Giordano Brunon patsas Campo dei Fiorilla. Kuva: Wikipedia.

Giordano Bruno ja tieteiden lahja

Esitän tässä muutaman huomion, jotka sivuavat Niilo Rantalan Vartijassa julkaistua artikkelia ”Pitkä paini”. Tämän teen Vartijan toimituskunnan pyynnöstä, aivan kuten viime vuoden lopulla kommentoin pyynnöstä piispojen ”Tieteiden lahjaa”.

Nähdäkseni Rantalan kirjoitus seurailee apologia-formaattia, josta viime vuosina on nähty jo monta tuotantokautta. Formaattiin kuuluvat mm.: a) osio, jossa taivastellaan ateistien ymmärtämättömyyttä uskonnon suhteen; b) osio, jossa pilkataan Richard Dawkinsia; c) osio, jossa Newtonin ja Galileon kaltaisten muinaisten tiedemiesten todetaan olleen hyviä kristittyjä; d) osio, jossa uskonto ja tiede todetaan erillisiksi mutta yhtä hyviksi tavoiksi hahmottaa todellisuutta.

Toki teemasta esiintyy erilaisia variaatioita. Formaatti on kuitenkin sillä tavoin kiinnitetty, että mikään kritiikki ei tunnu sitä koskettavan. Kuten esimerkiksi mainitussa ”Tieteiden lahja” -kommentissani jo totesin, Newton oli jälkeenjääneiden, vuonna 1936 päivänvaloon tulleiden papereidensa perusteella areiolainen: hän kielsi kolminaisuusopin. Newton siis kielsi Jeesuksen jumaluuden. ”The Son in all things submits his will to the will of the Father, which could be unreasonable if he were equal to the Father”, Newton kirjoitti. Areiolaisuus oli harhaoppi, jota vastaan katolinen kirkko taisteli julmasti ja konkreettisesti asein ja miekoin. Vaikka Englannissa ei Newtonin aikaan ollut inkvisitiota, hän teki viisaasti vaietessaan uskonnollisista ajatuksistaan. Giordano Bruno, jota myös syytettiin areiolaisista mielipiteistä, poltettiin roviolla, ja Newton olisi suunsa avaamalla joutunut varmastikin suuriin vaikeuksiin.

Mutta tässä formaatissa Newton oli hyvä kristitty. Rantalan mukaan hän nojasi ”kirjoituksiensa perusteella monessa kohdin hyvinkin teologiseen ja kristilliseen maailmankuvaan”. Lempeän tulkinnan mukaan tällaisissa väitteissä kyseessä on tosiseikkojen valikoiva esittely, jyrkemmän mukaan tietoinen harhaanjohtaminen.  Jos Newton nyt heräisi henkiin, luterilainen kirkkomme pitäisi häntä vääräoppisena. Kolminaisuuden kieltäjästä kanneltaisiin tuomiokapituliin välittömästi.

Sivumennen ihmettelen, miksi niin paljon ruutia pitää uhrata satojen vuosien takaisiin eurooppalaisiin tiedemiehiin. Aikansa lapsina olivat luonnollisesti kaikki omaksuneet kristinuskon. Ylivoimainen enemmistö kaikista tutkijoista on kuitenkin elänyt viimeisen sadan vuoden aikana – ehkä ennemmin kannattaisi pohtia heidän uskonnollisia kantojaan.

Sir Isaac Newton syntyi joulupäivänä 1642.

Sir Isaac Newton syntyi joulupäivänä 1642.

En tässä kuitenkaan ruodi Rantalan tekstiä sen tarkemmin vaan keskityn detaljiin nimeltä Giordano Bruno. Tässä formaatissa hän on alaviite, joka huitaistaan syrjään toteamuksella, että Bruno poltettiin ”ennen kaikkea uskonnollisten näkemystensä, ei niinkään tieteellisten tutkimustensa vuoksi”, kuten Rantala asian ilmaisee.

”Giordano Brunoa ei poltettu hänen tieteellisten mielipiteidensä vuoksi.” Tämä on lause, joka mielestäni paljastaa kuilun, jonka partaalla apologeetat horjuvat.

Puheena olevassa formaatissa lause ryöpsähtää silmille helpottuneena, voitonriemuisena. Siihen ei liity katumusta tai anteeksipyyntöä. Ihminen poltettiin roviolla, mutta se oli ok, koska häntä ei poltettu tieteen vuoksi.

Tai näin apologeetat kuvittelevat. Brunon käsityksiä ruotiva korpus on valtaisa, ja on tietenkin selvää, ettei hän ollut tiedemies sanan nykymerkityksessä. Ongelma kuitenkin on se, etteivät apologeetat vaivaudu pohtimaan, mitä sana ”tiede” tarkoittaa. Tästä mainitsin myös ”Tieteiden lahja” -kommentissani. Arvaan, että syypää on heidän viitekehyksensä eli uskonto. Se on muuttumaton monoliitti, kuin valtaisa kivenjärkele, jota ei enää veistetä. Se on mikä on. On Isä, Poika, Pyhä Henki. Tyttäriä tai lisähenkiä ei ole tulossa eikä saa olla tulossa. Uusia lisäyksiä Raamattuun ei saa tulla. Vanhoja, irrelevanteiksi käyneitä tai kokonaan virheellisiä osia ei niitäkään saa poistaa.

Arvaan edelleen, että silloin helposti kuvitellaan, että myös tiede on suuri, tarkkarajainen monoliitti. Silloin tehtävänä on vain argumentoida, että (luonnon)tieteen monoliitti ei voi koskaan kaatua ja murskata uskonnon monoliittia. Tämä on apologia-formaatin päämäärä.

Mutta tiede ei ole kiinteä monoliitti. Se on avoin ja jatkuvasti muuttuva. Sillä ei ole pyhiä kirjoja. Se laajenee mielensä mukaan eikä sen tutkimusavaruudella ole rajoja. Sen kaikkein oleellisin elementti on mielipiteen vapaus: vapaus esittää hypoteeseja, vapaus kritisoida niitä, vapaus tutkia kaikkea. Tätä apologeetit eivät tunnu ymmärtävän, sillä tyypillisesti he eivät ole koskaan tehneet (luonnon)tiedettä.

Oma käsitykseni tieteen olemuksesta ei perustu kirjaviisauteen vaan neljänkymmenen vuoden henkilökohtaiseen kokemukseeni teoreettisen fysiikan tutkijana Suomessa, muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

”Giordano Brunoa ei poltettu hänen tieteellisten mielipiteidensä vuoksi.” Mutta hänet poltettiin mielipiteidensä vuoksi. Ja tämä on oleellista myös tieteen kannalta.

Giordano Brunosta tuli dominikaanimunkki 17 vuoden ikäisenä. Hän syntyi vuonna 1548 Napolin lähellä. Bruno vaelteli ensin Italiassa sitten pitkin Eurooppaa, julkaisi kirjoja ja joutui säännöllisesti vaikeuksiin mielipiteidensä vuoksi. Hän piti itseään kristittynä filosofina. Vuonna 1592 hän palasi Italiaan ja siellä vapaamieliseen Venetsiaan uskoen inkvisition otteen jo heikentyneen. Hänen rikas suosijansa, Giovanni Mocenigo (jota ei pidä sekoittaa samannimiseen dogeen), kääntyi kuitenkin suosikkiaan vastaan ja ilmiantoi Brunon inkvisitiolle kerettiläisenä. Syytekohtia oli lukuisia. Bruno puolusti itseään todeten pohdintojensa olleen luonteeltaan filosofisia, siis eräänlaisia hypoteeseja. Heinäkuun 30. vuonna 1592 hän pyysi polvillaan nöyrästi anteeksi kaikkia teologisia virheitään. Rooman inkvisitio vaati häntä kuitenkin omiin käsiinsä, ja Bruno lähetettiin Roomaan helmikuussa 1593. Hän pysyi vangittuna seuraavat seitsemän vuotta.

Mocenigon suvun vaakuna. Kuva: Wikipedia.

Mocenigon suvun vaakuna. Kuva: Wikipedia.

Roomassa keskeiset syytekohdat typistyivät kahdeksaan. Niihin kuuluivat mm. seuraavat: epäilee Marian neitsyyttä; arvelee esi-aadamilaisten olleen olemassa; väittää ettei Kristus ollut Jumala vaan petkuttaja ja tietäjä; väittää että Mooses huijasi ihmeensä ja keksi itse lakinsa.

Nykynäkökulmasta kaikki nämä kelpaisivat tieteellisiksi hypoteeseiksi.

Yksi syytekohdista sivusi kosmologiaa: väittää että on olemassa luvuttomia ja ikuisia maailmoja. Brunon perustelu oli taas filosofinen: hänen mukaansa kaikkivaltiaalle Jumalalle kaikki olisi mahdollista. On historian ironiaa, että tänä päivänä, kun elämä muissa aurinkokunnissa on tuhansien eksoplaneettojen löytymisen myötä varteenotettava mahdollisuus, sen varalle valmistautuvat teologit argumentoivat Maan ulkopuolisten sivilisaatioiden hyväksymisen puolesta täsmälleen Giordano Brunon tavoin: kaikkivaltias Jumala voi halutessaan asuttaa koko kosmoksen.

Bruno souti ja huopasi, lupasi välillä luopua mielipiteistään ja kirjoitti jo taas seuraavassa käänteessä paaville itseään puolustaen. Prosessia ohjasi kardinaali Roberto Francesco Bellarmino, italialainen jesuiitta, joka julistettiin pyhimykseksi vuonna 1930 (hän on muun muassa kristinuskon alkeisopettajien ja kasteoppilaiden suojeluspyhimys). Vuotta myöhemmin hänet nostettiin vielä yhdeksi kolmestakymmenestäseitsemästä aivan erityisen ansioituneista kirkonopettajista (Dottore della Chiesa). Hän näytteli myös keskeistä rooli Galileota vastaan suunnatussa prosessissa.

Tammikuun 20. vuonna 1600 paavi Clemente (suom. Klemens) VIII julisti lopulta Brunon kerettiläiseksi, ja inkvisitio tuomitsi Brunon kuolemaan. Torstai-aamuna, helmikuun 17. vuonna 1600 Giordano Bruno tuotiin muulin selässä Rooman Campo dei Fiorille. Häntä oli saattamassa seitsemän munkkiveljeä. Brunon suuhun oli asennettu kidutusinstrumentti, jonka puupuristin sitoi hänen kielensä liikkumattomaksi ja esti häntä puhumasta. Hänet riisuttiin alastomaksi, sidottiin paaluun ja poltettiin elävältä roviolla munkkiveljien messutessa litanioitaan. Paikalla olleen saksalaisen, äskettäin katolisuuteen kääntyneen oppineen Kaspar Schoppen mukaan Brunolle näytettiin kuoleman hetkellä ristiinnaulitun kuvaa, jonka hän torjui kääntämällä päänsä. Myöhemmin hän kirjoitti: ”Ja niin hän kuoli surkeasti kärvennettynä, lähtien ilmoittamaan kuten luulen noihin kuvittelemiinsa muihin maailmoihin tavoista, joilla roomalaiset kohtelevat jumalanpilkkaajia ja jumalattomia.”

”Giordano Brunoa ei poltettu hänen tieteellisten mielipiteidensä vuoksi.” Ei poltettu, jos tieteellä tarkoitetaan metodia, jolla luontoa tarkkaillaan. Giordano Bruno ei tehnyt mittauksia tai laatinut systemaattisia teorioita. Mutta hänet poltettiin saman eetoksen takia, joka ajaa ihmiset tieteentekijöiksi. Hänet polttaessaan inkvisiittorit polttivat ihmisen oikeuden muodostaa vapaasti mielipiteensä, hänen oikeutensa epäillä, muodostaa hypoteeseja ja etsiä selityksiä. Ja kaikki nämä asustavat tieteen ytimessä; ne muodostavat tieteen hengen. Mielipiteen vapaus on tieteen sydänveri, sen elämän lähde.

Ja tieteen hengen roviolle lähettänyt mies julistettiin pyhimykseksi.

Suomessa ei ehkä aina ymmärretä Giordiano Brunoon liittyvää voimakasta symboliikkaa. Patsas, joka vuonna 1889 kohosi Campo dei Fiorille, oli Italian jälleenyhdistymisen, risorgimenton, lapsi. Jo ennen jälleenyhdistämisen saattamista päätökseen radikaaleissa opiskelijapiireissä alettiin haaveilla Brunon patsaasta. Risorgimento oli näet paljolti sotaa katolisen kirkon maallista valtaa vastaan. 1800-luvun puolivälissä Kirkkovaltio hallitsi huomattavaa osaa Italiasta, ja sen johdossa oli taantumuksellinen paavi Pius IX. Syyskuun 20. vuonna 1870 Rooma viimein vallattiin. Tuntien tykkitulituksen jälkeen Rooman ympärysmuurit Porta Pian kohdalla murenivat, ja kenraali Raffaele Cadornan vuoristojääkärit vyöryivät syntyneestä aukosta kaupunkiin. Vastassa olivat ranskalaisten zuaavien kaltaiset paavin palkkasotilaat. Mistään suuresta taistelusta ei ollut kyse, ja miestappiot olisivat jääneet vähemmiksi, jos Vatikaanissa ei olisi kulunut turhaa aikaa valkoisen lipun löytämiseen (aiheesta kts. Claudio Fracassi: “La Breccia di Roma. 1870: le passioni, gli inganni, il papa, il re.”)

Kun Roomaan sitten hieman myöhemmin saatiin liberaali pormestari, patsashanke polkaistiin kunnolla käyntiin. Rahaa siihen kerättiin ulkomaita myöten; tukijoiden joukossa olivat muiden muassa Victor Hugo ja Henrik Ibsen, Amerikassa runoilija Walt Whitman ja vapaa-ajattelija Robert G. Ingersoll. Eräässä luonnoksessa Brunon kaavailtiin osoittavan sormellaan syyttävästi kohti Pietarinkirkkoa. Ajatuksesta kuitenkin luovuttiin, ja lopputulema oli Niilo Rantalan artikkelin kuvituksessa näkyvä kaavun peittämä munkinhahmo. Huomattavaa on, että sen katse on kuitenkin suunnattu kohti Vatikaania. Loukkausta lisäsivät jalustaan kuvatut protestanttireformistit. Niinpä taistelevat katoliset alkoivat kutsua Campo dei Fioria nimellä Campo Maledetto (aiheesta kts. Massimo Bucciantini: Campo dei Fiori. Storia di un monumento maledetto.”).

Runoilija Walt Whitman kuului Brunon patsashankkeen tukijoihin. Kuva: Wikipedia.

Runoilija Walt Whitman kuului Brunon patsashankkeen tukijoihin. Kuva: Wikipedia.

Katolisen maailman yhteiskunnallisessa kontekstissa Bruno ei ole tänäkään päivänä alaviite. Yhtä lailla olisi virhe pitää häntä pelkkänä sivujuonteena uskonnon ja tieteen yhteisessä historiassa.

”Giordano Brunoa ei poltettu hänen tieteellisten mielipiteidensä vuoksi.” Näin siis apologia-formaatti. Fakta kuitenkin on, että neljäsataa vuotta sitten Campo dei Fiorilla poltettiin ihminen. Hänet poltettiin mielipiteidensä vuoksi vain, koska nuo mielipiteet sattuivat loukkaamaan kirkonmiesten joukkoa, joka pöyhkeänä kuvitteli omaavansa yksinoikeuden totuuteen. Campo dei Fiorilla tapettiin ihminen yhdellä julmimmista tavoista, elävältä polttamalla, eikä yksikään apologeetta tunne tarvetta pahoitella asiaa, saatikka pyytää anteeksi.

Kun rukouksessa sanotaan: mea culpa, mea maxima culpa, sen toivoisi joskus tulevan sydämestä ja erityisesti silloin, kun puhe on Brunosta.

Valitettavasti en usko, että tämäkään kirjoitelma pystyy puheena olevaa formaattia horjuttamaan. Arvaan, että sitä tullaan edelleen pyörittämään kuin rukousmyllyä. Näemme taas uusia kirjoituksia, joiden mukaan Dawkins on typerys, Newton harras kristitty ja Giordano Bruno vain satuttiin korventamaan roviolla. Onneksi ei kuitenkaan tieteellisten mielipiteidensä vuoksi, mitä se tiede nyt sitten mahtaa ollakaan.


Kari Enqvist

Kirjoittaja

Kari Enqvist on Helsingin yliopiston teoreettisen fysiikan emeritusprofessori ja tietokirjailija.


'Giordano Bruno ja tieteiden lahja' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 17.5.2020 @ 19.31 Päivi Patrikainen

    Mahtavaa tekstiä !
    Miten tärkeää olisi meidänkin kirkkomme ”uskossa olevien” tämä lukea. Ja kirkon vihdoin ymmärtää, että sen on aika uudistua .

    Vastaa

  2. 17.5.2020 @ 21.49 Martti Muukkonen

    En oikein ymmärrä Enqvistin kirjoituksen pointtia. Jokainen keskiaikaan perehtynyt tietää, että silloin oli voimassa kuolemanrangaistus. Kukaan ei sitä kiellä. Kukaan ei myöskään kiellä sitä, että katolinen kirkko teloitti myös harhaoppisia (tosin huomattavasti vähemmän kuin populaarikulttuuri esittää).
    On aina riskaabelia projisoida meidän aikamme eettisiä normeja johonkin muuhun aikaan ja kauhistella sen aikakauden julmuutta. Meille on kauhistus, että inkvisitio teloitti 2800 ihmistä (koko 200 vuoden olemassaolonsa aikana). Jostain syystä sitä ei kauhistella, että Ranskan suuren vallankumouksen ns. terrorin vuoden aikana teloitettiin 50 000 ihmistä ”järjen” nimissä – tai edes Obaman hallinnon aikaisissa lennokki-iskuissa tapettiin 2500 ihmistä. Puhumattakaan paljonko tappoivat sellaiset ateistit kuin Stalin, Mao, PolPot, Kimin dynastia…
    Historiaa tutkittaessa olisi hyvä muistaa muutama asia. Ensinnäkin: jokaisella aikakaudella on oma kulttuurinsa ja suhtautumisensa ihmisarvoon. Toiseksi: historiasta ei pidä poimia joitain ilmiöitä kauhisteltavaksi ilman, että suhteellistaa kyseisen ilmiön muihin vastaaviin. Kolmanneksi: historiaa lukiessa on muistettava, että monet kirjoitukset ovat alunperin poliittista propagandaa – esim ensimmäiset inkvisitionvastaiset kirjoitukset syntyivät englantilaisten toimesta englantilais-espanjalaisen sodan aikana ja niiden tarkoitus oli demonisoida Espanjaa.
    Eli – en ymmärrä mikä tässä kirjoituksessa on pointti. Paitsi ehkä Enqvistin jatkuva hinku mollata kristinuskoa. Jos näin on, niin sitä voisi tehdä hieman tieteellisemmältä pohjalta kuin heittelemällä professorin positiosta mielipiteitä asioista, joista ei ole suorittanut ensimmäistäkään opintopistettä.

    Vastaa

    • 17.5.2020 @ 22.42 Vartijan toimitus

      Martti Muukkonen, et tainnut huomata kommentoijille annettua ohjetta: ”Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit.” Sinä ylität kommentissasi tämän rajan.

      Vastaa

      • 21.5.2020 @ 9.31 Martti Muukkonen

        Pyydän anteeksi, jos olen ylittänyt loukkaavuuden rajan. Tarkoitukseni ei ollut se vaan huomauttaa, että jos vaatii keskustelussa tieteellisyyttä, olisi myös itse asetuttava sen vaatimuksen alle. Tieteenteon eräs periaate on se, että vaikka olisi maailman paras jollakin tieteenalalla, se ei tuo tieteellistä pätevyyttä toisella – edes oman tieteenalansa sisällä. Siksi nimenomaan tieteeseen vetoavan olisi tunnistettava oman tieteellisen pätevyytensä rajat. Noblisse oblige.

  3. 18.5.2020 @ 11.58 Rope Kojonen

    Kuten Martti Muukkonen yllä esittää, renessanssiaikaan oli edelleen voimassa kuolemanrangaistus, eikä mielipiteenvapaus ollut varsinkaan reformaation jälkimainingeissa yhtä laaja kuin nykyään. Myös joitakin protestantismin edelläkävijöitä, vaikkapa prahalainen teologi Jan Hus, kohtasi saman kohtalon. Eräänlaisesta ”apologeettisesta” asenteesta menneisyyden pahuuksia voidaan vähätellä, mikä on tietenkin huono asia. Itsekin olen sitä mieltä, että Giordano Brunon tapausta ja muita väärien mielipiteiden vuoksi tuomittuja, vaikkapa Jan Hussia, tulisi muistaa. Ne ovat voimakkaita esimerkkejä valtaapitävien epäoikeudenmukaisesta tyranniasta heikompia kohtaan. Samalla mietin kuitenkin, onko Enqvist tässä kirjoituksessaan aivan reilu nykypäivän apologeettoja kohtaan.

    Oletetaan, että ”apologeetat” ovat sivuuttaneet Brunon liian nopeasti. Voidaanko tällä perusteella kuitenkaan sanoa, että samat apologeetat olisivat väärässä kritisoidessaan Dawkins-tyylistä kuvausta uskonnon ja tieteen historiallisesta sodasta, tai ajatusta Giordano Brunosta ”tieteen marttyyrina”? Nähdäkseni varsinkin Dawkins-tyylinen kuvaus ansaitsee tulla kritisoiduksi jo ihan tutkimuksellisistakin syistä, ja Brunon käytössäkin on ongelmansa. Enqvist haluaa sanoa, että Brunon kohdalla ”olisi virhe pitää häntä pelkkänä sivujuonteena uskonnon ja tieteen yhteisessä historiassa.” Tarkoittaako tämä siis, että Brunoa olisi pidettävä sivujuonteen sijaan paradigmaattisena tai keskeisenä esimerkkinä, jonka valossa ”uskonnon ja tieteen yhteinen historia” tulisi ymmärtää? Tätä Enqvist ei ole vielä perustellut. Jos Brunon pitämiseen tieteen marttyyrina riittää se, että hän kuoli ”väärissä” mielipiteissässänsä pitäytymisen vuoksi, niin eikö tällöin myös muita mielipiteidensä vuoksi tuomittuja, vaikkapa edellämainittua teologi Jan Husia, tulisi samalla tavalla pitää tieteen marttyyreina? Myös nämä teologit olivat kriittisiä valtaapitäviä käsityksiä kohtaan.

    Suomenkielisessä uskonnon ja tieteen suhdetta käsittelevässä kirjallisuudessa Giordano Brunoa käsittelee syvällisimmin Ronald Numbersin toimittama teos ”Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta” (Kirjapaja 2009). Luulisin, että myös monet Enqvistin kritisoimat apologeetat ammentavat tästä teoksesta, joten on syytä katsoa, mitä tekstissä Brunosta sanotaan. Aluksi on huomattava, että tässä tekstissä kyse ei ole apologiasta, vaan kirjoittaja on tieteenhistorioitsija Joel Shackelford, joka on tutkimuksissaan keskittynyt juuri renessanssiajan tieteenhistoriaan, varsinkin mystikko Paracelsusta seuraavaan traditioon, johon myös Bruno kuuluu. Kirjoittaessaan Brunosta Shackelford siis operoi omalla tutkimusalueellaan. Shackelfordin oma vakaumus tai sen puute ei käy ilmi tekstistä, mutta todettakoon, että Galileo tyrmässä -kirjan toimittaja, tieteenhistorioitsija Ronald Numbers on vakaumukseltaan agnostikko. Numbers on toiminut mm. USA:n tieteenhistorioitsijoiden liiton puheenjohtajana ja kirjan muiden lukujen kirjoittajiin kuuluu myös alan kärkinimiä, mm. Peter Harrison ja David Lindberg. Teos ei ole siis mikään apologeettinen läpyskä, vaan lähtökohtaisesti voi olettaa, että sen sisältämät näkökulmat heijastelevat vertaisarvioidun tutkimuksen näkökulmia.

    Käytännössä Shackelfordin artikkeli ei mielestäni siis ole luonteeltaan apologeettinen tai kirkkojen virheitä siloitteleva, mutta samalla Shackelford kuitenkin torjuu myös myyttinä liian yksinkertaistavana käsityksen, että Bruno olisi tieteen marttyyri. Tämä johtuu siitä, että Shackelfordin mukaan Brunon kosmologiset mielipiteet olivat vain yksi syy Brunon tuomioon, ja toisaalta Brunon tieteellisiä mielipiteitä on hyvin vaikea erotella hänen uskonnollisista mielipiteistään. Shackelford huomauttaa, että Bruno itse katsoi näkemyksensä olevan teologiaa, filosofiaa ja kabbalaa (filosofia tässä tarkoittaa luonnonfilosofiaa, eli sen ajan ”tiedettä.”) Lisäksi Shackelford ei näe perusteita pitää tapausta paradigmaattisena. Uskonnollisen ja ”tieteellisen” ajattelun pääosin myönteistä suhdetta kyseisenä ajanjaksona on laajemmin kuvannut esimerkiksi historioitsija James Hannam teoksessaan God’s Philosophers (2009).

    Olisi hienoa, jos Enqvist voisi kirjoituksissaan uskon ja tieteen suhteesta viitata enemmän suomeksikin käännettyyn tutkimuskirjallisuuteen, jossa näitä teemoja käsitellään. Esimerkiksi Enqvistin tiedeuskoa koskevissa kirjoituksissa olisi ollut hienoa, jos hän olisi voinut viitata ainakin Mikael Stenmarkin teokseen Tiedeusko ja todellisuuden rajat (Kirjapaja 2016), johon myös piispojen Tieteiden lahja-puheenvuoro viittaa tiedeuskon dokumentaationa. Käsillä olevan teeman kannalta hyvä kirja olisi myös Alberto Martinezin teos Burned Alive (2018), jossa Martinez pyrkii osoittamaan, että Brunon tapauksessa todella oli kyse myös Brunon tieteellisistä näkemyksistä. Martinezin mukaan esimerkiksi osa Brunoa tutkineista inkvisiittoreista jatkoi samaa pahaa työtään myöhemmin Galileon kohdalla, ja tämä muodostaa kiinnostavan linkin tapausten välillä. Myönteisen arvion teoksesta on antanut myös edellä mainittu Shackelford. Olisi myös hienoa, jos Enqvist huomioisi jotenkin tällaisen tutkimuksen olemassaolon nimenomaan tutkimuksena, eikä kuvaisi kaikkea sotamyyttiä vastaan esitettyä kritiikkiä vain apologiana.

    Kolumnissaan Enqvist esittää myös mielestäni oudosti esimerkiksi Tieteiden lahja-kirjoituksen pointin, ja arvelee, että siinä ymmärrettäisiin tiede monoliittina. Kuitenkaan ainakaan siinä tutkimuksessa, johon Tieteiden lahja-puheenvuorossa viitataan, tiedettä nimenomaan ei ole ymmärretty monoliittina, samoin kuin ei uskontoakaan. Juuri tätä itse asiassa käytetään esimerkiksi alan grand old mania John Hedley Brookea (Science and Religion: Some Historical Perspectives) seuraten keskeisenä perusteena sille, että väitteen ”uskonnon ja tieteen sodasta” ovat vääristelyä (Vrt. Myös Peter Harrison, Territories of Science and Religion). Nykyiset uskonnon ja tieteen käsitteet eivät vastaa sitä, miten nämä käsitteet ymmärrettiin vaikkapa renessanssiaikaan. Uskontoa ja tiedettä on ollut historiassa hyvin monenlaista, ja ne ovat suhteutuneet toisiinsa niin monella tapaa, että yhden vain harmoniaa tai ristiriitaa korostavan kertomuksen rakentaminen vaikkapa vain Brunon tapauksen perusteella on ongelmallista. Näin itse asiassa Enqvistin esittämä ”tieteen monoliittisuuden” kritiikki onkin itse asiassa keskeinen peruste myös piispojen esittämän sotamyytin kritiikin taustalla. Ehkä piispat ja Enqvist ovatkin lähempänä toisiaan kuin pintapuolisesti vaikuttaa?

    Vastaa

  4. 18.5.2020 @ 14.51 Matti Heiliö

    Giordano Brunon tapaus on muistelemisen arvoinen. Kyseessä oli kirkollisen doktriinin jyräämän ajattelevan yksilön kohtalo. Bruno luokitteli itsensä kristityksi filosofiksi, mutta seikkaili omissa pohdinnoissaan: okkultismia, uusplatonilaista filosofiaa, vaikutteita stoalaisilta ja epikurolaisilta, omintakeista panteismia, jopa kosmologiaa. Luultavasti monet kristityt, luostarien tutkijamunkeista katujen kansalaisiin 1500-luvulla ja nyt 2000-luvulla harrastavat samanlaista pohdintaa tiedon, uskon ja filosofian rajapinnoilla. Kirkko ei silloin eikä myöhemminkään helposti suvainnut yksilöiden viistoja pohdintoja.
    Enqvist luonnehtii uskontoa sanalla monoliitti. Tällainen inkvisition kaltainen totuusjärjestelmä on toki ollut olemassa ja fundamentalistinen uskonnollisuus olettaa edelleen muuttumattoman totuuden olevan tavoitettavissa ja pyhiin kirjoituksiin taltioituna. Kuitenkin kristityn maailman enemmistö (johon luen itseni), suuri maltillisesti maallistunut torikansa ajattelee toisin. Kärähtäisimme Rooman inkvisition edessä lähes kaikissa syytekirjelmän kohdissa Brunon tavoin, mutta haluamme kapinoida kristillisen kirkon sisältä päin, Nasaretilaisen eettisen julistuksen pysäyttäminä ja kirkon traditiota kunnioittaen. Kirkon sisällä pysyminen on samalla kapina toista monoliittia vastaan. Fysikalismiksi kutsuttu katsomus sanoo tieteen oleva muuttuva, oppiva, itseään korjaava järjestelmä, mutta sen pohjana on materialistinen postulaatti, likimain ”Kaikki on vain fysiikkaa ja alkeishiukkasten liikuntoa”.
    Martti Muukkonen kirjoitti edellisen Enqvistin artikkelin kommentissaan tieteen järjestelmästä: ”Tässä on erotettavissa varsinaiset teoriat ja niiden takana olevat ns. metateoriat, jotka jokaisella tieteenalalla otetaan annettuina eikä niitä erikseen perustella. Tämä taso on se, mitä piispat – ja heidän takanaan Areiopagi-sivuston ylläpitäjät – kutsuvat tiedeuskovaisuudeksi. Se on ilmiö, jossa tieteentekijä – tai tiedettä seuraava – kiistää omat ääneen lausumattomat lähtökohtansa ja väittää vain tekevänsä empiiristä tiedettä.” Hyvin sanottu. Myös Niilo Rantalan artikkeli oli mielestäni erinomainen. Siinä oli vain lyhyt viittaus Giordano Brunon tapaukseen. Enqvistin ansioksi jää sen kritiikki ja doktriinin väkivallan analyysi. Rope Kojosen erinomainen kommentti ilmestyi tähän ketjuun juuri.

    Vastaa

  5. 18.5.2020 @ 15.08 Kari Enqvist

    Kiitän Rope Kojosta mietittyistä kommenteista. Hänen huomautuksensa menevät mielestäni kuitenkin osin ohi maalin. Hän vetoaa tieteenhistorioitsija Joel Shackelfordiin ja toteaa tämän torjuvan ”myyttinä liian yksinkertaistavan käsityksen, että Bruno olisi tieteen marttyyri. Tämä johtuu siitä, että Shackelfordin mukaan Brunon kosmologiset mielipiteet olivat vain yksi syy Brunon tuomioon.”

    En väittänyt Brunoa tieteen marttyyriksi. Kirjoitin Brunosta, että ”on tietenkin selvää, ettei hän ollut tiedemies sanan nykymerkityksessä”.

    Kojosen jälkimmäisen lauseen sisältö on omaksuttu sellaisenaan apologeettien pelikirjaan. Rantala ilmaisee asian siten, että Bruno poltettiin ”ennen kaikkea uskonnollisten näkemystensä, ei niinkään tieteellisten tutkimustensa vuoksi”.

    Itse en väittänyt, että Bruno olisi poltettu kosmologisten käsitystensä vuoksi.

    Kerroin, että (Roomassa) syytekohtia oli kaikkiaan kahdeksan. Osan niistä luettelin kirjoitelmassani ja esitin siinä yhteydessä, että niitä voitaisiin pitää myös tieteellisinä hypoteeseina. Voisimme periaatteessa löytää parin vuosituhannen takaisen kätilön kirjauksen, jossa hän toteaa, että Maria oli raskaana muttei tutkimuksen mukaan neitsyt. Väitteellä ”Maria ei ollut neitsyt” on kokemuslauseen muoto; se ei ole pelkkää teologiaa.

    En siis väittänyt, että Giordano Bruno poltettiin hänen tieteellisten mielipiteidensä vuoksi. Sen sijaan kirjoitin: ”Mutta hänet poltettiin mielipiteidensä vuoksi. Ja tämä on oleellista myös tieteen kannalta.”

    Vielä lisäsin: ”Ongelma kuitenkin on se, etteivät apologeetat vaivaudu pohtimaan, mitä sana ”tiede” tarkoittaa”. Tämä pohdinta puuttuu myös Kojoselta. Oma väittämäni oli, että ilman mielipiteen vapautta ei voi olla tiedettäkään.

    Nämä siis ovat nähdäkseni pääkohtia Kojosen kommentin kannalta.

    Totean vielä lyhyesti, että kun kirjoitin Brunosta, että ”olisi virhe pitää häntä pelkkänä sivujuonteena uskonnon ja tieteen yhteisessä historiassa”, siitä ei millään logiikalla seuraa, että Bruno olisi ”paradigmaattinen tai keskeinen” esimerkki, kuten Kojonen pohdiskelee. Lisään lopuksi, että Dawkinsia voi puolestani kritisoida niin paljon kuin haluaa. En kuitenkaan näe häntä kovin oleellisena henkilönä suomalaisen keskustelun kannalta vaikka hän sitä anglo-saksisessa kontekstissa onkin. Hänen merkityksensä ylikorostaminen Suomessa kertoo, miltä ilmansuunnalta apologia-formaatti on lainattu.

    Jan Hussiakaan en ole estänyt kritisoimasta. Sitä en mielipide-kirjoitelmassani – joka ei siis ole tutkimus – en ole tehnyt, sillä häneen ei Niilo Rantala myöskään viitannut.

    Vastaa

    • 18.5.2020 @ 16.26 Rope Kojonen

      Kiitos ystävällisestä vastauksesta ja myös alkuperäisestä, ajatuksia herättäneestä kolumnistasi. Lisään vielä hieman.

      ”Voisimme periaatteessa löytää parin vuosituhannen takaisen kätilön kirjauksen, jossa hän toteaa, että Maria oli raskaana muttei tutkimuksen mukaan neitsyt. Väitteellä ”Maria ei ollut neitsyt” on kokemuslauseen muoto; se ei ole pelkkää teologiaa.”

      Olen koittanut syventyä tieteenfilosofiseen kirjallisuuteen ja keskustella aiheesta luonnontieteilijöiden kanssa, mutta itselleni on jäänyt silti vielä hieman epäselväksi, mitkä tarkkaan ottaen ovat tieteen välttämättömät ja luovuttamattoman kriteerit, jotka erottavat sen tieteen ulkopuolisesta ajattelusta, varsinkin rajatapauksissa. Tieteenfilosofitkin vaikuttavat olevan erimielisiä tarkoista kriteereistä. (https://plato.stanford.edu/entries/pseudo-science/) Ehkä ”tieteellisyys” onkin pikemminkin jatkumo kuin tarkkarajainen erottelu? Ainakaan pelkkä ”kokemuksellisuus” ei vaikuta olevan tieteelle riittävä kriteeri, koska tokihan myös vaikkapa kalastus ja sienestys ovat kokemukseen perustuvaa toimintaa, mutta eivät silti vielä tiedettä.

      Myös teologian ja ”kokemuksellisuuden” erottaminen vähän hankala kysymys. Jos ”Maria ei ollut neitsyt” on kokemuksellinen väite, niin eikö sitten myös toisenlaista teologiaa edustava väite ”Maria oli neitsyt” ole kokemuksellinen väite? Voisimmehan periaatteessa löytää kätilön kirjauksen myös neitsyydestä. Tai eikö myös teologinen väite ”opetuslapsilla oli kokemus ylösnousseesta Jeesuksesta” ole kokemuksellinen väite? Periaatteessa joku pätevä havainnoitsija olisi voinut olla paikalla ja kirjoittaa kokemuksen muistiin jälkipolvia varten (ja itse asiassa näin kristillinen perinne väittääkin tapahtuneen). Itse ajattelisin kuitenkin, että pelkkä yhteys kokemukseen ei tee väitteestä epäteologista tai prototieteellistä. Ehkä tarkoituksena olikin, että nämä väitteet eivät ole ”pelkkää” teologiaa, vaan myös jotain muuta, jolloin siis ”pelkkää teologiaa” olisi kaiketi vain kokemukseen täysin liittymätön pohdiskelu?

      Brunosta ja mielipiteen vapaudesta: Olemme samaa mieltä siitä, että mielipiteen vapaus on ehdottoman relevanttia tieteenteon kannalta. Nostin Jan Hussin esiin toisena vastaavana mielipiteen rajoituksena, joka sillä kertaa kohdistui myös teologiaan, ja pohdin, erottaako mikään Brunon tapausta erilleen näistä muista sen ajan tapauksista. Yksi mahdollisuus voisi olla se, että Brunon tapauksessa kuitenkin saattoi olla kyse osaksi myös kosmologisista väitteistä. Tätä tukee myös mainitsemani Martinezin teos. Kuitenkin Shackelford huomauttaa, että Brunon kosmologiset väitteet olivat samalla myös uskonnollisia väitteitä.

      Ehkä tähän voisin lisätä myös, että minusta vaikuttaa siltä, että mielipiteen vapauden rajoituksen renessanssiajan Euroopassa jättivät vielä paljon tilaa (sen ajan kriteereillä määriteltynä) tieteelliselle/luonnonfilosofiselle pohdinnalle ja jossain määrin myös teologisille erimielisyyksille. Pelkän Brunon tapauksen perusteella ei saada selville sitä, miten moninaisilla tavoilla (myös positiivisilla) uskonto ja sen ajan luonnonfilosofia olivat vuorovaikutuksessa, ja miten kirkot (ja erilaiset uskonnolliset ajatukset) myös tukivat tiedettä. Tähän myös Rantala kaiketi yrittää kiinnittää huomiota. Samoin esimerkiksi Neuvostoliitossa ei ollut täyttä mielipiteen vapautta, ja tämä kiistatti haittasi tiedettä (esim. Lysenkoismi), mutta ei kuitenkaan estänyt tiedettä kokonaan. Samoin nykypäivän Kiinassa ei ole täyttä mielipiteen vapautta, mutta tiedettä tehdään silti. Ehkä joku voisi väittää, ettei sananvapaus ole Suomessakaan täysin absoluuttinen, vaikka sitä suuressa arvossa pidämmekin, mutta silti tiedettä tehdään.

      ”Totean vielä lyhyesti, että kun kirjoitin Brunosta, että ”olisi virhe pitää häntä pelkkänä sivujuonteena uskonnon ja tieteen yhteisessä historiassa”, siitä ei millään logiikalla seuraa, että Bruno olisi ”paradigmaattinen tai keskeinen” esimerkki, kuten Kojonen pohdiskelee.”

      Mukava kuulla! Tarkoitukseni oli hakea takaa juuri sitä, mikä Brunon esimerkin opetuksen ”tieteen ja uskonnon yhteisen historian” kannalta sitten pitäisi olla. Ilmeisesti tapaus siis sijoittuu jonnekin ”sivujuonteen” ja ”keskeisen esimerkin” väliselle alueelle. Näin ymmärrettynä tapaukseen liittyvää vallan väärinkäyttöä ei siis tulisi ohittaa merkityksettömänä sivujuonteena, mutta toisaalta tapausta ei siis myöskään voida pitää erityisen kuvaavana tai keskeisenä uskonnon ja tieteen suhteen ymmärtämisen kannalta. Olenkohan nyt kuitenkaan ymmärtänyt oikein? En nimittäin usko, että ”apologeetat” pitäisivät tällaista lopputulosta kovinkaan suurena uhkana argumentaatiolleen.

      Vastaa

  6. 19.5.2020 @ 22.59 Kari Enqvist

    Rope Kojonen: itse ajattelen, että tiede on vain arkisen tarkkailun/ajattelun raffinoitu jatke ja että se todellakin on jatkumolla, joka rajamaillaan on epämääräinen. Toki ”Maria oli neitsyt” on myös kokemuslause (eli hienommin empiirinen propositio), määre ”pelkkää teologiaa” oli huono. Mutta ko. lauseella on myös empirian taakse ulottuva merkityssisältö (”jumalan ihme” etc – tämä vaatisi pitkän selvittelyn). Joka tapauksessa on selvää, että kristinuskon ja tieteen välillä on Euroopassa aina 1800-luvulle saakka vallinnut voimakas mutta myös kompleksinen vuorovaikutus. Uskonto on ollut mukana sekä hyvässä että pahassa ja joskus tullut kontribuoineeksi tieteen kehitykseen myös omien tavoitteidensa vastaisesti (esim. Pariisin oppituomiot, palentologian synty). Bruno on tässä kontekstissa kiinnostava muttei kuitenkaan keskeinen episodi; hänen merkityksensä liittyy voimakkaammin Italian valtiolliseen kehitykseen ja kansalaisvapauksiin. Karsastan silti apologeettien valkopesua lähinnä siksi, että siinä mielestäni pyritään esittämään tutkimuksena asia, jonka lopputulema on jo etukäteen tietoisesti tai tiedostamatta päätetty.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.