Francis Fukuyaman essee “The end of history” ilmestyi 1989. Tätä seurasi 1992 kulttimaineeseen noussut kirja Historian loppu ja viimeinen ihminen, jossa hän arvelee länsimaisen liberaalin demokratian voittaneen ideologisten blokkien välisen kisan. Arvio oli profeetallinen mutta ilmeisesti ennenaikainen. Norjalaisen tutkijan Mathilde Fastingin toimittamassa kirjassa After the End of History (Georgetown University Press 2021) Fukuyama arvioi Mathilden kanssa teesiään nyt 30 vuoden jälkeen. Aiheena on mm. liberalismin kriisi ja autoritaarinen konservatiiviaggressio.
Markkinatalous luo suotuisat olosuhteet materiaalisten tarpeiden tyydyttämiseen, ja liberaali demokratia edistää inhimillisen tunnustuksen (recognition) tavoitetta, keinoina yhtäläinen äänioikeus, kansalaisten tasa-arvoiset oikeudet ja mahdollisuudet. Fukuyama joutuu myöntämään, että maailman kehitys on ollut muuta kuin optimistinen ennuste lupaili. Terveiden ja toimivienkin demokratioiden yleistyminen on jatkunut, mutta maailman näyttämölle on tullut myös joukko populistisia, autoritaarisia, nationalistisen ja vierasvastaisen ideologian toimijoita.
Professorin arvion mukaan liberalismin suurin virhe sosialismin kaatumisen jälkeen on ollut erilaisten ryhmäidentiteettien merkityksen aliarvioiminen. Yllätys Fukuyamalle on ollut liberaalien instituutioiden kuten perustuslaillisten oikeuksien, oikeusvaltion ja riippumattoman median hauraus. Populistiset johtajat ovat onnistuneet häivyttämään liberaaleja periaatteita vaalituloksen tarjoaman legitimiteetin nojalla. Esimerkkejä ovat Unkari ja Puola. Tässä identiteettipolitiikan teemaa koskeva Fukuyaman esitelmä vuodelta 2019 . Hän mainitsee myös Kiinan, Venäjän, trumpismin ja Britannian brexit-seikkailun. Konservatiivisen populistisen aggression esimerkkeihin tulisi lisätä maailmanlaajuiset militantin uskonnollisuuden leirit, viimeisimpänä patriarkan loitsujen alainen Venäjän ortodoksikirkko.
Fukuyaman toteama ryhmäidentiteettien korostunut esiinnousu on ilmeinen ajan kuva. Erilaiset vähemmistöt huomaavat olevansa syrjittyjä, vailla joitakin oikeuksia tai esimerkiksi julkista näkyvyyttä ja arvonantoa. Historiallisesti katsoen kaikki erilaisuus ja omituisuus on aiheuttanut yksilöille epämukavaa oloa. Vasenkätisyys, kaljupäisyys, karsastus ja jopa naisen punainen tukka ovat aikoinaan luonut epämukavan identiteettikokemuksen. Nykyisen identiteettikipuilun miinakenttää ovat sukupuolisuuteen ja uskonnollisuuteen liittyvät vähemmistöasetelmat ja rajaviivat. Ei ole yllätys, että mainittujen autoritaaristen, populististen ja etnonationalististen johtajien vallan peleissä poikkeavien vähemmistöjen turva on usein uhattuna.
Lännen vauraiden yhteiskuntien yltäkylläisyys ja elämänmukavuus jättävät aikaa pohtia elämän ryppyjä ja huomata epäreiluutta ja puutoksia verrattuna onnekkaisiin naapureihin. Varsinaisen puutteen, nälän ja sodan uhan oloissa ei ole aikaa laskea identiteettiasemansa miinuspisteitä. Toinen seikka on nykyelämän mediahuuma ja ulkonäkövillitykset, julkkisten palvonta, valioyksilöiden luomat normit. Muotien ja viihdekellokkaiden ylläpitämä habitushype on väkivaltaa heiveröiselle ihmiselle.
Annikka Mutasen kolumni
Seksuaalisuuden lokerot ovat identiteettisodan äärimmäinen poterokenttä. Kuvaava tapaus on HS:n tiedetoimittajan Annikka Mutasen kolumni Biologian osuutta sukupuolessa ja seksissä ei kannata kiistää (HS 22.10.2021) ja sen herättämä vihainen ryöppy. Artikkelissa kuvattiin tosielämän outoa ilmiötä, BBC:n uutisoimaa tapausta, jossa joukko lesboja raportoi trans-naisten heihin kohdistamasta painostuksesta, kun he kieltäytyvät seksistä ei-biologisen naisen kanssa. Artikkelin pointtia kuvaa seuraava ote: ”Jennie is a lesbian woman. She says she is only sexually attracted to women who are biologically female and have vaginas. She therefore only has sex and relationships with women who are biologically female.”
Mutasen referoima BBC-artikkeli synnytti ymmärrettävästi laineita myös Britanniassa. Tapaukselle omistettu Wikipedia-artikkeli selvittää taustoja. On selvää, että artikkeli kuvaa suppeaa tapausjoukkoa, ja yleistäminen on harhaanjohtavaa. Jos kuitenkin takana on vaikkapa vain muutama todellinen tapaus, ilmiötä ei voi sivuuttaa turhanpäiväisenä kohuna. Esimerkin opetus on moninainen. Seksuaalisen kiinnostuksen ja inhotuksen suhteen ihmiskunta jakaantuu hämäännyttävän moniin luokkiin, ryhmiin ja alaryhmiin. Kuvittele vaikkapa tämä: Kromosomiston mukaisesti mies, osaksi transitoitunut naiseksi (kemo, ei leikkaus), tuntee vetoa heteromiehiin ja naisesta mieheksi transitoituneisiin biseksuaaleihin. Illallisseurana kromosomiston mukaan nainen, biseksuaali, joka voi tuntea vetoa biologiseen naiseen, trans-naiseen tai homoseksuaaliseen cis-mieheen. Tällaisia pariyhdistelmiä voi eri kombinaatioista muodostaa luullakseni toista sataa.
Monimutkaisuuden lisäksi toinen opetus olisi tämä. Yksilöllä on oltava täydellinen autonomia ja oikeus kieltäytyä itselle kiusallisesta lähentelystä ilman selittelyä. Kieltäytyminen on ihmisoikeus ja tätä ei sovi katsoa loukkaukseksi. Transihmisen kohtelias sivuuttaminen on luonnollinen ihmisoikeus, jos siltä tuntuu – lähimmäisen loukkaaminen ei. Jokainen voinee kuvitella jonkin ulkonaisen/hygieenisen/dysmorfisen poikkeavuuden, joka olisi itselle täydellisen vastenmielinen. Setan sivulta löytyy kiinnostava artikkeli, jossa sukupuolen moninaisuuden toimikunta yhdessä ei-binääristen aktivistien ryhmän kanssa keräsi sukupuoleltaan moninaisten kokemuksia. Artikkelin esimerkkilista kuvaa monimutkaisuuden kertautumista, mikäli kombinaatiovarianssin lisäksi kuvaan tulee vielä seksuaalisen identiteetin epävarmuus, ei-binäärisyys ja aikavaihtelu/fluidisuus.
Annika Mutasen artikkeli ja sen pohjana ollut BBC Newsin kirjoittelu on arasta aiheesta huolimatta erinomaisen tärkeä osoittaen arkailematta, mihin juuri nyt yhteiskuntaeettisen ja myös uskonnollisen dialogin tulisi uskaltautua. Huomiopilliin puhaltajan osana on valitettavasti usein vihainen röykytys. Huomionarvoinen, myös osin hassunkurinen havainto on seuraava.
Konservatiivinen antiliberaali uskonnollisuus on tunnetusti kiinnittynyt Vanhan testamentin jakeeseen ”Mieheksi ja naiseksi…”. Sukupuolisen suuntautumisen nykykeskustelu korostaa sukupuoli-identiteetin moninaisuutta, binääriluokituksen kapeutta ja jopa seksuaalisuuden fluidista jatkumoluonnetta. BBC:n artikkeli transnaisista sisälsi ajatuksen, jonka mukaan miehestä naiseksi transitoitunut kokee oikeutetuksi vaatimuksen, että häntä tulisi kohdella naisena. Karttaminen koetaan häirinnäksi tai syrjimiseksi. Kategoria ”nainen” ei olekaan halukas hyväksymään joukkoon kaikkia, jotka haluaisivat sinne siirtyä.
Tämä asetelma on synnyttänyt feminismin erilaisten suuntausten välille rajuja jakolinjoja, joista eräs on kiista Stonewall vastaan LGB Alliance. Britannian suurin LBGT-järjestö Stonewall kysyy, ohjaavatko ennakkoluulot mieltymyksiäsi, jos huomaat karttavasi (deittailukohteina?) ihmisryhmiä esimerkiksi ihonvärin, ylipainon, vammaisuuden tai transstatuksen perusteella. Stonewall on saanut haastajaksi LGB Alliancen, joka puolustaa lesbo/bi/gay ihmisten oikeutta seksuaali-identiteettiinsä mutta katsoo biologian ja sukupuolikokemuksen sekoittamisen loukkaavan yksilön intiimiä oikeutta ilmaista mieltymyksensä ja kieltäytymisensä.
Yhden hengen vähemmistöt
Lopulta olemme kaikki yhden hengen vähemmistöjä. Kenelläkään ei ole oikeutta vaatia oman erityisen seksuaalisen profiilin yleistettyä hyväksyntää. Jos joku ei koe sinua kohtaan seksuaalista tai muuta kumppanuutta merkitsevää kiinnostusta, se on vain hyväksyttävä. Kenelläkään ei kuitenkaan ole oikeutta loukata, töniä tai syrjiä yksilöä, vaikka miten harvinaisen tai kummallisen olemuksen johdosta.
Kristillisen kirkon tulisi luovia tämän haastavan ja mutkikkaan eettisiä ja moraalisia kysymyksiä pursuvan dilemman kanssa. Kirkkojen ja uskonnollisten ryhmien tulisi myös antautua sisäiseen dialogiin peilin eteen. Mikä rooli konservatiivisella patriarkaalisella alistamisella on ollut seksuaali-identiteetin kriisiytymisessä ja toksisuuden kasvussa? Mikä on median ja viihteen kuvastojen rooli mahdottomien odotusten ja sairastuttavien stereotypioiden ylläpidossa? Mikä kasvatuksen kulttuurissa rakentaa normiodotuksia ja luo hauraita yksilöitä, samaistumisturvaa vielä aikuisiällä etsiviä, jotka hakevat maanisesti julkista hyväksyntää ja oman yksilöllisen elämänkaavionsa juhlintaa? Miten luoda ja ylläpitää kulttuuria, jossa lapsi ja kasvava nuori voi viihtyä ja kokea turvallista elämäniloa syntymäkehossaan? Sen sijaan, että kehoa leikellään ja doupataan kulttuurissa viihtymiseksi, pitää kysyä, miten kulttuurin kokonaisuutta tulisi leikellä ja doupata maksimoiden kaikenlaisten yksilöiden viihtyisyyttä oman yksilöllisen, persoonallisella tavalla oudon habituksensa kantajana.
On uskallettava katsoa, mikä vaikutus on ollut uskonnollisen kulttuurin suvaitsemattomuudella ja tuomioasenteella homoseksuaalisuutta kohtaan. Inho, karttelu ja syrjintä homoutta kohtaan on yleistä myös kristinuskon ja kirkkojen ulkopuolisissa ryhmissä, joihin suvaitsevaisuus erilaisuutta ja vieraita kulttuurisia ilmiöitä kohtaan ei ole ulottunut. Voi kysyä mikä on vaikutuksien suunta. Oletettavaa on, että esimerkiksi etnonationalistisen toksisen maskuliinisuuden homovastaiset asenteet nousevat edellisten sukupolvien uumenista ja veriin jääneistä uskonnollisista vaikuttimista. Mikä on kulttuurin pohjavesiin saostuneen homovihamielisyyden vaikutus esimerkiksi dysforian ja transilmiön kasvuun?
Jos homoseksuaalisia tuntemuksia tiedostava lapsi ja nuori kohtaa kulttuurin suvaitsemattomuuden muurin ja itselle mahdottomat odotukset, syntyykö siitä pako-ajatus omasta sukupuolilokerosta? Voisiko radikaalisti toisenlainen suvaitseva kulttuuri suojata dysforiakokemukselta ja tarjota kasvurauhaa ikiomaksi itseksi?
