Franciscus – neorealistinen paavi

Franciscus – jotakin aivan erilaista. Kuva: Flickr

Sveitsiläinen teologian professori Hans Küng on pitkään ollut katolisessa kirkossa toisinajattelijoiden kruunaamaton kuningas, hierarkian päänvaiva, erehtymättömyysopin pureva arvostelija. Häntä on yritetty panna kuriin keinoilla, joista Heikki Leskinen kertoo omassa artikkelissaan. Ne eivät ole vaientaneet Küngia.

Kun Joseph Ratzinger, Küngin vanha kollega Tübingenin-ajoilta, valittiin paaviksi, miehet kävivät Vatikaanissa monituntisen keskustelun, jonka jälkeen Küng sanoi olevansa toiveikas katolisen kirkon tulevaisuuden suhteen. Pian Küng kuitenkin muutti arviotaan Benedictuksesta ja julkaisi tästä purevia kritiikkejä.

Franciscus on tähän mennessä ollut Küngille myönteinen yllätys, niin kuin uusi paavi on ollut varmasti monelle muullekin, jotka uskoivat ennemmin heti valinnan jälkeen levinneitä huhuja hänen synkästä liittolaisuudestaan Argentiinan sotilasvallanpitäjien kanssa 1970-luvulle kuin tietoja hänen vaatimattomasta elämäntavastaan. Ne, joilla oli silmät nähdä ja korvat kuulla, ymmärsivät kyllä jo paavin ensiesiintymisestä valinnan jälkeen, että nyt oli tulossa jotakin aivan erilaista.

Erilaisuus on totta tosiaan jatkunut, jopa siihen malliin, että voidaan punastumatta puhua Franciscuksen vallankumouksesta. Konservatiiveja meno selvästi pelottaa, minkä voi lukea siitä, että he niin kärkkäästi lähes joka paavillinen lausunnon jälkeen korostavat sitä, että yhtään kirkon opetusta ei ole peruttu tai muutettu. Vaihtoehtoisesti he moittivat tiedotusvälineitä paavin puheiden ylitulkinnasta ja huomion kiinnittämisestä epäolennaisiin.

On totta, että paavi ei ole vielä mitään dogmia kumonnut tai opettanut vastoin katekismusta. Mutta hänen painotuksensa ovat hyvin erilaisia kuin edeltäjien. Hän on kehottanut puhumaan vähemmän abortista, homoliitoista ja ehkäisystä; enemmän sen sijaan pitäisi puhua armosta.

Kulttuurisodan kirkkopoliittisista teemoista pitäisi siirtyä todella teologisiin kysymyksiin. Samat sanat voisi Suomessa osoittaa Kansanlähetykselle. Katolisen kirkon kaltaisessa globaalissa instituutiossa jo puheiden painotusten muuttamisella voi olla suuria seurauksia.

Franciscuksen omistautuminen köyhille on pudottanut jo yhden kirkollisen kukon orreltaan. Saksalaisen Limburgin hiippakunnan piispa Franz-Peter Tebartz-van Elst herätti julkista pahennusta käyttämällä yli 30 miljoonaa euroa virka-asuntonsa remonttiin ja lentämällä ensimmäisessä luokassa Intiaan tutustumaan köyhien auttamiseen. Ja kun tiedotusvälineet kysyivät piispan lentoluokasta, hän valehteli ja jäi siitä kiinni.

Lokakuussa hän kävi paavin puheilla, minkä jälkeen hän kertoi tiedotusvälineille olevansa rohkaistunut paavin sanoista. Lopputulos oli kuitenkin se, ettei hänellä enää ollut paluuta hiippakuntaansa. Tekoja edelsivät myös sanat.

Käydessään lokakuun alussa Assisissa Franciscus puhui kuuluisamman kaimansa ja ilmeisen esikuvansa nimissä yhdestä kirkon keskeisestä ongelmasta:

”Meidän täytyy riisua kirkko. Me olemme vakavassa vaarassa. Meidän vaaranamme on maallistuminen.”

Franciscus on osoittautunut hanakaksi kommunikoijaksi. Hän on tarttunut puhelimeen ja soittanut ilman välikäsiä ihmisille, jotka ovat kirjoittaneet hänelle ongelmistaan. Hän on itse ottanut yhteyttä ainakin yhteen toimittajaan ja tarjoutunut haastateltavaksi.

Haastatteluissa hän on puhunut avomielisesti ja intohimoisesti hänelle tärkeistä asioista. Italialaiselle Repubblica-lehdelle 4. syyskuuta kirjoittamassaan kirjeessä Franciscus liputtaa avoimesti ei-uskovien kanssa käytävän dialogin puolesta. Paavi korostaa Jeesuksen persoonan ja julistuksen olevan tällaisessa dialogissa avainasemassa.

Jesuiittalehdistolle antamassaan pitkässä haastattelussa hän kertoi muun ohella elokuvamieltymyksistään. Kävi ilmi, että hän pitää italialaisista neorealisteista, joiden elokuvia hän katsoi vanhempiensa kanssa. Yksi neorealisteista on Roberto Rossellini (1906–1977), jonka teos Rooma, avoin kaupunki (1945) kuuluu paavin suosikeihin. Elokuvan nähtyään ymmärtää sen merkityksen hänelle.

Italian saksalaismiehityksen aikoihin tapahtuvan elokuvan päähenkilöihin kuuluu pappi Don Pietro, joka joutuu saksalaisten vangiksi. Paikallinen Gestapo-komentaja yrittää houkutella Don Pietroa antamaan tietoja partisaaneista sillä perusteella, että he ovat ateisteja, kirkon vihollisia. Pappi kieltäytyy ja vastaa, että jokainen joka pyrkii auttamaan toisia, on polulla Jumalan luo, uskoipa Häneen tai ei. Lähes näillä samoilla sanoilla Franciscus puhui ateisteista viime toukokuussa.

Rossellinin tuotantoon kuuluu myös Franciscus Assisilaisesta kertova elokuva, joka Suomessa tunnetaan nimellä Jumalan narri (1950). Sen katsominen on tärkeää, jotta ymmärtäisi entistä paremmin paavin nimivalintaa ja ehkä hänen mentaliteettiaankin. Yksi elokuvan päähenkilöistä Franciscuksen ohella on veli Ginepro (kataja), jota voisi kuvailla hieman yksinkertaiseksi mutta itsepintaiseksi köyhien ystäväksi. Tämän luonteenpiirteensä vuoksi hän joutuu vaikeuksiin erään sotajoukon päällikön kanssa, joka yrittää päästä Gineprosta perille ja tiukkaa tältä, kuka hän on. ”Olen syntinen”, on veljen päällimmäinen vastaus. Näin halusi paavikin kuvailla itseään yhdessä äskettäisessä haastattelussa.

Mikäli Rossellinin elokuvat ovat todella tehneet paaviin näin lähtemättömän vaikutuksen, häntä on syytä kutsua ensimmäiseksi neorealistiseksi paaviksi.

Mikko Ketola
Matti Myllykoski
Vartijan 4/2013 pääkirjoitus.