Syksyn aikana on ilmestynyt kaksi kiinnostavaa kyselytutkimusta uskonnollisuuden muutoksista länsimaissa. Trinity Collegen tutkijat Barry A. Kosmin ja Ariela Keysar julkaisivat syyskuussa raportin yhdysvaltalaisten korkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijoiden uskonnollisista identiteeteistä (Religious, Spiritual and Secular: The Emergence of Three Distinct Worldviews among American College Students).
Brittiläinen kristillinen ajatushautomo Theos puolestaan julkaisi lokakuussa raporttinsa (The Spirit of Things Unseen: Belief in Post-Religious Britain), joka pohjautuu Iso-Britanniassa tehtyyn valtakunnallisesti edustavaan kyselyyn.
Kiinnostavia näistä raporteista tekee se, että molemmissa nousee aikaisempia kyselyjä vahvemmin esiin uskonnollisuuden jakautuminen kolmeen selkeästi toisistaan erottuvaan ryhmittymään. Perinteisillä mittareilla mitaten uskonnollisen väestönosan ja samoilla mittareilla ei-uskonnollisen, maallistuneen väestönosan lisäksi tutkimuksista hahmottuu kolmas ryhmä, josta molemmissa tutkimuksissa käytetään nimitystä ”henkisyys” (eng. spirituality).
Esimerkiksi jälkimmäisestä raportista käy ilmi, että vain 13 prosenttia brittiläisistä uskoi Jumalaan ”persoonallisena olentona” ja toisaalta 30 prosenttia ei uskonut minkäänlaisiin yliluonnollisiin olentoihin. Toisin sanoen yli puolet vastaajista sijoittui jonnekin perinteisen teismin ja puhtaaksiviljellyn ateismin välimaastoon. Esimerkiksi 30 prosenttia vastaajista uskoi Jumalaan ”universaalina elämänvoimana”.
Vastausvaihtoehtojen muotoiluja on toki mahdollista kritisoida. Silti perushavainto on luultavasti hyvin lähellä totuutta: perinteinen kristinuskon edustama persoonallinen jumalakuva on yhä useammille länsimaalaisille vieras, eikä sitä tunneta omaksi. Silti harva tuntee vetoa kaikesta lumouksesta riisuttuun maailmankatsomukseen.
Ihmiskuvaa koskevat havainnot kertovat tästä vieläkin selkeämmin. Vain 13 prosenttia briteistä oli samaa mieltä väittämästä, jonka mukaan ”ihmiset ovat pelkästään aineellisia olentoja, joissa ei ole lainkaan henkistä osatekijää (eng. spiritual element)”. Uskonnottomista vastaajistakin vain neljäsosa oli sitä mieltä, että ihmiset ovat pelkästään aineellisia olentoja.
Mitä tahansa ”henkisyys” tässä yhteydessä merkitseekään, tulokset kertovat siitä, että uskonnollisuuden muutoksessa ei ole kyse oikeaoppisen kristillisyyden ja puhtaaksiviljellyn ateismin välisestä vaihtokaupasta. Näyttää siltä, että useimmat ihmiset pitävät molempia vaihtoehtoja epätyydyttävinä.
Oma kiinnostava kysymyksensä on, miksi ihmiset näyttävät olevan niin vastahakoisia omaksumaan puhtaan ateistisen maailmankatsomuksen, vaikka kristillisestä katsomuksesta olisi luovuttu. Ehkä vieläkin tärkeämpää on kuitenkin kysyä, miksi perinteinen kristillisyys menettää niin nopeasti asemaansa, vaikka ihmiset tuntevat näinkin heikosti vetoa ateismiin.
Uskonnollinen identiteetti ja sukupuoli. Ote tutkimustuloksista – klikkaa kuvaa niin näet diagrammin kokonaan.
Yhdysvaltalaistutkimus tarjoaa tästä kiinnostavia johtolankoja. Raportin mukaan amerikkalaisopiskelijat voidaan jakaa kolmeen varsin tasasuuruiseen ryhmään uskonnollisen identiteettinsä suhteen.
Kaikkia vastaajia pyydettiin valitsemaan termeistä ”uskonnollinen”, ”henkinen” ja ”sekulaari” sen, joka parhaiten kuvasi heidän identiteettiään. Tuloksista kävi ilmi, että 32 prosenttia piti itseään uskonnollisena, 32 prosenttia henkisenä ja 28 prosenttia sekulaarina (loput kahdeksan prosenttia ei osannut sanoa).
Tämänkin tutkimuksen mukaan uskonnolliset ja sekulaarit olivat maailmankatsomuksensa osalta kuin toistensa peilikuvia. Esimerkiksi uskonnollisista 94 prosenttia kertoi uskovansa Jumalaan.
Vastaavasti sekulaareista 77 prosenttia oli ateisteja tai agnostikkoja. Myös yhteiskunnallisissa ja moraalisissa kysymyksissä ryhmät olivat etäällä toisistaan: uskonnollisista puolet kannatti samaa sukupuolta olevien avioliittoa, kun sekulaarien keskuudessa sitä kannattivat lähes kaikki (95 %).
Kiinnostavin tulos oli kuitenkin se, että henkiset eivät sijoittuneet mitenkään sattumanvaraisesti tai epämääräisesti näiden ääripäiden väliin, vaan taustalta löytyi aivan selväpiirteinen asetelma: henkiset olivat lähempänä uskonnollisia metafyysisissä kysymyksissä, mutta lähempänä sekulaareja yhteiskunnallisissa ja moraalisissa kysymyksissä.
Henkisistä enemmistö, 72 prosenttia, uskoi uskonnollisten tavoin jonkinlaiseen yliluonnolliseen todellisuuteen, joko Jumalaan (45 %) tai korkeampaan voimaan (27 %). Kuitenkin 85 prosenttia heistä kannatti samaa sukupuolta olevien avioliittoa.
Vastaavasti enemmistö heistä kannatti naisten oikeutta määrätä itse lisääntymisestään, samaa sukupuolta olevien adoptio-oikeutta sekä tiukempaa aselainsäädäntöä. Kaikki nämä ovat keskeisiä amerikkalaisen kulttuurisodan kiistanaiheita, joissa sekulaarin ja uskonnollisen väestönosan näkemykset poikkeavat jyrkästi toisistaan.
Kuten raportissa todetaan, henkisinä itseään pitävien yhteiskunnallinen liberaalisuus yhdistettynä mystiseen maailmankuvaan on syynä siihen, että he haluavat tehdä selkeän pesäeron uskontoon.
Nämä tulokset eivät toki ole sellaisinaan siirrettävissä Eurooppaan. Siinä missä Yhdysvalloissa henkisten ryhmä on jo pitkälti jättänyt kirkot taakseen, Euroopassa polarisoituminen tapahtuu pääosin suurten kirkkojen sisällä. Ei silti ole epäilystäkään siitä, että moraalikysymykset ovat täälläkin tärkeitä herätteitä kirkosta vieraantumiselle ja eropiikeille.
Näissä tutkimuksissa ”henkisiksi” määriteltyjen osuudet ovat jo varsin huomattavia ja siksi heidän asemoitumisensa suhteessa kristillisiin kirkkoihin tulee merkittävästi vaikuttamaan niiden yhteiskunnalliseen asemaan tulevaisuudessa. Jos yhdysvaltalaistutkimuksen perusasetelma toteutuu myös Euroopassa, kirkkojen kohtalon ratkaisee se, minkälaisia moraalisia kompasseja ne jäsenilleen tarjoavat.
Kimmo Ketola
Kirjoittaja työskentelee tutkijana Kirkon tutkimuskeskuksessa Tampereella.
