André Swanström on tarttunut työssään sekä poliittisesti että uskonnollisesti mielenkiintoiseen tutkimusteemaan, jota arkaluonteisuutensa vuoksi on jossakin määrin karteltu.SS-liikkeen sotilaalliset vaiheet ovat kyllä saaneet osakseen valaistusta varsinkin monissa muistelmateoksissa puhumattakaan siitä, että SS:n vaiheet ovat olleet voimakkaan kiinnostuksen kohteena kansainvälisessä kirjallisuudessa ja tutkimuksessa. Tämän vuoksi Swanströmin työn lähestymiskulmaa on pidettävä uutena ja tervetulleena. Kirkkohistoriallisen tutkimuksen kannalta teemaa on pidettävä myös sikäli tervetulleena, että siinä on sisäiskirkollisen problematiikan ja lukuisten piispainkronikoiden asemesta tartuttu kirkon yhteiskunnallisen ajattelun ja toiminnan kannalta mielenkiintoiseen problematiikkaan.
Swanström on tehnyt sangen perusteellista työtä pyrkiessään selvittämään lähinnä uskonnollis-ideologisesta näkökulmasta, mitä suomalaisen SS-pataljoonan tiellä todella tapahtui. Sotilaalliset vaiheet sivuuttaen hän on alkuperäislähteisiin nojaten pyrkinyt selvittämään muun muassa SS-pataljoonan miesten värväystä sekä värvättyjen poliittisia ja uskonnollisia taustoja, suomalaisten ja Wiking-divisionan harjoittamaa propagandaa SS-miesten parissa, sotarikoksiin ja keskitysleireihin liittyneitä tapahtumia, Berliinin yhdystoimiston työskentelyä, SS-komitean uudelleen organisointia, suomalaisten SS-pastorien ja SS-upseerien aatteellista ja uskonnollista toimintaa sekä heidän asenteitaan. Onpa tekijä tarkastellut vielä lopuksi myös SS-miesten toimintoja heidän paluunsa jälkeen Suomeen.
Hakaristin ritarit: kansikuva.
Tämän selvitystyönsä osalta Swanström on monilta osin päässyt mielestäni varsin hyviin tuloksiin. Hän on perusteellisen arkistotutkimuksen perusteella voinut selvästi osoittaa virheelliseksi esimerkiksi Mauno Jokipiin aiemmin esittämän käsityksen SS-miesten poliittis-maailmankatsomuksellisesta taustasta, mikä lähes puolella värvätyistä osoitti äärioikeistolaiseen suuntaan. Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että vuoden 1941 värväystilanteessa tietoa mahdollisuudesta värväytyä SS-joukkon saatettiin jakaa vain ”syvästi luotettaviin” oikeistopiireihin, mikä jo sellaisenaan määräsi joukon kokoonpanoa. Samoin Swanström on varsin perustellusti voinut osoittaa, että monilla SS-pataljoonaan värvätyillä oli uskonnollisesti körttiläisperäinen tausta ja että SS-miehet joutuivat varsin voimakkaankin ideologisen manipuloinnin kohteeksi. Lisäksi SS-joukkojen johtajiston asenne kristinuskoon oli lähes poikkeuksetta torjuva, kuten kansainvälisessä tutkimuksessa on jo aiemmin moneen kertaan osoitettu.
Swanström on voinut niin ikään osoittaa melko vakuuttavasti vääräksi se selityksen, etteivät suomalaiset SS-joukot olisi olleet tietoisia myös erilaisista itärintaman kyseenalaisista sotatapahtumista.. Tällaisia selityksiä on tietenkin voitu jo aiemminkin epäillä yleisten sota- ja rintamakokemusten ja historiallisten tosiasiain pohjalta. Swanström on kuitenkin voinut yksilöidymmin osoittaa tämän tosiperäisyyden.
Sen sijaan kysymys siitä, osallistuivatko myös suomalaiset SS-miehet omakohtaisesti ja missä määrin sotarikoksiin ja juutalaisten tuhoamiseen jää Swanströminkin osalta varsin ohuiden ja heppoiseksi jäävien todisteiden varaan. SS-piireissä yleinen juutalaisvastainen ilmapiiri oli siinä määrin vallitseva, ettei suomalaisilla ollut kokemusta tai kriteerejä sen torjumiseksi. Sen sijaan konkreettiset todisteet kiistattomasta osallistumisesta tuhoamistekoihin jäävät melko vähäisiksi. Enempääkin saattaisi ilmapiirin perusteella epäillä, mutta sitä ei voi väittää, kun useiden mukana olleiden jälkeensä jättämät muistelmat myös kiistävät sellaisen ehdottomasti. Ei voi edes muinaisen renkipojan tavoin todeta; ”totta se on, vaan todistappas”.
Vasemmalla suomalaisen SS-pataljoonan sotilaspastori, majuri Kalervo Kurkiala. Kuva: Wikipedia.
Swanström on myös sekä SS-papeista että SS-upseereista esittänyt varsin yksityiskohtaista ja hyvää tietoa. Esimerkiksi hänen esityksensä Ensio Pihkalasta on varsin perusteellinen ja onnistunut. Se osoittaa myös selvästi, missä herännäispojalle tuli kansallissosialismin raja vastaan. Sen sijaan hänen esittämänsä tiedot Kalervo Kurkialasta jäävät melko ohuiksi. Tämä on hiukan ihmeellistä, koska Kurkialasta olisi toki ollut löydettävissä tietoa useammistakin lähteistä, joita tekijä ei näytä tuntevan.
Swanström on mielestäni selviytynyt monilta osin varsin moitteettomasti sen tutkimisesta, mitä tapahtui todella. Sen sijaan hänen esityksestään jää kaipaamaan geneettiselle, syy-yhteyksiä selvittävälle historiantutkimukselle yhtä välttämätöntä toista kysymystä: miksi näin tapahtui. Tämä kysymys olisi monilta osin ollut tarpeen. Ensimmäiseksi olisi ollut aiheellista kysyä jo sitä, mikä sai nämä nuorukaiset juuri keväällä 1941 lähtemään tällaiselle matkalle. Mikä oli se poliittinen tilanne, joka saattoi olla yllykkeenä lähtöön? Jokainen, joka tuntee Suomen todella vakavan ja vaaranalaisen tilanteen niin kutsuttuna välirauhan kautena, voi paljon paremmmin ymmärtää hulluuteenkin suuntautuneen lähdön. Niin vaikea oli todella Suomen tilanne. Tämä tilanne olisi tutkimuksessakin pitänyt noteerata.
Toisaalta Swanströmille näyttää olleen kovin tuntematonta myös Suomen kirkko- ja varsinkin teologianhistoriallinen tausta. Siihen perehtyminen olisi kyllä tehnyt ymmärrettäväksi, miksi juuri körttipojat olivat varsin alttiita lähtemään mukaan. Liikkeen kansallisromanttinen perinne oli toki luomassa sille pohjaa jo kaukaa. Se olisi antanut muutenkin hyvää taustaa koko tutkimuksen problematiikan tarkastelulle ja sille, että uskonto ja ideologiat on aina syytä pitää erillään.
Ihmetystä herättää myös se, ettei Swanström ole katsonut tarpeelliseksi kajota ajankohdan saksalaiseen ideologiseen ja uskonnolliseen ilmapiiriin. Siihen hän olisi toki saanut pohjaa myös aiemmasta suomalaisesta tutkimuksesta puhumattakaan laajasta saksalaisesta kirkkotaistelun tutkimuksesta. Esimerkiksi Kurkialan kristillisyyden käsitykselle olisi hyvin löytynyt vertailukohdat Saksalaisten kristittyjen
uskonliikkeen teologiasta, jolle olivat leimallisia niin ikään idealismin ja kansallisen romantiikan nostattamat sankaruuden ihanteet. Ne olivat niitä samoja ihanteita, jotka ruokkivat myös 19-20 vuotiaiden suomalaispoikien mieliä ja toiveita astua jääkärien aiemmin viitoittamia teitä.
Andre Swanstrom. Kuva: Riikka Kantinkoski.
Swanströmin työn yhtenä suurena puutteena lienee pidettävä myös sitä, ettei hän ole missään vaiheessa yrittänyt sisällöllisesti tulkita fasismi-käsitteen luonnetta. Ainakin useimmille suomalaisille se merkitsi samaa kuin antibolshevismi tai antikommunismi. Itse fasismista he tuskin juuri mitään muuta ymmärsivät. Tämä oli myös se iskusana, joka siivitti useimpien SS-miesten lähdön askelia.
On kyllä tärkeää tietää, mitä todella tapahtui, mutta vähintään yhtä tärkeää pohtia, miksi se tapahtui.
Arvioitu teos: André Swanström, Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset. Atena 2018, 473 sivua.
Artikkelikuvassa teoksen kansikuva.
