Älä jätä ihmistä yksin -teoksen kansi. Kuva: Kirjapaja
”Köyhyys keskittyi – – Kamppiin ja Ruoholahteen”.
Tänään on toisin. Moni asia on silti säilynyt ennallaan helsinkiläisessä todellisuudessa pitkälti yli sadan vuoden ajan. Monenlaisen avun monenlaiset tarvitsijat ovat edelleen keskuudessamme. Ville Jalovaara avaa tutkimuksessaan Helsingin Kaupunkilähetyksen menneisyyttä ja vähän tulevaisuuttakin. Tänään HelsinkiMissio-nimellä tunnettava yhdistys on kantanut ja kantaa jatkuvasti vahvaa sosiaalista vastuuta. Se on ollut 130 vuotta yksi avun antajista.
Helsingin Kaupunkilähetyksen perustaminen oli yksi yritys ratkaista Helsingin sosiaalisia ongelmia ja poistaa ”hengellistä ja ruumiillista hätää” tarjoamalla sekä aineellista että hengellistä apua. Kaupunkilähetyksen oli tarkoitus olla luterilaisen kirkon tarjoaman köyhäinhuollon helsinkiläinen orgaani. Käsillä oleva tutkimus avaa oivallisesti tämän perustavoitteen saavuttamisen menetelmiä ja sisältöjä sekä toiminnan painopisteen muutoksia yli sadan vuoden ajalta.
Kaupunkilähetyksen toiminnan perinteiset painopistealueet ovat olleet julistus, sielunhoito, diakonia ja vanhustyö. Painopistettä ja toimintatapoja on kehitetty ja muutettu ajan ja tilanteen vaatimusten mukaan. Tämä perustui Kaupunkilähetyksen palveluksessa olleisiin sitoutuneisiin ja kutsumustietoisiin työntekijöihin – jotka työskentelivät joskus oman hyvinvointinsa ja terveytensä äärirajoilla ja niiden kustannuksella.
Jalovaara on jäsentänyt tutkimuksensa aineistosta nousevan periodisoinnin, ei niinkään yleisen tapahtumahistorian tai keskeisten henkilöiden toiminnan mukaan. Ratkaisu on toimiva. Sen avulla hahmottuvat eri aikojen haasteet, joihin Kaupunkilähetys joutui vastamaan, kuten myös ne konkreettiset keinot, joilla niihin vastattiin. Johtopäätös on selvä: kun hätä on ollut suurin, ovat Helsingin Kaupunkilähetys ja HelsinkiMissio olleet usein kaikkein lähimpinä ja nopeimpina auttajina.
Jalovaaran tutkimuksesta hahmottuu muutama pitkäkestoinen, vielä 2010-luvulla tavattava ilmiö. Yksi niistä on soppajonojen näkyminen Helsingin katukuvassa.
Jo 1890-luvun taloudellisen taantuman aikana Kaupunkilähetys järjesti ruokajakelua, esimerkiksi vuonna 1895 sen keittiöistä jaettiin kerrassaan 10 000 litraa soppaa. Vielä pitempiä jonoja havaittiin 1930-luvun alkuvuosina; yksistään loppuvuonna 1931 Kaupunkilähetys jakoi yli 5 500, seuraavana vuonna yli 17 000 ja vuonna 1933 hieman yli 25 000 annosta.
Toiseksi: kannustinloukut eivät ole vain nykyajan ilmiö. Kaupunkilähetys järjesti keväällä 1889 työttömille miehille mahdollisuuden ansiotyöhön, mutta ”moni ei ole tahtonut työskennellä yhtä tuntiakaan, vaan (on) lähtenyt pois muualle saadaksensa rahoja helpommalla keinolla”.
Edelleen Jalovaaran tutkimus osoittaa, että niin sanottu nimby-ilmiökin on tunnettu jo kauan sitten. Vuonna 1911 Kaupunkilähetys kaavaili ”siveellisesti ja ruumiillisesti sortumassa oleville” miehille tarkoitetun työsiirtolan perustamista jonnekin Helsingin lähelle. Monella paikkakunnalla suhtauduttiin kielteisesti tällaisen työsiirtolan perustamiseen niiden alueille, koska siirtolassa asuvien miesten pelättiin aiheuttavan häiriöitä. 1927 annettu tieto apua tarvitseville miehille tarkoitetun toisen työsiirtolan sijoittamisesta Rajamäelle synnytti sielläkin pelkoja järjestyshäiriöistä. 25 vuotta myöhemmin Nurmijärven kunta vakuutti siirtolan olleen ”varsin sävyisä naapuri”, joten pelot epäjärjestyksestä olivat olleet turhia (kurs. tässä).
Kaupunkilähetyksen kaltaiset kirkolliset yhdistykset kantoivat pitkän aikaa suuren vastuun diakonia- ja nuorisotyöstä. Kaupunkilähetys oli varsinkin toimintansa ensimmäisen puolivuosisadan ajan eräänlainen pioneerijoukko, joka kehitti ”sellaisia uusia diakoniatyön muotoja, joita kirkko ei raskaan organisaationsa vuoksi voinut omaksua nopeasti”. Vuodesta 1944 alkaen kirkkolaki velvoitti seurakuntia osoittamaan riittävästi resursseja diakoniatyöhön. Seuraus oli se, että ajoittain yhdistysten ja kirkon diakoniatyön toiminnoissa oli päällekkäisyyttä ja kilpailuakin. Kirkko otti omaan käyttöönsä useita menetelmiä, jotka olivat olleet Kaupunkilähetyksen työkalupakissa jo pitkän aikaa. Aihe ansaitsisi lisää tutkimusta.
Helsingin kaupungin ja Kaupunkilähetyksen suhde on muistuttanut aika ajoin viha–rakkaus-suhdetta. Kaupunkilähetys on tehnyt työtä, johon kaupungin resurssit eivät ole riittäneet. Toisaalta Kaupunkilähetys on pyytänyt kaupunkia avukseen, kun omat turvaverkot ja mahdollisuudet ovat romahtaneet. Murjottamista on ollut puolin ja toisin, mutta aina on palattu yhteistyöhön ja yhteisiin tavoitteisiin. Kummallakin taholla on ymmärretty, että ei voida toimia ilman toista.
Tutkimuksen fokus on asetettu aivan oikein auttamistyöhön, jota tehtiin kodeissa, kaduilla, kujilla, lastenkodeissa, siirtoloissa ja monessa muussa paikassa monella eri tavalla. Tutkimuksen keskiöön nousevat siten nimettömiksi jääneet työntekijät ja ennen kaikkea sadat (tuhannet?) auttamistyön vapaaehtoiset ja heidän toimintansa olosuhteissa, joihin ei aina löytynyt ketään muuta auttajaa.
Toiminnanjohtajien persoonat ja heihin kohdistuneet haasteet tulevat kirjassa ansiokkaasti esiin. Heitä kuvataan asiallisesti ja objektiivisesti tyylillä, jossa kunkin visio ja työtapa saavat arvoisensa ja ymmärtävän analyysin.
Olli Valtosen kirjoittama esipuhe olisi saanut olla mieluummin kirjan lopussa, johon se ajallisesti ja asiallisesti kuuluu. Valtosen ja Ahti Hirvosen myötä toimintaan tartuttiin entistäkin ammatillisemmalla ja ennen kaikkea strategisemmalla otteella. Esipuhe asemoi nykyisen HelsinkiMission oivallisesti helsinkiläisen sosiaalityön ja auttamisen verkostoihin, osoittaa sen uskollisuuden alkuperäisille tavoitteilleen, mutta myös uudistusten ja jatkuvan arvioinnin välttämättömyyden ajan haasteisiin reagoimiseksi.
Kirjaan on jäänyt yksi, tosin merkityksetön, epätarkkuus. Kaupunkilähetyksen toiminnanjohtaja B. H. Päivänsaloa ei valittu kansanedustajaksi ”Arkadianmäelle” vuonna 1929, koska eduskunta kokoontui vielä tuohon aikaan Heimolassa, Hallituskatu 15:ssa (nyk. Yliopistokatu 5). Uusi eduskuntatalo valmistui Arkadianmäelle kaksi vuotta myöhemmin.
Kysymyksessä on monitasoinen tutkimus. Se on kirkkohistoriaa, järjestötoiminnan, vapaaehtoistyön ja kansalaistoiminnan historiaa, sosiaalipolitiikan historiaa ja suomalaisen köyhyyden historiaa. Ennen kaikkea se on toki tutkimus Helsingistä, jonka menneisyydestä, elämästä, ongelmista, olosuhteista ja kasvusta tutkimuksen lukijalle välittyy informaatiota, jota on harvemmin tarjolla.
Kaupunkilähetys perustettiin taistelemaan ”syntiä ja köyhyyttä vastaan”. Tämä tutkimus osoittaa taistelun syntiä vastaan muuttuneen rauhalliseksi asemasodaksi viimeistään 2000-luvun myötä. Toinen vihollinen, köyhyys, on sen sijaan pureutunut asemiinsa entistä lujemmin.
”- – nykyajan Helsingin köyhiä ovat yksinäiset ja masentuneet. Tällä henkisellä köyhyydellä on ollut järjestön näkökulmasta samanlaisia vaikutuksia kuin aiemmin yleisemmällä aineellisella köyhyydellä. Aineellisen köyhyyden tavoin henkinen köyhyys ajaa ihmisiä syrjäytymiseen ja saattaa pahimmillaan viedä jopa hengen. Yksinäisyys on ongelma, jota ei voiteta sosiaaliturvan parantamisella – – vaan ainoastaan lähimmäisyyden vahvistamisella – – 130 vuotta sitten avun puutteeseen saattoi Helsingissä kuolla. Myös tänä päivänä yksinäisyys voi olla yhtä vaarallista”.
Onhan tämä teos Helsingin Sanomien toimituksen käsikirjastossa?
Arvioitu teos:
Ville Jalovaara: Älä jätä ihmistä yksin. HelsinkiMissio 130 vuotta. Kirjapaja 2015. 320 s.
