Suffragette.

”Haluamme olla lainsäätäjiä, emme lainrikkojia”. Suffragetit elokuvissa ja tv-sarjoissa

Feminismistä on viime aikoina tullut yhteiskunnallisen keskustelun valtavirtaa. On ehkä vaikea kuvitella aikaa vielä reilu vuosisata sitten, jolloin naiset joutuivat taistelemaan oikeuksistaan sekä laillisia että laittomia keinoja käyttäen. 1900-luvun vaihteen Britanniassa äänioikeus puuttui miljoonilta miehiltäkin, ja naisten kysymyksen käsittelyn kanssa ei parlamentissa pidetty kiirettä. Edvardiaanisena aikana naisten paikan nähtiin yleisesti olevan kotona.

Kun prosessi jauhoi paikallaan, National Union of Women’s Suffrage Societies -kattojärjestöstä irtautui vuonna 1903 suffrageteiksi itseään kutsunut kasvava joukko Women’s Social and Political Union -liikkeeksi, jonka keskusjohdon alle perustettiin paikallisjaostoja[1]. Se alkoi levittää tietoisuutta naisten äänioikeuden ja samalla itsemääräämisoikeuden tärkeydestä sekä painostaa poliittisia päätöksentekijöitä.

Suffragetteja kunnioitetaan laajasti yhdenvertaisuuden esitaistelijoina, joskin osa heidän käyttämistään keinoista, joihin palaan myöhemmin, voidaan nähdä problemaattisina. Heidän suora vaikutuksensa äänioikeuden laajenemisen nopeutumiseen ei sekään ole täysin yksiselitteinen, mutta asian saama suuri julkisuus on kiistatonta.

Kapinointia yhdessä ja yksilöinä hallitusta vastaan

 Tähänastisista elokuvatulkinnoista ansiokkaimmaksi on noussut Sarah Gavronin ohjaama Suffragette (Britannia 2015). Kantaaottavassa draamassa seurataan työväenluokkaisen nuoren naisen tietä sitoutuneeksi suffragetiksi hänen ensikosketuksestaan liikkeen aktivismin kanssa. Yhdessä vaikuttavimmista kohtauksista joukko asiaansa uskovia naisia on kerääntynyt Lontoon pimeydessä erään parvekkeen alle, sillä on levinnyt tieto, että WSPU:n johtohahmoista Emmeline Pankhurst olisi saapumassa pitämään heille puheen. Niin tapahtuukin, ja innostunut, päättäväisyyttä huokuva tunnelma laskeutuu salaisen kokouksen ylle.

Pankhurstin on pakko puhua lyhyesti, sillä hän pysyttelee piilossa virkavallalta ja poliisit voivat saapua paikalle hetkenä minä hyvänsä. Hän kuitenkin ehtii Meryl Streepin karismalla valaa uskoa ja pukea sanoiksi toiminnan tavoitteen ja oikeutuksen. Päättääkseen kohtalostaan ja lainsäätäjiksi päästäkseen naisten on oltava valmiita tekoihin ja uhrauksiin: ”Jos äänioikeus edellyttää vankilaa, särkykööt hallituksen ikkunat, eivät naisten kehot. Yllytän kaikkia Britannian naisia kapinaan. Olen mieluummin kapinallinen kuin orja.”

Pakkosyöttämistä elokuvassa Die Suffragette (1913). Kuvakaappaus elokuvan DVD:ltä.

Pakkosyöttämistä elokuvassa Die Suffragette (1913). Kuvakaappaus elokuvan DVD:ltä.

Pankhurst onnistuu välttämään pidätyksen pakenemalla turvanaistensa avulla, mutta päähenkilö Maud Watts (Carey Mulligan yhdessä upeimmista ja hienoviritteisimmistä rooleistaan) ja muutama muu otetaan kiinni. Poliisipartio jättää heidät yksitellen kotiensa eteen, jotta aviomiehet saavat päättää mitä tehdä heille. Seuraa yhä uusia pidätyksiä ja vankeustuomioita, joiden aikana nälkälakkoon protestina huonoja oloja ja kohtelua vastaan meneviä pakkosyötetään nenään laitettavan letkun kautta. Tuskallinen toimenpide[2] on kuvattu ahdistavan realistisesti, joten Pankhurstin maagisen puheen kanssa se vangitsee suffragettien kokemusmaailman ääripäät – yhteisen voitontahtoisen innon ja järjestelmän pakkovallan kohtaamisen yksin.

 Vauhtia pienen ruudun puolelta

Suffragettiliikkeen vaiheita ja siinä keskeisiä henkilöitä on valotettu kattavammin television puolella vuoden 1974 kuusiosaisessa BBC-sarjassa Shoulder to Shoulder, jonka yhtenä luojana oli parhaiten alkuperäisen Doctor Whon tuottajana muistettava Verity Lambert. Kerronnan valokeilassa ovat niin itse Pankhurstit – äiti Emmeline sekä tyttäret Christabel, Sylvia ja vähemmälle huomiolle jäänyt Adela – kuin myllytyöntekijä Annie Kenney ja päämäärän tueksi asettunut vaikutusvaltainen Lady Constance Lytton. Dramaturgia noudattaa brittiläisten historiadraamojen parhaita perinteitä.

Sarjan nimi on otettu Ethel Smythin vuonna 1910 säveltämästä ja Cicely Hamiltonin sanoittamasta WSPU:n virallisesta laulusta ”The March of the Women”[3], jonka yhteishenkeä nostattavissa lyriikoissa sanotaan ”shoulder to shoulder and friend to friend”. Sitä lauletaan ponnekkaasti jo alkutekstien taustalla, samalla kun dramatisoidut välähdykset suffragettien kampanjoinnista, puheidenpidosta ja pidätyksistä johdattavat katsojat aihepiirin pariin. Alkutekstit päättyvät symbolisesti Emily Wilding Davisonin arkun kantamiseen kunniavartion keskitse.

Suffragettien tarina sivuaa myös monien klassikkokirjojen ja suosikkisarjojen juonenkäänteitä. He ovat mm. aiheuttaneet päänvaivaa Mr. Selfridgen näyteikkunajärjestelyille ja tuottaneet toimillaan kipakkaa arvolatautunutta keskustelua Downton Abbeyssä Crawleyn aatelisperheen ja palveluskunnan sisällä.

Itse Sherlock Holmes on niin Arthur Conan Doylen romaaneissa kuin Jeremy Brettin tähdittämässä, vuosina 1984–1994 esitetyssä sarjassakin etsinyt kadonnutta liikkeelle keskeistä henkilöä. Modernisoidussa Benedict Cumberbatch -uusioversiossa puolestaan The Abominable Bride -tarinan viktoriaanisessa rinnakkaistodellisuudessa toimii salaseura, jonka esikuva ei jätä sijaa arvailuille – hämmentävästi Ku Klux Klanin mieleen tuovista kaavuista huolimatta.

Komediasarjoissa suffragetit ovat näyttäytyneet harvemmin, mutta poikkeuksia toki löytyy. Yhdysvaltalaisessa Historiaa hiprakassa (Drunk History, 2013–2019) ja sen sisarversiossa Drunk History UK (2015–2017) on esitetty sketsejä, joissa korostuvat yhteenotot poliisien kanssa ja Edith Garrudin johdolla opetellut jujutsu-taidot ilmavien koreografioiden kera. Näyttelijöiden ja statistien hauskanpidon läpi välittyy naisten päättäväisyys asiansa puolustamiseen epäoikeudenmukaiselta hallinnolta.

Kokonaan äänioikeustaistelun ympärille rakennetuista tilannekomedioista tähän asti ainoa lienee Jessica Hynesin luoma, käsikirjoittama ja tähdittämä BBC:n Eespäin, naiset! (Up the Women, 2013–2015). Vitsinä tosin on, että sarjan päähenkilöt ovat maltillisempaa linjaa kannattavia suffragisteja, jotka pääkaupungin liikehdinnästä innostuneina kyllä kokoontuvat keskustelemaan naisten kannalta tärkeistä asioista, mutta suoraan toimintaan ryhtyminen on kokonaan toinen asia. Saavat he tosin perustettua oman äänioikeusliittonsa Banbury Intricate Craft Circle Politely Requests Women’s Suffrage (BICCPRWS), mutta siitä ei selvitä ilman sisäisen opposition muodostumista. Tämäkin lähestymistapa aihepiiriin on hyödyllinen, sillä se sävyttää työskentelyä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi näkemyseroilla.

Luokkakysymys

Valkokangastuotannot ovat perinteisesti antaneet epookkitarinoille mahdollisimman näyttävämmät puitteet. Visuaalinen toteutus onkin usein suosinut yltäkylläistä spektaakkelia, vaikka sosiopoliittisesti kantaaottavilla osattomuuden kuvauksillakin on ollut paikkansa varsinkin vasemmistolaisesti ajattelevien ohjaajien ja käsikirjoittajien saavutuksissa. Joka tapauksessa viime vuosiin asti suffragettien sosiaalisesta statuksesta on elokuvien kautta saanut huomattavan keskiluokkaisen käsityksen.

Paitsi britti-, myös Hollywood-tuotannoista löytyy hyödyllistä materiaalia. Lontooseen sijoittuvassa rakastetussa musikaaliklassikossa Maija Poppasessa (Mary Poppins, USA 1964) Pankin virkailijaperheen äiti on innostunut marsseilla kävijä, ja hänen ”Votes for Women” -olkanauhansa päätyy osaksi myös jatko-osan Maija Poppasen paluu (Mary Poppins Returns, USA 2018) tapahtumille tärkeää ikonista leijaa.

Maggie Dubois valmiina mihin tahansa naisten oikeuksien puolesta. Kuvakaappaus elokuvan Suuri kilpa-ajo – maailman ympäri (1965) Blu-rayltä.

Maggie Dubois valmiina mihin tahansa naisten oikeuksien puolesta. Kuvakaappaus elokuvan Suuri kilpa-ajo – maailman ympäri (1965) Blu-rayltä.

Vaikka termi suffragetti ei suoraan sovellu Yhdysvalloissa samojen tavoitteiden puolesta toimineisiin, vielä parempi esimerkki hahmona on seikkailukomedian Suuri kilpa-ajo – maailman ympäri (The Great Race, USA 1965) feministijournalisti Maggie Dubois, jota Natalie Wood tulkitsee suurin elkein, pilke silmäkulmassa. Hän ei ole kampanjoimassa naisten oikeuksien puolesta kaduilla mutta osoittaa tukensa mielenosoittajille huutamalla The New York Sentinelin toimituksen ikkunasta ”Pois pesuloista ja jalustoilta!”. Tarkoituksena on paitsi äänioikeus, myös vapauttaa naiset olemasta joko palvelijoita tai pyhimyksiä. Emansipaation nimissä Dubois vaatii päästä kirjeenvaihtajaksi elokuvalle nimen antavaan autokisaan, johon hän myös itse osallistuu vaaleanpunaisissa ajolaseissaan.

Dubois on tehnyt näkökantansa selväksi jo lukitsemalla itsensä käsiraudoilla miestenhuoneen ovenkahvaan. Kilpa-ajon valmistelujen ja matkanteon aikana hän pääsee useaan otteeseen korostamaan naisten (ja miesten) vapautumisen tärkeyttä ja hyödyntämään kekseliäisyyttään ja naisellisuuttaan. Sosiopoliittisesta näkökulmasta tärkeintä kuitenkin on, että jo laukun jos toisenkin vaativa tyylikäs garderoobi kertoo hänen tapauksessaan henkilökohtaisesta varallisuudesta ja mahdollisuudesta toimia tärkeinä pitämiensä arvojen nimissä ilman taloudellista pakkoa siihen.

Toisin on Suffragetten työväenluokkaisen päähenkilön, 24-vuotiaan Maud Wattsin laita. Hän on työskennellyt pesulassa täysipäiväisesti 12-vuotiaasta terveytensä monin tavoin vaarantaen ja päässyt luottamusasemaan työnjohtajana. Silti hän joutuu sietämään alistavaa miespuolista kollegaansa, mutta raja tulee vastaan halveksivan lähentelyn myötä. Lopulta Maud iskee häntä kämmenselkään polttavan kuumalla silitysraudalla, jättää työpaikkansa ja liittyy tiiviisti suffragettien riveihin. Tuekseen hän saa erityisesti samassa pesulassa työskennelleen Violetin (Anne-Marie Duff), naapuruston apteekkarinvaimo Edithin (Helena Bonham Carter[4]) ja historiallisista henkilöistä Emily Wilding Davisonin (Natalie Press). Taustalla yrittää vaikuttaa maltillista linjaa kannattava parlamenttiedustajan vaimo Alice (Romola Garai), joka joutuu huomaamaan olevansa yhteiskuntaluokkansa ja miehensä vaatimusten otteessa.

Sarah Gavron ja käsikirjoittaja Abi Morgan (mm. tv-sarjat The Hour ja Harlots) ovat onnistuneet rakentamaan sosioekonomisesti monipuolisen hahmogallerian, jossa hahmot päätyvät erilaisista taustoistaan ja mahdollisuuksistaan riippumatta ajattelemaan, että äänioikeus on välttämätön etappi matkalla kohti naisten oikeuksien ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan toteutumista. Yhtenäisyyttä korostavat Emily Wilding Davisonin muistoa kunnioittavan marssin valkoiset asut.

Gavronin elokuvan näkökulma ei tosin tuo esille sitä, miten Women’s Social and Political Unionin johdossa varsinkin Emmeline Pankhurst ja hänen tyttäristään Christabel ajattelivat, että äänioikeuden saaminen ensi vaiheessa keskiluokkaisille ja varakkaille naisille on riittävä tavoite. Laajempi inklusiivisuus olisi heidän mielestään hidastanut prosessia. Luokkatietoisuuden vaikutusten analysointi ja pohtiminen onkin merkittävä sarka niin suffragetteja käsittelevässä tieteellisessä tutkimuksissa kuin tulevissa populaarikulttuurin tuotteissakin.

Palopommeja ja palopuheita

Suffragettien käyttämään keinovalikoimaan kuului myös radikaalin militantteja[5] tekoja, jotka vaihtelivat esimerkiksi puhelinlinjojen katkomisesta ja sarkofagien särkemisestä British Museumissa aina räjähteen asettamiseen raitiovaunuun ja rautatieasemien sekä muiden julkisten ja yksityisten rakennusten polttamiseen. Myös skotlantilainen kruunajaiskivi Stone of Scone (myös Stone of Destiny), joka oli 1200-luvulta aina vuoteen 1996 osa Englannin ja Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsijoiden kruunajaisistuinta Westminster Abbeyssä, joutui tulilinjalle, mutta suffragetin sen lähistölle 11.6.1914 asettama pieni räjähde vaurioitti ilmeisesti pelkästään istuinta.

Tähänkin puoleen kamppailun osana on sinänsä kiinnitetty huomiota elokuvallisissa tulkinnoissa jo itse liikkeen toimintavuosista lähtien, mutta kontekstointi ja käsittelytavat ovat vaihdelleet. Varhaisimpiin suffragettielokuviin kuuluva saksalainen Urban Gadin ohjaama Suffragetti (Die Suffragette/A Militant Suffragette, 1913) on kirjoitettu puolittain komediaksi, mutta juhlitun tanskalaisnäyttelijän Asta Nielsenin roolihahmo Nelly Panburne itsessään on vakavastiotettava. Nellyn äiti on suffragetti ja saa tyttärensä liittymään naisasian kannattajaksi ja aktivistiksi. Seuraa näyteikkunoiden särkemistä ja pakkoruokintaa vankilassa, mutta tärkeimmäksi käännekohdaksi muodostuu äidin henkilökohtaisesti antama tehtävä: pommin kätkeminen lordi William Ascuen tuolin alle. Kellon jo tikittäessä Nelly huomaakin rakastuneensa samaiseen lordiin, ja lopulta he perustavat konservatiiveille turvallisesti ydinperheen. Niinpä mahdollisuus aikaansa edellä olevaan kannanottoon naisen sosiaalisesta asemasta vesitetään loppumetreillä.

Gosh Boylen vastalause sille, että ”vanhat mestarit hyväksikäyttävät nuoria rakastajattaria”. Kuvakaappaus elokuvan DVD-ltä.

Gosh Boylen vastalause sille, että ”vanhat mestarit hyväksikäyttävät nuoria rakastajattaria”. Kuvakaappaus elokuvan DVD-ltä.

Diego Velázquezin Rokeby Venus -öljymaalauksen veitsestä saamat viillot[6] ovat suoraan innoittaneet brittielokuvan kauhukakaran Ken Russellin Savage Messiah (1972) -biopicin erästä kohtausta. Siinä Helen Mirrenin antaumuksella esittämä ratsuväen majurin tytär Gosh Boyle toisintaa mediamylläkän aiheuttaneen kyseisen sabotaasin osana vinksahtanutta kabaree-henkistä esitystä. Kun aiheeltaan tunnistettava maalaus on mennyt uuteen uskoon, Gosh aloittaa epävireisen rallatuksen ”votes for women”, jolle yleisö vielä taputtaa. Kun hän kuvanveistäjä Henri Gaudier-Brzeskan yllyttämänä alkaa riisuutua, kaksikko kannetaan pois lavalta.

Monitulkintainen hetki jättää avoimeksi, minkä kustannuksella elokuvan tekijät pilailevatkaan, mutta joka tapauksessa suffragettien painostuskeinot korostuvat tarinassa, sillä Gosh myös tuhoaa postilaatikon näyttävästi molotovin cocktailia muistuttavalla polttopullolla. Myöhemmin hän tosin toteaa Gaudier-Brzeskalle alastonmallina poseeratessaan olevansa ”kyllästynyt politiikkaan”.

Yksityiskohtaisimman elokuvafiktion keinoin kerrotun kuvauksen suffragettien toiminnan synkemmistä puolista tarjoaa jo mainittu Gavronin Suffragette. Kun Maud kohtaa heidät tiiliä ja kiviä näyteikkunoihin viskovina kovan linjan kannattajina ja pakenee oman turvallisuutensa varmistaakseen paikalta, tämä on vasta alkua. Myös kirjelaatikoiden räjäyttäminen on pientä verrattuna siihen, että myöhemmin suunnitteilla on pommi-isku David Lloyd Georgen kesäasuntoon kostona siitä, että parlamentti ei naisten kuulemisista huolimatta päättänyt laajentaa lakia äänioikeudesta. Tyhjillään olleen rakennuksen pihamaalla aamuyöstä 19.2.1913 toteutettu isku on kuvattu painostavasti niin, että välittyy, mihin hengenvaaraan Maud ja muut toteuttajat asettavat samalla itsensä: he pääsevät vain vaivoin juoksemaan räjähdyksen tieltä.

Tällainen toiminta oli radikaalia, mutta toisella puolella olivat poliisien rajut otteet, jotka 18.11.1910 Mustana perjantaina parlamenttitalon edustalla johtivat mustiin silmiin, nyrjähtäneisiin niveliin, verta vuotaviin neniin ja muihin ruhjeisiin sekä mahdollisesti myöhemmin kahden osallistujan kuolemiin. Myös seksuaalisesta väkivallasta raportoitiin tutkinnassa, jossa kuultiin noin puolta 300 mielenosoittajasta. Gavron tiimeineen on toteuttanut tapahtumien inspiroiman kohtauksen, joka vetää hiljaiseksi intensiivisyydellään eikä päästä katsojaa vähällä. On helppo ymmärtää, miksi myös suffragettien otteet kovenivat.

Historiantutkija Fern Riddell on teoksessaan Death in Ten Minutes. Kitty Marion: Activist, Arsonist, Suffragette (2018) valottanut äänioikeuskamppailun terroriulottuvuuksiakin. Hän esimerkiksi kuvaa pysäyttävästi, miten Emily Wilding Davisonin kuolemasta provosoituneet kaksi suffragettia olivat vähällä jäädä saarroksiin liekkien keskelle sytyttäessään erään laukkaradan katsomon. ”Vaarallisista velvollisuuksista” vastanneeseen salaiseen ”The Young Hot Bloods” -ryhmään kutsuneet alle 30-vuotiaat aktivistit ottivatkin vielä suurempia henkilökohtaisia riskejä kuin nälkälakkoihin vankiloissa ryhtyneet Emmeline Pankhurstista lähtien. Suffragetit halusivat naisten äänen kuuluviin, mutta on eri asia, paljonko tällainen tuhoamiseenkin yllyttänyt toiminta edisti varsinaista tavoitetta.

Kaikki liikkeen sisällä eivät kuitenkaan hyväksyneet WSPU:n johdon linjauksia. Pankhurstien perheen sisälle syntyi jyrkkä jakolinja, kun sosialistinen Sylvia erotettiin liikkeestä vuonna 1913, jolloin hän perusti kilpailevan nimellä The East London Federation of the Suffragettes. Taiteellisesti, puhujana ja kirjoittajana lahjakas Sylvia vastusti sotaa ja oli antimilitaristi, joten alkuaikojen jälkeen kuljettiin hänen johdollaan vastavirtaan siihen nähden, että monet suffragetit käytännössä keskeyttivät ponnistelut naisten ääni- ja muiden oikeuksien puolesta auttaakseen juuri sotaponnisteluissa.

Sylvia on muiden Pankhurstien tapaan elokuvien puolella lähes käsittelemätön hahmo, mutta musikaalisatiirissa Oi! Mikä ihana sota (Oh! What a Lovely War, Britannia 1969) hän pääsee kunnioitetun luonnenäyttelijän Vanessa Redgraven suulla pitämään kiihkeän puheen rauhan puolesta. Taustalla näkyvät kyltit ”Civilization is Bleeding to Death”, ”Women, Vote for Peace” ja ”Law-Abiding Suffragists” sekä yleisön kyseenalaistavat kommentit ja huudot peilaavat ensimmäisen maailmansodan vuosina voimistunutta mielipiteiden polarisaatiota.

Kaikesta tästä huolimatta lopulta vuonna 1918 parlamentti toimi suffragettien vaatimuksen toteuttaen: Ensin 6.2.1918 äänestettiin voimaan asetus, joka toi äänioikeuden yli 30-vuotiaille, tietyt omaisuuskriteerit täyttäneille naisille, ja 21.11. puolestaan asetus, joka salli naisten tulla valituiksi parlamenttiin. Äitien juridinen oikeus lapsiinsa nähden myönnettiin vuonna 1925, ja kolme vuotta myöhemmin kaikilla yli 21-vuotiailla naisilla ja miehillä oli Englannissa, Walesissa ja Skotlannissa yhtäläinen oikeus äänestää.

* * *

Suffragetteja fiktiossa käsittelevä artikkeli on luontevaa lopettaa liikkeen näkyvyyden kannalta merkittävimpään mediatapaukseen, joka kaikessa traagisuudessaan yhdisti rivejä: Emily Wilding Davisonin kuolemaan Epsom Derbyn laukkaradalla. Maud on hänen mukanaan, ja kaksikon tavoitteena on saada liikkeen lippu ja värit[7] näkyviin uutisoinnissa. Kun heidän pääsynsä kuninkaan hevosen luokse estetään, Emily lähtee kohti radan loppusuoraa edeltävää kaarretta. Yleisön eturivissä hän kääntyy Maudin puoleen, sanoo ”Never surrender, never give up the fight” ja astuu puomin alitse radalle. Huolestunut Maud huutaa useita kertoja Emilyn perään ja yrittää epätoivoisesti saada hänet varomaan lähestyviä hevosia. Emily seisoo järkähtämättömänä paikoillaan ja joutuu yhteentörmäyksessä kuninkaan hevosen ruhjomaksi. Shokissa oleva Maud menee katsomaan tajuttomana maassa makaavaa ystäväänsä ja poistuu syvästi järkyttyneenä paikalta.

Kontrastina tälle synkkyydelle on elokuvan päättävä, melankolinen mutta silti toiveikas ja väreiltään valoisa kohtaus, jossa Maud tovereineen valmistautuu liittymään Emilyn hautajaissaattueeseen. Valkoisiin pukeutuneena, hansikkaat ja liljakimppu käsissään hän astuu ovesta vaaleaan kirkkauteen, josta erottuu muiden marssijoiden rivistö. Samalla Carey Mulliganin ääni lausuu otteen eteläafrikkalaiselta feministikirjailijalta Olive Schreinerilta: ”Ja Järki sanoi naiselle: ’Hiljaa. Mitä kuulet?’ Ja nainen vastasi: ’Kuulen askelia. Tuhansia ja tuhansia. Ne tulevat tänne.’ Ne seuraavat sinua. Johda tietä.”

Yhteenvetona suffragettien kuvaamisesta elokuvissa ja televisiossa voi todeta, että heihin suhtaudutaan suurella kunnioituksella naisten oikeuksien esitaitelijoina. Heidän toimintaansa voidaan hyödyntää myös komediallisiin tarkoituksiin, mutta nauru kohdistuu heidän sijaansa niihin asenteisiin ja instituutioihin, joita pyrittiin muuttamaan. Vastaavia elokuvia ja sarjoja on tehty myös esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Ruotsissa, mutta tematiikassa riittää yhä käsiteltävää. Suffragettien perinnöllä on arvokas paikkansa nykymaailmassa, jossa naisten itsemääräämisoikeus jopa omasta kehostaan on edelleen joissain maissa uhattuna.

Viitteet

[1] National Union of Women’s Suffrage Societies ylsi noin 50 000 jäseneen, kun taas arviot Women’s Social and Political Unionin jäsenmäärästä vaihtelevat 2 000 ja 5 000 välillä.

[2] Esimerkiksi music hall -laulajana työskennelleen Kitty Marionin äänihuulet vaurioituivat pakkoruokinnassa, minkä seurauksena hän ei pystynyt enää laulamaan. Ks. kulttuurihistorioitsija Fern Riddellin teos Death in Ten Minutes (Hodder & Stoughton).

[3] Osana Suffrage Sinfonia -levytyshanketta toteutettu komea äänitys, jossa kaikki kapellimestarista laulajiin ja ääniteknikoihin olivat naisia: https://www.youtube.com/watch?v=7pvmID2QBB4

[4] Kiintoisasti Bonham Carter näyttelee keskeistä suffragettihahmoa myös Sherlock Holmesin pikkusiskosta kertovassa seikkailullisessa ja feministisessä satiirissa Enola Holmes (2020) ja sen jatko-osassa Enola Holmes 2 (2022).

[5] Tällä pyrittiin osaltaan ottamaan haltuun miehistä tilaa.

[6] Suffragetti Mary Richardson kertoi tekonsa motiiviksi ”mytologisen historian kauneimman naisen kuvan tuhoamisen” protestina sille että ”hallitus tuhoaa [pakkosyöttämällä] rouva Pankhurstin, joka on kaunein hahmo modernissa historiassa. Oikeudentunto on osa kauneutta yhtä paljon kuin väri ja ääriviivat kankaalla.” Ks. Richardson oma lausunto The Timesissa 11.3.1914. Teko ei kuitenkaan saanut edes kaikkien feministien hyväksyntää, sillä esimerkiksi tuleva kirjailija, journalisti ja pasifisti Vera Brittain tuomitsi sen päiväkirjassaan 10.3. ”raivohullun fanaatikon” tuhotyöksi, joka ei tahraa ”jalon päämäärän totuutta” mutta voi ”langettaa varjon sen päälle”.

[7] Siinä missä suffragistit käyttivät tunnuksissaan punaista, valkoista ja vihreää, suffragetit valitsivat vuonna 1908 väreikseen purppuran (uskollisuus ja arvokkuus) valkoisen (puhtaus) ja vihreän (toivo). Liikkeen symbolit, kuten liput, olkanauhat, korut ja julisteet, suunnitteli Royal College of Art -korkeakoulussa opiskellut Sylvia Pankhurst. Kuvia esim. https://www.apollo-magazine.com/sylvia-pankhurst-and-the-art-of-suffrage/.

 

Artikkelikuva: Elokuvan Suffragette (2015) keskeisiä hahmoja sekä alla poliisit mieltään osoittavien suffragettien kimpussa parlamenttitalon edustalla Lontoossa. Kuvakaappaus Blu-rayn valikkokuvasta.


Taneli Hiltunen.

Kirjoittaja

Kirjoittaja on Turun yliopiston yleisen historian tohtorikoulutettava, jolle historialliset elokuvat ovat sekä tutkimusintressi että harrastus.


'”Haluamme olla lainsäätäjiä, emme lainrikkojia”. Suffragetit elokuvissa ja tv-sarjoissa' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.