SFP-RKP logo.

Hallituksessa vaikuttaminen on RKP:lle elinehto: Kestääkö kriisinkestävyys oikeistohallituksessa?

Kesän 2023 suuria kysymyksiä oli, hajottaako Ruotsalainen kansanpuolue oikeistohallituksen sen alkutaipaleella vai suostuuko puolue yhteistyöhön Perussuomalaisten kanssa. Hallituksen sisällä ongelmat ratkottiin lopulta yhteisessä tiedonannossa. Se ei kuitenkaan poistanut selviä näkemyseroja rasismin määrittelyssä ja maahanmuuttopolitiikassa. On liian aikaista arvioida, kestääkö oikeistohallituksen taival vaalikauden loppuun.

RKP:n entinen puheenjohtaja Pär Stenbäck seuraa tilannetta sivusta vapaana ajattelijana ja politiikan tarkkailijana. Helsingin Sanomien haastattelussa 20.8.2023 hän totesi, että RKP on kriisinkestävä (kriståligt) puolue. Se on selvinnyt kaikista vaikeuksista vuosikymmenten saatossa ja selviää nytkin, hän povasi.

Stenbäck kategorisoi RKP:n kannattajia ja jäseniä sosiaaliliberaaleiksi, maltillisiksi oikeistolaisiksi, kaupunkilaisiksi ja maalaisiksi. Nämä eri tahot ovat puolueen historiassa useasti vetäneet eri suuntiin ja kuitenkin aina löytäneet ratkaisun, jolla puolue on säilyttänyt nahkansa.

Tässä tekstissä kuvailen RKP:n eräiden johtohahmojen edesottamuksia vuosikymmenien ajan. Siitä muodostuu kuva niin puolueesta kuin sen linjasta. RKP:n johtavien poliitikkojen maltillinen ja yhteistyöhakuinen politiikka Suomen vaikeina vuosina on myötävaikuttanut puolueen imagoon ja kriisinkestävyyteen myöhempinä vuosikymmeninä.  RKP:llä on pitkä historia hallituksiin osallistumisessa. 105 vuoden aikana RKP on osallistunut hallituksiin yli 83 vuotta.

Axel Lille – perusti maanpakonsa jälkeen RKP:n

Nya Pressen -lehti perustettiin 1882 ja oli svekomaanien äänitorvi. Sen päätoimittajan Axel Lillen johdolla lehti kasvoi nopeasti levikiltään maan suurimmaksi. Helmikuun manifesti 1899 lopetti säätyvaltiopäivien oikeuden päättää omista laista, mikä merkitsi sortokauden alkua. Nya Pressen kiellettiin vuonna 1900 ja Lille joutui maanpakoon. Hän palasi kuitenkin takaisin ja lehti ilmestyi uudestaan 1905.

1800-luvulla svekomanian poliittiseksi tueksi perustettiin Ruotsalainen puolue. Sen tehtävä oli puolustaa ruotsinkielisen yläluokan asemaa. Ruotsinkielisiä edustajia oli tuolloin säätyvaltiopäivillä noin puolet, lähinnä aatelistoa ja porvaristoa. Tilanne muuttui kuitenkin eduskuntauudistuksen jälkeen. Vuonna 1907 pidetyissä eduskuntavaaleissa toteutettiin yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, ja jakautuma suomen- ja ruotsinkielisten kesken muodostui suomenkielisten suureksi enemmistöksi. 100 eduskuntapaikasta suomenkielisten osuus oli 85 ja ruotsinkielisten 15.

Vaalijärjestelmän muutos demokraattiseksi vaaliksi osaltaan vaikutti siihen, että Ruotsalainen kansanpuolue perustettiin Helsingissä 20.–21. toukokuuta 1906, jolloin puolueen nimeksi tuli Svenska Folkpartiet.

RKP:n ensimmäisen tavoiteohjelman painopiste oli ruotsinkielistä väestöä koskevissa kieli- ja sivistyskysymyksissä. Puolue määritteli itsensä perustuslailliseksi ja kannatti laajennettua kansanedustusta.

Kun fennomania oli sivistyksellisesti radikaali, mutta poliittisesti konservatiivinen liike, perustui svekomania pääasiassa liberaalille arvopohjalle.

Oleellista puolueohjelman kannalta oli nimikysymyksen ratkaiseminen kansanpuolueena eikä ainoastaan kulttuuriliittona, jota oli myös ehdotettu. Sosiaalisen ohjelman osalta puolue päätyi väljään kompromissiin, mikä yhdisti koko ruotsinkielistä väestöä mahdollisimman yhtenäisesti. Puolueen tavoitteena oli kieliryhmän kokoaminen yhteen ja yhtenäisen puolueen rakentaminen yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Tärkeimmäksi kysymykseksi nousi kielikysymys.

RKP sai vuoden 1910 eduskuntavaaleissa historiansa korkeimman ääniosuuden (13,5 %) ja lähes kaikkien ruotsinkielisten äänet. Sen jälkeen puolueen suosio on laskenut ruotsinkielisen väestöpohjan kaventuessa. Sosiaalisista kysymyksistä tuli puolueeseen pitkäaikainen kiista ja erimielisyyden aihe. Puolueen perustajajäsen Axel Lille kannatti voimakkaan vapaamielistä ja reformiystävällistä linjaa. Vuonna 1917 RKP:n puolueohjelma muodostui kaksitahoiseksi. Toisaalta suomalais-valtakunnallisiin ja toisaalta ruotsalais-kansallisiin tavoitteisiin.

Vuonna 1919 valtiomuotokysymys jakoi RKP:ta. Tasavaltalainen vähemmistö järjestäytyi puolueen sisällä Ruotsalainen Vasemmisto -fraktioksi, joka vastusti kuninkaan valitsemista Suomeen. He halusivat laajempaa yhteistyötä suomenkielisten porvaripiirien kuin turvallisuusvaatimuksia ajavien ruotsalais-kansallisten kanssa. Puolueen yhtenäisyyttä koetteli myös Ahvenanmaan kysymyksen jälkinäytös vuonna 1921. RKP pyrki hälventämään ristiriitoja ja vakauttamaan sisäistä tilannetta. Ideologisesti katsottuna liberalismin ajatus voimistui puolueessa. 1920-luvun ajanjaksolla RKP siirtyi kohtipoliittista keskustaa.

Ernst von Born uhmasi Lapuanliikettä

RKP:n enemmistöön kuulunut oikeistosiipi tuki Lapuan liikkeen kommunisminvastaisia toimia. Liike oli voimissaan RKP:n ydinkannatusalueella ruotsinkielisellä Pohjanmaalla.

1930-luvun murroksissa etnonationalistiset virtaukset rantautuivat Suomeen. Tämän omivat itselleen etnonationalistiset suomenkieliset tahot. Heille kansallisuuden tunnusmerkki oli yksi kieli, tässä tapauksessa suomi. Toiselle kielelle, saatikka kaksikielisyydelle ei ollut sijaa.

Ernst von Born oli sotavuosina RKP:n vahva mies. Hän oli ollut vangittuna vuonna 1915 Pietarissa yhdenvertaisuuslain vastustamisesta. Von Born varoitti oikeistohallituskumppaneiden aitoudesta 1930-luvun alussa, kun he painoivat kielikysymyksen ”villaisella”. Von Bornin epäilykset osoittautuivat oikeiksi. Suomenkielisten kansallissosialistien ohjelma ennen vuoden 1933 eduskuntavaaleja tuomitsi jyrkästi ruotsin kielen aseman ja vaati ruotsinkielisten virkamiesten vaihtoa suomenkielisiin.

Helmikuussa 1932 von Bornin toimiessa pääministeri Sunilan hallituksen sisäasiainministerinä mäntsäläläiset Lapuan liikkeen kannattajat vaativat von Bornia estämään sosiaalidemokraattien kansanedustajaa puhumasta Ohkolan työväenyhdistyksen vuosijuhlassa. Kun von Born ei suostunut lapualaisten vaatimukseen, tilaisuus keskeytettiin. Tästä alkoi Mäntsälän kapina. Lapuan liikkeen johto lähetti presidentti Svinhufvudille sähkeen, jossa vaadittiin von Bornin eroa. Hallitus ei kuitenkaan taipunut, ja lopulta kapina päättyi Svinhufvudin käskettyä kuuluisassa radiopuheessaan kapinallisia palaamaan koteihinsa.

Enimmäkseen IKL:n voimakkaan aitosuomalaisuuden sekä äärioikeiston nousun vuoksi RKP oli valmis tekemään yhteistyötä myös SDP:n kanssa, mikä tiivistyi maltillisesta porvaristosta ja sosiaalidemokraateista muodostuneessa rauhanoppositiossa. Lähentymiseen vaikutti osaltaan myös Risto Rytin sekä Väinö Tannerin poliittinen yhteistyökyky.

Von Born oli pitkään RKPn puheenjohtaja ja kansanedustajana yksi Suomen pitkäaikaisimmista. Hän osallistui kaikkiaan 39 valtiopäiville vuosina 1919–1954 ja toimi ministerinä seitsemässä eri hallituksessa. Hänet muistetaan radiopuheestaan Moskovan välirauhasopimuksen yhteydessä vuonna 1944. Pääministeri Hackzellin sairastuttua Moskovassa von Born toimi vt. pääministerinä.

RKP suomettunut yhtä lailla kuin muutkin puolueet

Vaikka Ernst von Bornia on pidetty suomenruotsalaisten ja RKP:n viimeisenä päällikkönä, ovat hänen myöhäisemmät seuraajansa myös tehneet merkittäviä hallitusuria suomalaisessa politiikassa. Esille nousevat nimet Jan-Magnus Jansson, Christoffer Taxell ja Pär Stenbäck.

1970-lukua on pidetty suomettumisen vuosikymmenenä. Itsesensuuri suuren naapurin vieressä leimasi niin politiikkaa kuin lehdistöä, eikä RKP ollut tässä suhteessa mikään poikkeus. Puolueen oikeistosiiven jyrkkä edustaja Georg C. Ehrnrooth ei suvainnut mielistelyä Moskovan suuntaan. Kun RKP puheenjohtajansa Jan Magnus Janssonin johdolla tuki presidentti Kekkosen uudelleenvalintaa poikkeuslailla, Ehrnrooth erosi puolueesta ja perusti yhdessä kokoomuksen Tuure Junnilan kanssa oman puolueen, Perustuslaillisen kansanpuolueen. Oma lukunsa oli Ystävyys- ja avunantosopimus (YYA) Neuvostoliiton kanssa, joka sitoi suomalaisten poliitikkojen kädet. Sopimuksen 25. vuotta juhlittiin vuonna 1973 näyttävästi tuhansine seminaareineen ja kansanjuhlineen. Ylistyslaulua lauloivat kaikki puolueet, mukaan lukien RKP.

Puheenjohtaja Jan-Magnus Janssonista ja hänen eri rooleistaan on jälkeenpäin muodostunut vähemmän imarteleva kuva. Hän perusteli päätöstään tukea poikkeuslakia maantiedon faktalla eli Neuvostoliiton välittömällä läheisyydellä. Se oli ehkä perusteltua valtiotieteen professorin ja puolueen puheenjohtajan kannalta. Mutta ei niinkään Hufvudstadsbladetin päätoimittajana. Poliittiset intressit osoittautuivat sananvapautta tärkeimmäksi.

Pär Stenbäck on jälkeenpäin Hufvudstadsbladetissa (5.2.2022) kommentoinut suomettumisen aikakautta kysymällä: ”Oliko vaihtoehtoja?” Hän kirjoittaa, ettei hän ole missään nähnyt uskottavaa analyysia siitä, miten Suomi yksin, ilman liittoutuneita, maantiedettä tuntien, olisi pystynyt irtautumaan niistä rajoituksista, joita Neuvostoliitto meille pakotti. Stenbäck oli RKP:n puheenjohtajana 1977–1985, opetus- ja kulttuuriministerinä 1979–1982 ja ulkoministerinä 1982–1983. Nimitys ulkoministeriksi oli presidentti Mauno Koiviston näpäytys sekä Paavo Väyryselle että Jan-Magnus Janssonille.

Se, että RKP sekä Kekkosen kaudella että myös Koiviston aikana säilytti hallituskelpoisuuden, kertoo puolueen pragmaattisesta linjasta. Vaikka puolue on pieni, se on jatkuvasti taitavalla politiikalla omaksunut taidon käyttää hyväksi vaa’ankieliasemaansa.

Gustav Björkstrand tahra Christoffer Taxellin kilvessä

Pär Stenbäckin seuraaja puoluejohtajana Christoffer Taxell ajautui kuin itsestään puoluejohtajaksi ja ministeriksi. Olihan hänen isänsä Lars Erik Taxell ollut RKP:n puheenjohtajana 1950- ja 1960-luvulla. Tämän lisäksi Taxell oli presidentti Koiviston tavoin kotoisin Turusta, ja herrat tulivat hyvin toimeen keskenään. Niinpä ”Toffesta” tuli vakio-oikeusministeri 1979–1987, ja sen jälkeen vielä opetusministeri 1987–1990. Tämän jälkeen hän siirtyi Partekin toimitusjohtajaksi. Iltalehti arvioi tuolloin Taxellin Suomen kolmanneksi vaikutusvaltaisemmaksi henkilöksi Björn Wahlroosin ja Antti Herlinin jälkeen.

Taxellille tapahtui ministerinä ollessaan kaksi pientä virhearviointia. Toisesta on käytetty termiä kassakaappisopimus. Keskusta, kokoomus ja Rkp aloittivat porvarihallituksen pohjustelut kesällä 1986. Paavo Väyrysen (kesk) johdolla junailtiin niin sanottu kassakaappisopimus, joka tuli presidentti Mauno Koiviston tietoon, ja Koivisto runnoi maaliskuun 1987 vaalien jälkeen sinipunahallituksen Väyrysen suureksi harmiksi.

Episodi ei horjuttanut presidentti Koiviston luottamusta Taxelliin.

Toisen virhearvioinnin Taxell teki opetusministerin valinnassa vuonna 1983. Hän päätyi itselleen ilmeisen tuntemattomaan Gustav Björkstrandiin, koska hän halusi huomioida RKP:n pohjalaiskiintiötä tärkeimmissä viroissa. Mitä Taxell ei tiennyt oli, että Björkstrand oli paitsi terävä myös itsepäinen. Valintaa Taxell varmasti myöhemmin katui.

Gustav Björkstrandille ministeriys merkitsi enemmän tai vähemmän taistelua tuulimyllyjä vastaan. 1960-luvun radikaali ilmapiiri ja taistolaisten henki vallitsi vielä laajoissa kulttuuripiireissä. Ensimmäinen koettelemus oli kamppailu tieteen rahoituksesta.

Peräänantamattomuudellaan Björkstrand onnistui saamaan tieteen tutkimuksiin 15 prosentin korotuksen viiden vuoden ajalle.  Seuraava yhteenotto koski Teatterikoulun johtajan Jouko Turkan ”Jumalan teatteriksi” sanottua opetusideologiaa, joka perustui fyysiseen rääkkiin kirjallisuuden ja sanan sijasta. Turkan hengenheimolaisten skandaali Oulun teatteripäivillä 1987 järkytti koko Suomea. Björkstrandin mitta oli täynnä, ja hän vaati tietyn opetussuunnan lopettamista ja Turkan eroa. Helsingin Sanomat arvosteli ministeriä poliittisten pisteiden keräämisestä, ja lehti sai tukea kulttuuripiireiltä. HS nimitti Björkstrandia lyhyeksi, kaljupäiseksi papiksi ja hurriksi.

Tämän jälkeen Björkstrand ajautui ojasta allikkoon. Syynä olivat arkipyhät. Kirkolliskokous oli 1982 päättänyt esittää, että arkipyhät, jotka viisipäiväisen työviikon tultua voimaan 1971 siirrettiin pidettäviksi viikonloppuina, tulisi palauttaa vanhoille paikoilleen. Uusi ministeri tarttui asiaan, joka oli ministeriössä ”jäänyt unholaan”. Björkstrand oli perehtynyt kirkkolakiin, jonka mukaan vain kirkolliskokouksella oli muutosoikeus. Lopullisen päätöksen asiassa teki eduskunta, joka oli palauttamisen kannalla. Asia suututti presidentti Koivistoa, joka loppujen lopuksi siirsi osan arkipyhien palautuspäivämääristä yli vaalien vuoteen 1992. Hän piti eduskunnalle puhuttelun, ja kritiikin kohteena oli liian toimelias opetusministeri.

Gustav Björkstrand valittiin riitaisten ministerivuosien jälkeen kansanedustajaksi 1987–1991. Hänen kautensa jäi yhteen. Seuraavaksi hän siirtyi professoriksi Åbo Akademiin. ”Politiikan jälkeen olen onnellinen, että sain keskittyä tutkimukseen ja opetukseen”, hän kirjoittaa elämänkerrassaan På avstånd ser man klarare (Fontana 2020).

Elisabeth Rehnin kansansuosio presidentinvaalissa puoluejohdon harmiksi

Maaliskuussa 1979 suhteellisen tuntematon Elisabeth Rehn nousi Uudeltamaalta vahvasti oikeistolaisen kampanjan avulla eduskuntaan ja valtakunnalliseen politiikkaan. Vaalilauseena oli ”Kvinnan från höger” (’Nainen oikealta’), ja teemoina olivat isänmaallisuus, vapaa omistusoikeus sekä demokratia.

RKP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajana Rehn toimi 1987–1990. Tämän jälkeen kesäkuussa 1990 Rehn nousi Holkerin hallitukseen puolustusministeriksi yhdeksän kuukautta ennen uusia vaaleja. Rehn kuitenkin jatkoi puolustusministerinä myös seuraavassa Esko Ahon hallituksessa, jossa hänestä tuli myös tasa-arvoasioista vastaava ministeri sosiaali- ja terveysministeriöön. Rehn halusi nostaa puolustusministeriön ja maanpuolustuksen näkyvyyttä ja profiilia. Puolustusministerinä Rehnin tunnetuin aikaansaannos oli Hornet-kaupat, jotka toteutettiin vain puoli vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Vahvasti länsi- ja Nato-mielinen Rehn halusi omien sanojensa mukaan osoittaa Suomen kuulumisen länsimaailmaan.

Elisabeth Rehniä pidettiin poikkeuksellisen vaikutusvaltaisena puolustusministerinä hänen laajan kansansuosionsa tähden. Hänen kannatuksensa ylitti RKP:n rajat. Oman puolueensa sisällä Rehnillä oli ristiriitoja. Hornet-kauppojen lisäksi hänen puolustusministeriytensä aikana 1995 säädettiin laki, jonka mukaan myös naisilla on mahdollisuus suorittaa asepalvelus.

Rehnin suhteet puolueeseensa olivat välillä ristiriitaiset, mikä näkyi muun muassa siinä, ettei RKP antanut presidentinvaalikampanjan alussa välitöntä tukeaan Rehnille. Hän ei ollut ainoa vaalikamppailuun lähtenyt nainen, vaan ensin esillä oli Eeva Kuuskoski, jonka kannatus tosin tyrehtyi pian. Vuonna 1993 Rehnin suosio alkoi lisääntyä. Gallupkannatus tosin näytti lopulta neljättä sijaa 7,9 prosentin äänisaaliilla.

16 tammikuuta 1994 pidetyllä vaalin ensimmäisellä kierroksella Rehn nousi kuitenkin toiseksi 22 prosentin kannatuksella. Kuukauden päästä järjestetyllä toisella kierroksella valtiosihteeri Martti Ahtisaarta vastaan Rehn sai 46,1 prosenttia äänistä. Ensimmäistä kertaa kokonaan suorana kansanvaalina järjestetty presidentinvalinta mahdollisti sen, että toiselle kierrokselle porvarillisen puolen ehdokkaaksi SDP:ta vastaan nousi RKP:n edustaja.

Maan pisin silta ja saariston liikenneyhteydet: RKP-ministerien saavutukset

Suomen pisin silta sijaitsee Mustasaaressa Vaasan edustalla. Silta yhdistää Raippaluodon saaren mantereeseen. 1045 metrinen vinoköysisilta maksoi 150 miljoonaa markkaa ja valmistui vuonna 1977. Raippaluodon silta oli liikenneministeri Ole Norrbackin hanke. Kansan suussa silta on Norrbackin silta. Hän nimittäin teki liikenneministerinä päätöksen sillan rakentamisesta. Ole Norrback toimi RKP:n puheenjohtajana 1990–1998 ja kansanedustajana 1979–1987 ja 1991–1999 sekä useissa ministerintehtävissä 1980- ja 1990-luvulla. Vuonna 2012 tehdyssä kyselyssä ruotsinkielisten keskuudessa kansaomainen Norrback arvioitiin RKP:n parhaaksi puheenjohtajaksi.

Toinen RKP:n ministeri ja puoluejohtaja, joka on menestyksekkäästi huolehtinut saaristoalueiden asioista, on Jan-Erik Enestam. Hän oli puheenjohtajana 1998–2006 ja puolustusministerinä 1995–2006. Enestamia, joka on Västanfjärdista kotoisin, muistetaan lämmöllä Turunmaan saaristossa. Hänen aikanaan saariston liikenneyhteyksiä parannettiin.

Enestamia seurasi puolueen puheenjohtajana Stefan Wallin 2006–2012, joka oli myös kansanedustaja vuosina 2007–2019 sekä ministerinä 2007–2012. Wallinin seuraaja RKP:n puheenjohtajana oli Carl Haglund 2012–2016. Hän toimi ministerinä 2012–2015. Sekä Wallin että Haglund siirtyivät poliittisen uran jälkeen liike-elämän pariin.

Pakkoruotsi on välttämätön RKP:lle

Eduskunta päätti vuonna 1968 hyväksyä toisen kotimaisen kielen pakollisen opetuksen peruskoulussa. Vastoin kouluasiantuntijoiden kantaa ns. pakkoruotsi hyväksyttiin äänin 137–24. Ruotsin kielen mielekkyydestä ei seuraavina vuosikymmeninä paljonkaan keskusteltu, ennen kuin Suomalaisuuden liitto teki asian uudestaan ajankohtaiseksi. Eduskunta käsitteli kieliopetukseen liittyvät asiat uudelleen vuonna 2015 ja jälleen kerran toisen kotimaisen kielen pakollinen opetus hyväksyttiin, tällä kertaa äänin 134 vastaan 48.

Viime vuosina pakkoruotsin vastustaminen on lisääntynyt, varsinkin Perussuomalaisten toimesta sosiaalisessa mediassa. Niinpä Perussuomalaisten uudessa kielipoliittisessa ohjelmassa vuodelta 2022 vaaditaan pakkoruotsin poistamista ja ruotsin kielen alas ajamista yhteiskunnassa.

RKP:n puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson on voimakkaasti vastustanut Perussuomalaisten vaatimusta, ja hän on hallituksessa ponnekkaasti vaikuttanut kielirauhan säilyttämiseksi ja perustellut ruotsin kielen tärkeyttä toisena kansalliskielenä.

RKP:lle asia on elintärkeä. Koska ruotsia ei tarvitse enää kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa, kielen taito on yleisesti ottaen rapistunut. Vaikka valtion virkamiehiltä vaaditaan ruotsin kielen taitoa, on käytäntö osoittanut, että yhä harvempi suomenkielinen virkamies pystyy palvelemaan maan toisella kielellä.

Henrikssonin hallitusvastuu takaa ruotsin kielen aseman

Ruotsin kielen aseman säilyttäminen ja suomenruotsalaisten oikeutena palveluun omalla äidinkielellään on Anna-Maja Henrikssonille äärimmäisen tärkeä asia. Hän tietää, että ainoastaan hallituksesta käsiin näitä oikeuksia voidaan taata. Ruotsin kielen takia hän on valmis yhteistyöhön perussuomalaisten kanssa, koska hän laskee, että yhteisessä hallituksessa perussuomalaiset eivät tee irtiottoa ruotsin kielen suhteen. Olkoonkin, että heillä on tuore kielipoliittinen ohjelma, joka edellyttää toimia ruotsin kielen aseman heikentämiseksi.

Näin Henriksson teki linjanvetoa puoluekokouksessa alkukesästä 2023:

”Suomen ruotsalainen kansanpuolue on se puolue, joka aina puolustaa oikeuttasi hoitoon ja hoivaan lähellä sinua, sekä suomeksi että ruotsiksi.  Haluamme lyhentää hoitojonoja. Puolustamme sairaalaverkkoa ja pienempiä sairaaloita. Haluamme panostaa ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin. Teemme työstä sen eteen, että kaikki saisivat oikeaa hoitoa oikeaan aikaan.”

Puheessaan hän korosti vielä, ettemme tarvitse enempää vastakkainasettelua ja kahtiajakoa – tarvitsemme enemmän yhteenkuuluvuutta ja luottamusta. Suomi tarvitsee vähemmän blokkipolitiikkaa ja enemmän keskipolitiikkaa:

”Nyt tarvitaan enemmän kuin koskaan Suomen hallituksessa, sen ainoa liberaali ääni, joka myös sisältäpäin pystyy vaikuttamaan lopputuloksiin. RKP ei tule koskaan tinkimään arvoistaan. Tulemme aina olemaan puolue, joka puolustaa kaikkien ihmisten yhdenvertaisuutta, avoimuutta, jokaisen yhdenvertaista oikeutta äidinkieleensä, suomeen tai ruotsiin, maamme kaksikielisyyttä, demokratiaa, oikeusvaltioperiaatetta ja ihmisoikeuksia.”

Kauniista puheista huolimatta Henriksson tuskin tulee nousemaan puolueensa päällikkökastiin. Huolimatta siitä, että hän on Suomen pitkäaikaisin oikeusministeri, hän ei ole ollut kokoava voima, jonka tulevaisuuden visiot kantaisivat. Päinvastoin hän on kontrolloiva johtaja, joka haluaa pitää asemastaan kiinni.

Anna-Maja Henriksson on toiminut Suomen oikeusministerinä  2011–2015 Kataisen jaStubbin hallituksissa, kesäkuusta joulukuuhun 2019 Rinteen hallituksessa ja sen jälkeen kesäkuuhun 2023 saakka Marinin hallituksessa. Uudessa Orpon hallituksessa hän toimii opetusministerinä. Henriksson valittiin RKP:n puheenjohtajaksi 2016 ja on sitä edelleen.

Anna-Maja Henrikssonilla on vahvat sukujuuret rauhansanalaisessa lestadiolaisuudessa. Molemmat isoisät olivat vahvoja laestadiolaisvaikuttajia ja liikkeen eturivin edustajia. Isoisä äidin puolelta oli kirkkoherra V. H. Kivioja, joka toimi maalaisliiton kansanedustajana 1929–1945 ja Zions Missionstidning-lehden toimittaja 1932–1957. Isoisä isän puolelta kauppaneuvos Alfred Forss, oli tunnettu lestadiolaisvaikuttaja. Uskonnollisesta taustastaan huolimatta kansankirkollinen Henriksson ei edusta lestadiolaislähtöistä arvokonservatismia. Hän on arvoliberaali, jolle evankelisluterilainen kirkko on kuitenkin merkityksellinen.

RKP:n arvopohja arvostelun kohteena

Kesän 2023 rasismikeskustelussa on Perussuomalaisten hallituskelpoisuutta kyseenalaistettu. RKP:n sisällä on perustettu verkosto, joka arvostelee puoluejohdon valmiutta yhteistyöhön Perussuomalaisten kanssa. Perussuomalaisiin liittyvä rasismikeskustelu on saanut RKP:n huolestumaan sekä Suomen että oman maineensa puolesta. Verkosto, johon kuuluu kansanedustaja Eva Biuadet, toivoo laajempaa keskustelua puolueen arvoista ja konkreettisia toimia äärioikeiston vastustamiseksi.

Hallituksen Eurooppa- ja omistusoikeusministeri Anders Adlercreutz, josta povataan Henrikssonin seuraajaa puheenjohtajana, on todennut, että RKP:n vahvuus on ollut kyky työskennellä ratkaisukeskeisesti erilaisissa hallituskoalitioissa.

”Edellisessä hallituksessa olimme porvarillinen liberaali ääni. Sitä tarvittiin siinä, ja sitä ääntä käytettiin menestyksekkäästi. Jossain toisessa koalitiossa voimme taas olla se ääni, joka tasapainottaa kuormaa, jotta se ei kallistu liikaa toiseen suuntaan. Tässä roolissa Rkp on ollut useissa koalitioissa. Poliittisessa keskustassa olevana puolueena, joka on toiminut niin sovittelijana ja kuin myös pianonvirittäjänä.”

Alkavan yhteistyön tiimoilta RKP:n on kuitenkin kyettävä itsearviointiin siitä, miten tunteenomaisesti identifioiva puolue suhtautuu puolueen ulkopuolella oleviin ihmisiin. Mitä ”ruotsinkieliset intressit” ja ”ruotsalaisuus” viestittävät muille kuin omille jäsenille? Vaarana on, että liian ahtaaksi muotoiltu imago sulkee ulkopuolelle ne henkilöt, joiden puolesta puolue sanoo toimivansa.


Olav S. Melin.

Kirjoittaja

Olav S. Melin on TM ja tietokirjailija. Hän on toiminut päätoimittajana Kyrkpressenissä, Svenska Kyrkans Tidningissä, Kotimaassa ja yhteiskunta- ja mediasuhteista vastaavana ajatushautomo Magmassa. Viimeisimmät kirjajulkaisut: ”Den ensamme mecenaten” Amos Andersonista 2021 ja ”Det fria ordets fyrvaktare. 250 år av svensk tidningsutgivning i Finland” 2023.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.