Paavi Benedictus XVI:n ilmoitus jättää paavinistuin kahdeksan vuoden kauden jälkeen helmikuussa 2013 johti uuteen konklaaviin, jossa paaviksi valittiin argentiinalainen jesuiitta Jorge Mario Bergoglio (s. 1936). Epävirallisten huhujen mukaan Bergoglio olisi ollut jo vuonna 2005 varteenotettava vastaehdokas Joseph Ratzingerille. Melko pian Bergoglion valinnan jälkeen kävi ilmeiseksi, että Ratzingerin, Vatikaanin opillisen rottweilerin, seuraaja ei jatkaisi edeltäjänsä linjaa. Ratzinger tunnetaan etäisenä, konservatiivisena, teologisesti vahvana dogmaatikkona; Bergoglio ei pyrikään esiintymään opillisena asiantuntijana, vaan ihmisläheisenä kulttuurisena, eettisenä ja dialogisena vaikuttajana.
Ensimmäinen Latinalaisesta Amerikasta tuleva paavi otti nimekseen Franciscus. Esikuvana nimivalinnassaan hänellä oli fransiskaanisen sääntökunnan perustaja, Franciscus Assisilainen (1182–1226), Jumalan pieni köyhä. Jeesuksen käsky palvelemisesta ja kuuliaisuudesta, oman elämän omistamisesta Jumalalle ja lähimmäiselle, oli Franciscus Assisilaisen ihanne.
Buenos Airesin arkkipiispana kardinaali Bergoglio oli nähnyt todellista köyhyyttä ja kurjuutta. Hän onkin koko paaviuskautensa ajan pyrkinyt tekemään selväksi, että hän on köyhien ja kaikkein vähäisimpien asialla. Tätä painotusta hän on ilmentänyt myös konkreettisilla valinnoilla: hän on valinnut asunnokseen vaatimattomat tilat Casa Santa Marthassa Apostolisen palatsin sijaan ja hän kulkee vaatimattomalla autolla; hän on pessyt AIDS-potilaiden, mafian vasikoiden ja vankien jalkoja ja pyrkinyt uudistamaan kirkon linjauksia paremmin nykyajan vaatimuksia vastaaviksi. Franciscuksen radikaaliutta onkin verrattu 1900-luvun radikaalipaaviin, Johannes XXIII:een, joka yllätti aikalaisensa kutsumalla koolle Vatikaanin toisen konsiilin (1962–1965).
Keski-Euroopassa katolisen teologian tutkijat intoutuivat etsimään Franciscuksen teologian juuria niin sanotusta ”katakombisopimuksesta”. Vatikaanin toisen konsiilin aikaan 42 katolisen kirkon piispaa allekirjoitti Domitilan katakombeissa pidetyn messun yhteydessä sopimuksen, jonka mukaan he sitoutuisivat elämään ”tavallisen ihmisen tapaan” ilman ulkoisia rikkauden ja vaurauden merkkejä ja pitämään huolta köyhistä.
Paavin ”luottoteologi”, kardinaali Walter Kasper, on kommentoinut, että Franciscuksen ohjelma on pitkälti tuon sopimuksen mukainen. Samalla hän kuitenkin huomauttaa, että Franciscuksen ajattelun juuria ei voida johtaa yksiviivaisesti vain yhteen lähteeseen. Onkin eurooppakeskeiselle teologialle ominaista ”omia” Franciscuksen teologian juuret Euroopassa, Vatikaanissa, solmittuun iäkkäiden, valkoisten kirkonmiesten sinänsä toki arvostettavaan köyhyyssitoumukseen.
Franciscuksen ensyklikan, Evangelii Gaudiumin, lähteet avaavat Franciscuksen ohjelmaa hänen kotimaanosansa näkökulmasta. Evangelii Gaudiumissa Franciscus viittaa peräti kuusitoista kertaa Latinalaisen Amerikan ja Karibian katolisten piispojen konferenssin Aparecida-dokumenttiin (2007). Aparecida-dokumentissa keskiössä on köyhien keskeinen asema evankeliumin julistamisessa. Dokumentin voi sanoa olevan eräänlainen sillanrakentaja Vatikaanin ja Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologian välillä.
Mikäli vapautuksen teologia ”puhdistetaan” sen paheksutusta sosialistisesta painolastista, se saadaan tarjoiltua muodossa, joka pystytään hyväksymään myös perinteisesti vapautuksen teologiaan varautuneesti suhtautuneessa Vatikaanissa. Franciscuksen persoonassa vapautuksen teologia on tullut Eurooppaan hyväksytymmän latinalaisamerikkalaisen pietismin, kansanhurskauden ja todeksi eletyn vuorisaarnan muodossa. Siinä, missä vapautuksen teologian sosialistiset ja marxistiset vivahteet nostattavat karvat pystyyn perikonservatiivisella länsimaisella katolisella teologilla, Raamatusta, evankeliumin ydinsanomasta, nouseva köyhien ja vähäisten puolustaminen on opillisesti hyväksyttävää ja suotavaa.
Yleisesti koetaan, että Franciscus on tuonut katolisen uskon lähemmäksi ihmistä kuin koskaan. Ajatellaan, että hän sanoittaa aikaamme kirkon ja armon näkökulmasta, mutta osoittelun ja syyllistämisen sijaan hän pyrkii aitoon pastoraalisuuteen ja dialogiin. Paavin kriitikoitakin tosin löytyy. Kirkon konservatiivisemmalla laidalla on älähdetty paavin olevan jopa harhaoppinen ja muistutettu, että paavin tehtävä ei ole reformoida kirkkoa, vaan päinvastoin vaalia Traditiota.
Erityisesti paavi on saanut osakseen arvostelua ajamalla eronneiden ja uudelleenavioituneiden oikeutta osallistua ehtoolliselle. Katolisessa kirkossa avioliitto on sakramentti ja uuden liiton solmiminen eron jälkeen voidaan tulkita aviorikokseksi. Kuitenkin käytännössä uudelleenavioituneet saavat useassa seurakunnassa osallistua ehtoolliselle – pappien ja piispojen ollen tietoisia näistä poikkeuksista. Näin ollen Franciscuksen aloite lähentäisi kirkon opillista ja käytännöllistä tulkintaa kysymyksestä.
Kysehän ei ole – toisin kuin kärjistetty kritiikki on haluttu esittää – aviorikoksen sallimisesta, vaan käytännön pastoraalisesta ratkaisusta yksittäisissä tilanteissa, joissa voidaan todeta ehtoolliskiellon olevan kohtuuton rangaistus esimerkiksi pahoinpitelyn takia ensimmäisen avioliittonsa jättämään joutuneen puolison kohdalla. Katumuksen ja armon ei pitäisi olla toistensa vastakohtia vaan sulkea toisensa sisälleen. Franciscus peräänkuuluttaa ihmisen kohtaamista kokonaisvaltaisella pastoraalisella otteella.
Toisaalta kirkon liberaalimpi siipi on ilmentänyt pettymystään siihen, että Franciscus ei ole selvemmin puolustanut esimerkiksi naisten asemaa kirkossa. Franciscuksen kaudella ei tulla näkemään naisten pappeutta, vaikka diakonian viran avaamisesta naisille onkin keskusteltu – toistaiseksi tosin laihoin tuloksin. Sen sijaan esimerkiksi ehtoollisyhteys kristillisissä seka-avioliitoissa eläville ei ole enää niin kaukana, kuin vielä vaikkapa kymmenen vuotta sitten olisi arveltu.
Franciscus ja Kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston puheenjohtaja kardinaali Kurt Koch ovat kannustaneet jatkamaan ekumeenisia dialogeja paikallisesti, eikä ole utopistista odottaa, että vielä Franciscuksen aikana pääsisimme todistamaan kansainvälisen ”jatko-osan” syntymistä Yhteiselle julistukselle vanhurskauttamisopista (1999); teemana kirkko, eukaristia ja virka. Merkittävää ekumeenista lähentymistä näistä teemoista on tapahtunut meillä Suomessa katolilaisten ja luterilaisten dialogin myötä.
Franciscus on laatinut paaviutensa aikana useita huomionarvoisia ensyklikoita eli kiertokirjeitä. Tässä nostan esille erityisesti Evangelii Gaudiumin ja Laudato Si’:n. Evangelii Gaudium, jonka Franciscus julkisti ensimmäisenä vuotenaan paavina, on eräänlainen ohjelmajulistus. Franciscus kritisoi kirjeessä kirkon keskitettyä valtaa, muistuttaa kristittyjen velvollisuudesta pitää huolta köyhistä ja peräänkuuluttaa ekonomista ja poliittista oikeudenmukaisuutta. Franciscusta on kuvattu usein radikaaliksi. Radikaalius on hänen sanomansa ytimessä: kristinuskon paluussa juurille (lat. radices), evankeliumin ytimeen.
Laudato Si’ tunnetaan erityisesti väkevästä ekoteologiasta ja huolesta maapallon tilasta. Sitä voi pitää myös taloudellista voittoa hinnalla millä tahansa tavoittelevan kapitalismin ja kerskakulutuksen tuomiopuheena. Kirjeessä Franciscus kysyy, minkälainen maailma on ja mikä siitä on tulossa. Ihmisen itsekkyys ja julmuus, voiton tavoittelu ja oman hyvän ajaminen, sodat ja luonnon tuhoaminen ilmentävät kristinuskon ydinsanoman vastaista ajattelua: lähimmäisen sijaan keskiössä on ihminen itse ja välitön oman hyvän tavoittelu luomakunnan ja lähimmäisen kustannuksella.
Franciscuksen paavillinen vaakuna. Kuva: Wikimedia Commons.
Laudato Si’n ydinkysymys kiertyy olemassaolon ja merkityksen ympärille. Meidän on kysyttävä olemassaolomme, elämämme, tarkoitusta ja nähtävä itsemme osana Jumalan luomakuntaa. Ilman tätä syvällistä, koko elämämme Jumalaan, luomakuntaan ja toinen toisiimme sitovaa merkitystä meillä ei Franciscuksen mukaan ole tarpeen pohtia ekologisia kysymyksiäkään. Elämän merkitys, tarkoitus ja arvo nousevat rakkaudesta Jumalaan ja rakkaudesta Jumalan luomaa tulevaa sukupolvea kohtaan.
Ensyklikoiden lisäksi on syytä mainita myös Uskonopin kongregaation vain pari viikkoa sitten julkistama dokumentti Placuit Deo. Dokumentti jatkaa Franciscuksen teologisia linjauksia taistelussa maallistumista ja yltiöindividualismia vastaan. Samalla kun kristittyjen määrä kasvaa etenkin Afrikassa ja Aasiassa, kirkko on vaikeuksissa etenkin sekularisoituneessa Euroopassa ja Etelä-Amerikassa. 2000-luvulla katolisen kirkon iskusanana on ollut uudelleenevankeliointi. Maallistumisen myötä ihmiset eivät koe tarvetta kuulua pelastusyhteisöön, ja kirkko yrittää löytää keinoja saada ihmiset uudelleen osallistumaan ja sitoutumaan siihen uskoon, jota kirkkoyhteisö ilmentää.
Placuit Deo puhuu uuspelagiolaisuudesta ja uusgnostisismista: dokumentti kuvaa aikamme ongelmaksi sitä, että pelastuksen – sikäli kun pelastuksen tarpeeseen yleensäkään uskotaan – ajatellaan löytyvän omin voimin. Hengellisyyttä haetaan älyllisestä, tiedollisesta ja elämyksellisestä yhteisöllisen jumalanpalveluselämän sijaan. Kristinuskon keskiössä oleva Jumalan ja ihmisen yhteys ja ihmisen täyteys Kristuksen ihmisyyden kautta näyttää unohtuneen ajassamme tyystin.
Franciscuksesta on kirjoitettu jo miljoonia merkkejä tekstiä. Kuva: Mikko Ketola.
Jo lyhyessä ajassa dokumentti on saanut osakseen ihmetystä muun muassa siksi, että vanhojen heresioiden nosto, vaikkakin vain vertauksenomaisesti, kuvaamaan nykytilannetta, vaikuttaa märältä rätiltä kasvoille kirkosta etääntyneelle kristitylle. Toisaalta kyse ei ole katolisessa teologiassa mistään uudesta retorisesta keinosta. Vatikaanin toisen konsiilin jälkeen ihmiskeskeistä kulttuuria, jossa ihminen toisaalta hakee hengellistä sisältöä elämäänsä (muualta kuin kirkosta), on kuvattu aiemminkin uusgnostilaisuudeksi.
Huomattavaa kuitenkin on, että Franciscus, toisin kuin Placuit Deo sanoittaa, on aiemmin käyttänyt termiä ”uuspelagiolaisuus” pikemminkin kuvaamaan liian tiukkaa opillisten sääntöjen seuraamista. Uskonopin kongregaation uusi puheenjohtaja Luis Ladaria Ferrer on halunnut määritellä uuspelagiolaisuuden nimenomaan sen aiemman heresiamerkityksen kautta.
Joka tapauksessa Placuit Deo ilmentää Franciscuksen pontifikaatin keskiössä olevaa teemaa: miten evankeliumin sanoma tuodaan tähän päivään sen juurille uskollisella ja ajassamme mielekkäällä tavalla? Miten ihmiset saataisiin uudelleen evankeliumin pariin? Jo nyt on selvää, että Franciscus jää historiaan radikaalipaavina, joka pyrki purkamaan turhia hallintorakenteita, tuomaan kirkon lähemmäs köyhää, lähemmäs ihmistä, ja sanoittamaan omilla puheillaan ja teoillaan evankeliumin sanomaa niin, että nykyihminen löytäisi siitä kosketuspinnan.
Franciscus haluaa välittää evankeliumin armoa ihmisille pikemmin tekojen kuin dogmien kautta. Näin hän tuo paavin virkaa lähemmäs kristinuskon ja evankeliumin radikaalia keskusta.
Kirjallisuutta:
Franciscus (2013 ): Evangelii Gaudium. Encyclical Letter of the Holy Father Francis on Care for our Common Home.
Franciscus (2015): Laudato Si’. Apostolic Exhortation of the Holy Father Francis to the Bishops, Clergy, Consecrated Persons and the Lay Faithful on the Proclamation of the Gospel in Today’s World.
Englisch, Andreas (2015): Der Kämpfer im Vatikan. Papst Franziskus und sein mutiger Weg. München: C. Bertelsmann.
Huhtanen, Tiina (2015) “Paavin teologi” Walter Kasper puolustaa ehtoollisen avaamista eronneille ja uudelleenavioituneille. – Teologia.fi. 9.3.2015. Verkkojulkaisu.
Huhtanen, Tiina (2018): The Church, Truth and History: Subsistit in as a Symbol of Engagement on the Common Path. – Reform im Katholizismus. Traditionstreue und Veränderung in der römisch-katholischen Theologie und Kirche. Beihefte zur Ökumenischen Rundschau 119. Hrsg. Oberdorfer, Bernd & Schuegraf, Oliver. Leipzig: Evangelische Verlagsanstalt.
Ivereigh, Austen (2014): The Great Reformer. Francis and the Making of a Radical Pope. London: Allen & Unwin.
Kasper, Walter (2015): Papst Franziskus: Revolution der Zärtlichkeit und Liebe. Stuttgart: KBW Bibelwerk.
Rowland, Tracey (2017): Catholic Theology. – Doing Theology. London: Bloomsbury T & T Clark.
Uskonopin kongregaatio (2018): Placuit Deo. Letter to the Bishops of the Catholic Church on Certain Aspects of Christian Salvation.
