Marraskuun alkupuolella Maaseudun tulevaisuus kertoi eduskunnan apulaisoikeusasiamies Pasi Pölösen päätöksestä, jonka mukaan kouvolalaiskoulun kirkossa järjestettävä joulujuhla oli lainvastainen. Päätös oli vastaus Uskonnottomat Suomessa ry:n tekemään kanteluun. Uutinen levisi nopeasti muidenkin medioiden välityksellä, ja siitä keskusteltiin runsaasti muun muassa Twitterissä. Useat poliitikot kommentoivat päätöstä ja keskustelu jatkui mediassa toista viikkoa.
Muun muassa puoluejohtajat Petteri Orpo ja Katri Kulmuni kiirehtivät ilmoittamaan tukensa jouluperinteille. Muut keskustelijat huomauttivat, että apulaisoikeusiamies ei ollut kieltänyt joulukirkon viettoa. Hänen linjauksessaan oli ensisijaisesti selkeytetty aikaisempaa linjaa, joka koski nimenomaisesti koulujen joulujuhlia.
Analysoimme seuraavassa marraskuista keskustelua joulujuhlista. Huomiomme on erityisesti siinä, miten uskonnollisen ja ei-uskonnollisen tai tunnustuksellisen ja tunnustuksettoman välistä rajaa pyrittiin vetämään sekä siinä, millaista politiikantekoa tämä rajankäynti mahdollisti. Lisäksi pohdimme sitä, miksi uskonnollinen näyttäytyy keskustelussa ongelmallisena, mutta kulttuuri, esimerkiksi kulttuuriperinnön käsitteen kautta ei. Lähtökohtanamme on, että uskonnon eristäminen tai kategorisoiminen omaksi saarekkeekseen yhteiskunnassa on moderni länsimainen keksintö, eikä uskonnon ja ei-uskonnon välinen raja ole itsestäänselvyys. Tällöin uskonnon ja maallisen välisissä rajanvedoissa on kyse merkitysten kiinnittämisestä ja tätä kautta tuotetuista seurauksista.
Tausta: apulaisoikeusasiamiehen päätös
Eduskunnan apulaisoikeusasiamies katsoi päätöksessään “koulun menetelleen lainvastaisesti järjestämällä koulun joulujuhlan uskonnollisena tilaisuutena”. Lisäksi hän piti “oppilaiden yhdenvertaisuuden, uskonnonvapauden sekä julkiselta vallalta uskontojen ja vakaumusten suhteen edellytettävän neutraaliuden ja tasapuolisuuden näkökulmasta lähtökohtaisesti ongelmallisena myös koulun lukukauden päättäjäisjuhlan järjestämistä kirkkosalissa”, koska kirkko on jo kirkkolain mukaan nimenomaan jumalanpalvelusten toimittamiseen tarkoitettu tila. Apulaisoikeusasiamiehen tarkoittama kohta löytyy kirkkojärjestyksestä (14 luku 2§). Siinä todetaan, että kirkko on “vihittävä Jumalalle pyhitetyksi huoneeksi” ja sitä on käytettävä “vain sen pyhyyteen soveltuviin tarkoituksiin”, jotka kirkkoherra, kirkkoneuvosto ja seurakuntavaltuusto tulkitsevat.
Huomioitavaa päätöksessä on, että lainvastaisena siinä ei kuitenkaan pidetä tilavalintaa, vaan koulun tilaisuuden luonnetta ja sisältöä. Päätöksessä todetaan, että “joulujuhla on osa opetusta, eikä sitä näin ollen voi järjestää uskonnollisesti tunnustuksellisena siinäkään tapauksessa, että sille järjestettäisiin vaihtoehtoinen tilaisuus”. Päätöksen mukaan on kuitenkin “ongelmallista” järjestää neutraali tilaisuus määritelmällisesti ei-neutraalissa tilassa.
Onko kirkkotilalla uskonnollisia merkityksiä? Kuva: Mikko Ketola.
Apulaisoikeusasiamiehen ratkaisu on esimerkki lain tulkinnasta, joka on varmasti ollut valtiosääntöoppineiden pääteltävissä jo pitkään, mutta jota ei oltu aiemmin artikuloitu viranomaisohjeen muodossa näin selvästi. Ratkaisu ei kuitenkaan ole radikaali, vaan se lähinnä sementoi käytännön, jota useimmat koulut jo muutenkin noudattavat. Opetushallitus kommentoi, että se on aikaisemmin ainoastaan suositellut, että joulujuhlia ei järjestettäisi kirkossa, mutta nyt se tarkentaisi ohjettaan apulaisoikeusasiamiehen ratkaisua vastaavaksi.
Poliitikot reagoivat: uhatun kristillisen kulttuuriperinnön puolustamista ja toppuuttelua
Keskustan puheenjohtaja Katri Kulmuni kyseenalaisti näkemyksen, että kirkkorakennus itsessään nähtäisiin jotenkin tunnustuksellisena, ”seinien kautta”. Samansuuntaisesti kristillisdemokraattien puheenjohtaja Sari Essayah profiloi puoluettaan uskonnonvapauden puolestapuhujaksi KD-lehdessä (11/2019, 9) ja ihmetteli, miten seinistä välittyykin ”uskonnollisia merkityksiä”.
Väite kirkkotilan tunnustuksettomuudesta on mielenkiintoinen useasta näkökulmasta. Tyypillisesti uskonnollisen yhteisön edustajat ajattelevat heidän pyhättönsä olevan lähtökohtaisesti erityislaatuisten uskonnollisten merkitysten paikka. Vastaavasti useimmat suomalaiset mieltävät kirkollisesta tilasta löytyvät symbolit (ristit, krusifiksit, alttaritaulut, Raamatut, virsikirjat ja niin edelleen) juuri uskonnonharjoitukseen liittyviksi. Toki kaikki merkitykset ovat ihmisten kiinnittämiä, ja näin tilojen merkitykset ovat sopimuksenvaraisia, mutta tämän ajatuksen hengessä voisi yhtä hyvin kannattaa joulujuhlien järjestämistä vaikkapa vanhoissa työväentaloissa, joita Suomessa onkin runsaasti.
Petteri Orpo ja Kulmuni vakuuttelivat Ylen haastattelussa, että he eivät halua rajata tilapolitiikkaansa vain evankelisluterilaisen kirkon tiloihin. Silti voi perustellusti kysyä, kuinka moni poliitikko tullaan milloinkaan näkemään aktiivisesti edistämässä joulujuhlia vaikkapa Jehovan todistajien (runsaslukuisissa ja usein moderneissa) tiloissa. Kohussa olikin selvästi kyse erityisesti luterilaisen kirkon ja toisen instituution, koululaitoksen, yhteiskunnallisten roolien välisestä rajanvedosta. Tätä on toki useassa puheenvuorossa yritetty hämärtää puhumalla esimerkiksi uskonnonvapaudesta yleisesti.
Peittelemättömämmin kristillisen kulttuuriperinnön erityisasemaa ajoi perussuomalaisten Laura Huhtasaari, joka kirjoitti Suomen Uutisten kolumnissaan seuraavasti:
”Suomessa on syytä tehdä nyt ryhtiliike ja alettava vaalimaan ja vahvistamaan suomalaista kristillistä arvomaailmaa. Loukkaamatta kenenkään uskonnottoman vakaumusta maamme kouluissa olisi pyrittävä aidosti sivistämään lapsia kristillisyyden perinnöstä yhteiskunnallemme. Kouluissa järjestetyt juhlat, jotka sisältävät kristittyjä elementtejä, täytyy jatkossa olla sallittuja myös kirkon tiloissa. Monille suomalaisille koulujen kevät- ja joulujuhlat kuuluvat rakkaimpiin lapsuuden muistoihin, eikä tätä iloa saa riistää lapsilta väärin ymmärretyn suvaitsevaisuuden nimissä.”
Edellä mainituilla kansanedustajilla oli intressejä rakentaa tilanne näyttämään siltä, että siinä puolustetaan kristillistä kulttuuria Suomessa esimerkiksi ”liian pitkälle menevää suvaitsevaisuutta” vastaan, tai että nyt ollaan jollain muulla tavalla rapauttamassa hyvää kulttuuristä perinnettä. Pääasiassa poliitikkojen kannanotot puolustivat kirkon asemaa osana joulujuhlia, radikaaleja kirkkoa vastustavia kantoja ei esiintynyt. Esimerkiksi opetusministeri Li Andersson esiintyi tyynnyttelevästi: “kirkkoon kuuluvat ja muut halukkaat voivat myös jatkossa mennä joulukirkkoon.”
Kristillistä kulttuuriperintöä puolustavia kannanottoja kuultiin esimerkiksi keskustan, kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten edustajilta. Esimerkiksi Mikko Kärnän mukaan ”militantit ateistit haluavat tuhota suomalaisen kulttuuriperinnön”. Myös kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpon edellä mainitut kommentit voidaan laskea tällaiseksi, mikä on huomionarvoista sitä taustaa vasten, että hän ei ole juuri aikaisemmin koskenut kristilliseen identiteettipolitiikkaan.
Kristillisen kulttuuriperinnön suojelu on ollut 2000-luvulla pääsääntöisesti perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien omaa aluetta. Esimerkiksi perussuomalaisten poliittisissa ohjelmissa mainitaan toistuvasti Suvivirren laulaminen ja joulujuhlien juhliminen. Yksi mahdollinen selitys Kulmunin ja Orpon reaktioille apulaisoikeusasiamiehen tulkintaan voi olla juuri samaan aikaan julkaistut galluptulokset, joiden mukaan perussuomalaiset oli kannatukseltaan suurin. Keskustan Kulmunille kirkkojuhlien puolustaminen oli keino tehdä eroa hallituskumppaneihin.
Kun Kulmuni ja Essayah kiistivät kirkkotilan välittävän uskonnollisia merkityksiä, se kertoo ennen kaikkea siitä, että tunnustuksettomuus on heille hegemoninen arvo, jota he eivät lähde sinänsä kiistämään. He siis hyväksyvät ajatuksen, että koulun tilaisuuksien lähtökohta on tunnustuksettomuus. Siitä, mitä tunnustuksettomuus pitää sisällään, ei kuitenkaan ole yksimielisyyttä. Asian toinen puoli on, että harva poliitikko lähti vaatimaan koulun ja kirkon vielä tarkempaa erillään pitämistä. Kristillisen kulttuuriperinnön puolustajia lähinnä rauhoiteltiin toteamalla, että lapset saavat jatkossakin mennä kirkkoon. Hieman paradoksaalisesti näyttää siis siltä, että tunnustuksettomuuden ohella myös käsityksellä evankelisluterilaisesta kirkosta suomalaisuuden keskiössä on hegemoninen asema.
Mikä on uskontoa ja mikä kulttuuria?
Edellä olevissa esimerkeissä kannattaa kiinnittää huomiota valittuihin käsitteisiin. Puhuvatko poliitikot ja julkiset toimijat kulttuurista (tai kulttuuriperinnöstä) vai uskonnosta? Kyseessä ei ole yhdentekevä valinta, vaan sillä luodaan tiettyjä assosiaatioita ja edistetään haluttuja intressejä.
Yle haastatteli kantelun takana olleen Uskonnottomat Suomessa ry:n puheenjohtajaa Kaisa Robbinsia, joka korosti joulun pakanallisia juuria. Robbins vastasi kansanedustaja Markus Lohelle, joka puolusti kristillisten perinteiden asemaa sillä, että joulu on pohjimmiltaan kristillinen juhla. Hän totesi, että ”[o]len tehnyt näitä kanteluita monta, ja ihmetyttää miten korkeasti koulutetut ihmiset perustelevat asiaa väitteellä, että jouluhan on kristillinen juhla. Kristityille se on Jeesuksen syntymäjuhla.”
Vaikka kyseessä on vastaväite joulun uskonnollisuutta vastaan, huomionarvoista on, että ongelmana esiintyy kristinusko, ei pakanallisuus, jonka potentiaalinen uskonnollisuus sivuutetaan. Kyseinen ajatustenvaihto kertoo siitä, että joulu on tärkeä juhla, jonka asemaa ei haluta kiistää, mutta sen kristillisyys saattaa näyttäytyä ongelmana. Tässä tietyt symbolit mielletään kristinuskoon, eli uskonnollisiksi, kuten risti ja kirkko. Toiset taas assosioidaan kulttuuriin ja esikristilliseen menneisyyteen, kuten joulukuusi ja joulupukki.
Tämä tuo myös mieleen lähes joka kevät toistuvan keskustelun Suvivirrestä. Laulun asemaa koulussa on kritisoitu sillä perusteella, että se on uskonnon harjoittamista. Toisaalta sitä on puolustettu sillä perusteella, että se on suomalaista kulttuuriperintöä – eli kulttuuria eikä uskontoa. Vastaavanlainen käsitekamppailu oli esimerkiksi kuuluisassa Lautsi vastaan Italia -tapauksessa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa vuonna 2011, jolloin tuomioistuin päätti, että Italialla on oikeus pitää krusifiksejä koulujen seinillä, eikä tämä riko oppilaiden uskonnonvapautta.
Suvivirsi aiheuttaa säännöllisesti suukopua. Kuva: Virsikirja.fi.
Perustuslakivaliokunta otti 2014 kantaa oikeuskanslerin linjaukseen suvivirrestä koulujen juhlassa, hyväksyen kannan, ettei yhden virren laulaminen tee juhlasta uskonnon harjoittamista. Evankelisluterilaisen kirkon piispat toivovat samanlaista mietintöä nyt ajankohtaiseen kysymykseen. Samalla he argumentoivat kulttuuriperintönäkökulman puolesta:
“Kirkot palvelevat paitsi seurakuntien jumalanpalvelustiloina myös kokoontumispaikkoina erilaisissa tilanteissa. Ne ovat osa suomalaista kulttuuriomaisuutta ja kansallismaisemaa. Niitä vaalitaan monenlaista yhteistä käyttöä varten. Niissä pidetään konsertteja, vietetään juhlatilaisuuksia ja järjestetään kansalaiskeskusteluja. Näin voidaan tehdä jatkossakin.”
Piispojen kannanotto venyttää kirkkojärjestyksen käsitettä kirkosta pyhänä tilana, jolloin pyhää ei olisi vain kristinuskon harjoitus ja tavanomainen ydin vaan myös laajempi kulttuuri, “yhteinen” ja “kansallinen”. Samalla kun piispat puoltavat oikeutta harjoittaa ja olla harjoittamatta uskontoa, he ohjaavat yhteiseen kulttuuriperinnön harjoittamiseen, johon heidän mukaansa kuuluvat myös kirkot maisemana ja tilana.
Erotteleva uskonto, moninainen mutta yhdistävä kulttuuri?
On siis selvää, että uskonto koetaan usein herkemmin ongelmalliseksi kuin kulttuuri. Mistä tämä voisi johtua?
Kiinnostavaa keskustelussa on muun muassa se, ettei siinä problematisoitu suomalaista kulttuuriperintöä sinänsä. Esimerkiksi opetussuunnitelman perusteissa vuodelta 2014 määritellään perusopetus uskonnollisesti, katsomuksellisesti ja puoluepoliittisesti sitoutumattomaksi, mutta samanlaista rajausta ei tehdä kulttuuristen traditioiden kohdalla, siitä huolimatta että tunnustetaan suomalaisen kulttuuriperinnön monimuotoisuus. Yksi mahdollinen tulkinta tälle on, että “uskonnollisissa” tai “katsomuksellisissa” traditioissa ei sinänsä ole mitään erityistä suhteessa “kulttuurisiin”, vaan vakiinnuttamalla tapa nimittää jotakin käytäntöä “uskonnolliseksi”, “katsomukselliseksi” tai “poliittiseksi” on keino tehdä näistä käytännöistä ihmisryhmiä erotteleva. “Kulttuuriseksi” nimittäminen taas viittaa siihen, että käytäntö voi olla jaettu, vaikka sen taustat voivat olla moninaisia.
Vaikka suomalaiset eivät enimmäkseen usko kristillisten kirkkojen opettamalla tavalla, suurin osa pitää kristinuskoa tärkeänä identiteetin osatekijänä. Kun katsotaan luterilaisen kirkon toimituksiin osallistumista, ovat pääsiäistä ja joulua edeltävät ajanjaksot kaikkein suosituimpia. Kirkko järjestää enemmän tapahtumia ja osallistujia on enemmän. Esimerkiksi vuonna 2018 evankelisluterilaisen kirkon jumalanpalveluksiin, kirkollisiin toimituksiin ja muihin tilaisuuksiin osallistui viikossa keskimäärin 295 210 henkilöä. Pääsiäisviikolla osallistujia oli yli 600 000 ja joulukuun viikoilla 50 ja 52 kunakin yli 700 000.
Näinä ajanjaksoina evankelisluterilainen kirkko on erityisesti läsnä jäsentensä elämässä, myös niiden, joiden elämään se ei muuten kuulu. Tämä kytkös selittää osaltaan sitä symbolista asemaa, joka kristillisillä juhlilla on. Instituutiona evankelisluterilainen kirkko on keskeisellä sijalla näissä kalendaarisissa riiteissä, mutta niiden tunnustuksellisuus muodostuu ongelmaksi, jos koulu ja kirkko tekevät yhteistyötä. Tällöin kalendaaririitit täytyy määritellä kulttuuriperinnöksi.
Poliitikoille tällainen rajankäynti luo mahdollisuuksia esiintyä arvokkaina pidettyjen perinteiden suojelijoina niitä lakeja vastaan, joita he ovat mahdollisesti itse olleet säätämässä. Kristillistä kulttuuriperinnettä suojelemalla voidaan rakentaa yhteyttä niihin suomalaisiin, joille nämä siirtymä- ja perinnerituaalit ovat tärkeitä ja toisaalta tehdä eroa niihin, joiden esitetään uhkaavan tällaista käsitystä suomalaisuudesta. Käytännössä tämä voi johtaa siihen, että uskonnon harjoittamista kutsutaan kulttuuriperinnön harjoittamiseksi, ilman että sisältö on merkittävästi muuttunut.
Kuten uskontotieteilijä Teemu Taira esittää, kulturalisoimisesta hyötyvät erityisesti enemmistöuskonnot, kun vähemmistöjen kohdalla yleisempää on uskontoistaminen. Uskontotieteilijä Lori Beaman on samansuuntaisesti argumentoinut, että Euroopassa on havaittavissa uskonnollisten symbolien kulturalisoitumisen trendi. Sen tärkein vaikutus on, että kulttuurin käsitteen avulla voidaan säilyttää valtauskonnon hegemoninen asema.
Valtauskonnon edustajat voivat uskottavasti liikkua uskonnon ja kulttuurin käsitteiden välillä tarpeen mukaan, siinä missä vähemmistöryhmien liikkumavara on rajatumpi. Suomessa myös uskonnottomat toimivat tässä kohtaa vähemmistöasemasta, jolloin heidän oletetaan sopeutuvan tilanteeseen, jossa evankelisluterilaisella kirkolla on kulttuurisesti hegemoninen asema, pohtimatta että se mikä valta-asemasta näyttää neutraalilta, ei ole sitä toisesta näkökulmista.
Yleisemmin ajateltuna näin alussa paradoksina esitetty tunnustuksettomuuden ja luterilaisen kristillisyyden yhtäaikaisen hegemonisuuden ongelma ratkeaa. Yhteiskunnallisista hyväksytyintä on uskonto, joka on vakiintunut omalle paikalleen, missä se ei uhmaa muiden instituutioiden toimialoja, ja johon liittyvät rituaalit ja symbolit voidaan tarpeen vaatiessa määritellä kulttuuriksi uskonnon sijaan.
