaisena puhua kahta kieltä, olinko sitten uskovaisten tai epäuskoisten seurassa. Tämä tuntui erittäin pahalta ja väärältä.

Näin aikuisena, täyttäessäni muutaman viikon päästä 60 vuotta, minua suorastaan kiukuttaa, että tuo vaaleahiuksinen herkkä tyttö laitettiin ”vihollisen” rintamalle taistelemaan uskon puolesta vailla minkäänlaista tukea ja ymmärrystä. Miten järkyttävän häpeällistä oli esimerkiksi lähteä luokasta ulos, kun opettaja aukaisi television näyttääkseen jotakin ohjelmaa. Miten ulkopuoliseksi sitä itsensä tunsikin kaikin tavoin ja niin monissa tilanteissa. Huomaan kertaavani mielessäni elettyä elämääni paljon nyt tämänhetkisen rajapyykin saavuttaessani. 60 vuotta – mihin aika on hurahtanut vaikkapa kymmenvuotisissa sykleissä?

Ensimmäisessä kymmenen vuoden ajanjaksossa olen siis tuo huithapeli herkkä vaaleahiuksinen tyttö. Sisarukset ja koko perhe oli minulle tärkeä ja ylpeydenaihe, vaikka lukumäärän kertominen aina pelottikin ja hävetti. Minulla oli myös ihania kavereita yhteisön sisällä ja myös ulkopuolella, joidenka kanssaan en kuitenkaan harmikseni saanut olla liian läheinen. Sen esti SRK-miesten sanelema uskoni.

Nuoruus

Nuoruuttani varjosti edellä kertomani lisäksi uskonyhteisössäni järjestetyt hoitokokoukset, joilla oli erittäin traumatisoiva vaikutus minuun. Kykenin kuitenkin kaiken sen miinakentän seassa tsuipailemaan ihmeen rikasta ja värikästäkin elämää. Ystäviä oli ja kaikenlaista toimintaa heidän kanssaan, huumoria ja hulluttelua piisasi, kunhan muisti pysyä uskonrajoitusten sisäpuolella.

Jos en ollut ystävieni kanssa menossa yön pikkutunneille, niin sitten luin kirjastosta ahkerasti kantamiani kirjoja myöhään ja niinpä alisuoriuduin aika reippaasti peruskoulusta. Käsityöt, musiikki ja kuvaamataito, heh; ne olivat vahvuuteni.

Menin talouskouluun peruskoulun jälkeen. Siellä opettaja tuumasi, että taitaisit Vuokko kuulua enemmänkin teatterikouluun kuin tänne. Taisi tulla hulluteltua vähän liikaa. Tässä olisi ollut toinen käännekohta ottaa oma elämä toiveitteni mukaisesti haltuun. Kunpa olisin uskonut kotitalousopettajaani. Mitä muuta teen nytkään jatkuvasti kuin mietin elokuvakäsikirjoituksia kulkiessani milloin missäkin? Näen koko ajan tilanteita, jotka pitäisi saada purkkiin ja valkokankaalle; sketsejä niin töistä, julkisista kulkuneuvoista kuin kaupoista ja kaduiltakin.

Niin lapsena kuin nuorenakin, jopa nelikymppiseksi asti pelkäsin eniten sitä, jos menetän uskoni tai joudun väärään henkeen. Rukoilin uskoni puolesta päivin ja öin, niin raskas möykky kuin se olikin vatsanpohjassani. Minulle kerrottiin, että uskon ei pidäkään tuntua hyvältä ”lihassa”. Eli kaikki oli niin kuin pitikin kohdallani.

Naimisiin ja lapsia

Seuraava rukouksen aiheeni oli uskovainen puoliso ja paljon lapsia. Se toive toteutui ja on isoin ilonaihe elämässäni edelleenkin. En toki rukoillessani ymmärtänyt, miten tiukoille lopulta jouduin lapsikatraani keskellä. Ajattelin suoriutuvani pestistä jopa helposti. Niin ei käynyt. Silti jokaisen lapseni syntymä, ensikohtaaminen ja elämä ovat edelleenkin sydämessäni ja mielessäni elämäni tähtihetkiä, joita en voi edes verrata mihinkään muuhun asiaan tai tapahtumaan, joita olen kokenut. Kiitos rakas mieheni, kiitos rakkaat lapseni, sain parhaat, en voi muuta sanoa.

Lasten syntymät, ristiäiset, syntymäpäiväjuhlat, rippijuhlat, kihlajaiset ja häät, seurat, pyhäkoulut, raamattuluokat, suviseurat, kummilasten ja sukulaisten juhlat, lukemattomat retket ja reissut lasten kanssa, paljon on ihania ja hyviä muistoja. Joulut: niistä jokaisen voisin elää uudelleen. Miten halusimmekaan lastemme parasta mieheni kanssa, miten paljon me mietittiin, mitä kaikkea tehtäisiin heidän ilokseen ja kuinka tärkeänä pidimmekään ”yksilöhoitoa”; jokainen saisi vuorollaan ja säännöllisesti olla mukanamme jossakin ihan yksin.

Irti uskonyhteisöstä

Ystävilleni järjestetyt hoitokokoukset olivat alkusysäys irtaantumiselleni vanhoillislestadiolaisuudesta.

Puhun nyt tytölle koulun pihalla. Pääset vielä irti vastenmielisestä uskostasi. Älä huoli. Siihen menee aikaa, mutta vapaudut vielä jossakin vaiheessa elämään kokonaan omanlaistasi elämää. Siinä elämässä ei ole tietoakaan SRK-miehistä, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä pienelle lapselle voi puhua ja mitä häneltä voi vaatia. Siinä elämässä lapsia ja äitejä ei laiteta rintaman etulinjaan sotimaan, kun SRK-miehet istuvat poteroissaan ylevinä uskostaan jaellen käskyjään.

Muistan kun lauloit laulukokeessa Lapsuus se on korvaamaton, paljon mä sain, siks’ kiitän nyt vain, äidillein vaan laulaa nyt saan, äideistä parhaimman sain. Opettaja kehui ja syystä; lauloit kauniisti ja sydämellä joka sanan, vaikka vatsanpohjassasi tuntuikin, että laulu oli uskosi vastainen maailmallisuuden takia. Mutta kuten laulussakin mainittiin; äiti, hän oli ihana ja hellä, tiedätkö, minulla on usein ikävä häntä ja hänen huumoriaan ja pelleilyjään. Minusta tuntuu, että olen aina vain enemmän hänen kaltaisensa. Tämä elämä on helposti synkkä ilman leikkimielisyyttä. Se on myös karu ja ruma jos kauneutta ja herkkyyttä ei vaalita.

Olisit voinut hyvin antaa jalkasi vipattaa musiikin tahdissa ja laulaa mitä tahansa lauluja, mutta ethän uskaltanut. Sävelet soivat sisälläsi ja kuplivat väkisin ulos. Laulaessa unohtuvat elämän synkät virrat. Laula tyttönen laula! Voisimme laulaa yhdessä. Lauletaan äidistä, lauletaan tuulesta, linnuista, kukista, myrskystä, aalloista ja avaruudesta. Mennään Kajaanin Kuurnan mattolaiturille, laitetaan jalat veteen ja annetaan ääntemme kaikua joen toiselle puolelle. Huomaan, että vilkaiset rantakaislikkoa, jossa olit isosiskosi kanssa joku aika sitten tupakalla, joo nyt ihan hupaisa muisto, mutta silloin tuli vähän huono olo. Laiturin alta uit kerran niin, että olit lähellä hukkua kun henki meinasi loppua.

Haluaisin esitellä sinulle yhden lempilauluistani, se on Tuure Kilpeläisen Bonsaipuu. Lauletaan se yhdessä yhteisen ihanan hetkemme kunniaksi.

”On pieni puutarha
jossakin galaksin reunalla,
syttyvät ja sammuvat
sen hehkulamput helminauhoina.
Soi lapsen hento parku, kun
se astuu aikaan ikuisuudesta,
sen polun varteen keräytyy
surua ja suurta rakkautta.

Dam da da…

Hautuumaalla, kukkuloilla
huojuu mietteliäät surupuut.
Toukokuussa hiirenkorviin
vainajien viisaus kantautuu.
Puun alla istuu kaksi nuorta,
poika etsii tulta tupakkaan,
se etsii ensimmäistä sanaa
ensimmäiseen rakkaustarinaan.

Olen matkalla sun luoksesi
Sylissäni pieni bonsaipuu
ja bussin takaikkunassa
loistaa viittä vaille täysikuu.
Anna vähän vettä
Anna rakkautta ja valoa,
niin se pitää aina kotinaan
sinun sydämesi taloa.

On pieni puutarha
jossakin galaksin reunalla.
Joku keksii sinne veturin
liukuhihnan ydinvoimalan.
Joku keksii sodat maiden
rajat, rauhan
sekä demokratian.
Joku keksii sinne jumalan
synnit sekä saatanan.

Olen matkalla sun luoksesi
sylissäni pieni bonsaipuu,
bussin takaikkunassa loistaa
viittä vaille täysikuu.
Anna vähän vettä
anna rakkautta ja valoa,
niin mä pidän aina kotinani
sinun sydämesi taloa.

Dam da da…”

Ota syliin tuo laulun bonsaipuu ja anna sille vettä, rakkautta ja valoa. Katsele sen ihmeellisyyttä ja kauneutta. Minun ei tarvitse sinulle enempää kertoa, tiedän, miten tajuntasi laajenee hurjaa vauhtia puun ympärillä. Aiheesta rönsyisi helposti kokonainen kirja. Tämmöisiä me olemme, sinä ja minä, tarinoita ja laulua täynnä. Sitä vain ihmettelen, miten sinä jo niin pienenä havainnoit elämää ympärilläsi niin hyvin. Olen sinusta hurjan ylpeä.

Ps. Valmistut lähihoitajan ammattiin 56-vuotiaana ja saat laulaa ja jorata työpaikallasi usein asiakkaidesi kanssa. Elämä on lopulta ihana ja hyvä 🙂


Avatar photo

About

Oikealta nimeltäni olen Vuokko Ilola. Monet tuntevat minut entuudestaan Kotimaan blogistina. Olen 11 lapsen äiti Kirkkonummelta ja työni on Masalan koulussa koulunkäyntiavustajana ja iltapäiväkerhon ohjaajana.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.