Kuva Richard Donnerin elokuvasta ”Omen” (1976).

Finit hic Deus – saatana saapuu valkokankaalle

Ajatuksia uskonnosta ja kauhusta elokuvan historiassa

 

I ”Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää” – Johdanto

Joskus 1980-luvulla kolme amerikkalaista elokuvakriitikkoa ajautui kiivaaseen väittelyyn siitä, kuka on versioiduin henkilö valkokankaalla, mikäli myös selvät allegoriat lasketaan mukaan. Yksi kriitikoista julisti itsevarmana, että ei ole Jeesus Nasaretilaisen voittanutta. Toinen kriitikko vastasi ynseästi, että väittämä ei pidä lainkaan paikkaansa. Oikea vastaus on ehdottomasti saatana. Kolmas, joka oli tähän asti seurannut väittelyä vaitonaisena, korjasi kumpaakin väittelijää ja kertoi, että on yksi ylitse näiden kahden, nimittäin Mikki Hiiri. Nyt Anno Domini 2019 on viimeistään varmaa, kuka näistä kolmesta on ollut suurimman filmin kulutuksen kohteena. Eniten ruutuaikaa on saanut osakseen saatana.

Uskonto ja elokuva ovat kumpikin näytelleet keskeistä osaa elämässäni koko pienen ikäni ajan. Niiden roolit ovat luonnollisesti olleet hyvin erilaisia, mutta molemmat ovat vaikuttaneet minuun vahvasti ja tehneet minusta sellaisen ihmisen kuin olen nyt. Minun tapauksessani ne ovat myös rajusti vaikuttaneet toisiinsa. Ikävuosien neljä ja kuusi välillä, vuoden 1979 Jeesus-elokuvassa Jeesusta näytelleen Brian Deaconin kasvot tulivat mieleeni Jeesusta ajatellessani ja edelleenkin monet Raamattu-filmatisoinnit värittävät mielikuviani Raamatun kertomuksista. Vastaavasti monet teologisesti haastavat käsitteet kuten ylösnousemus, armo tai synnintunto ovat löytäneet minun kohdallani selittäjän helpommin elokuvataiteen kuin katekismusten parista. 

Transsendentteja teemoja on käsitelty elokuvassa elokuvan alkumetreiltä lähtien, ja uskontoa käsittelevien sekä uskonnollisten elokuvien historia on yhtä pitkä kuin elokuvan itsensä. Kun tarkastellaan elokuvan lajeja ja uskonnollisten teemojen esiintymistä niissä, päädytään kuitenkin yllättävän havainnon äärelle: kauhu dominoi. Toki draama- ja komediaelokuvissa, niin taiteellisemmissa (Wim Wenders: Berliinin taivaan alla, 1987) kuin viihteellisimmissäkin (Tom Shadyac: Bruce Taivaanlahja, 1997) on käsitelty ja käsitellään tuonpuoleista säännöllisesti, mutta kauhuelokuvat vievät voiton. Harvassa elokuvagenressä törmää yhtä usein transsendentteihin aiheisiin, kuten kuolleista heräämiseen, riivauksiin, demoneihin, enkeleihin ja muihin henkimaailman ilmiöihin, kuin kauhun kentällä. 

On tietysti ehdottoman totta, että varsinkin taide-elokuvan piirissä transsendentteja aiheita käsitellään huomattavasti herkemmin, tarkkasilmäisemmin ja hengellisemmin. Niissä verhoa tuonpuoleiseen raotetaan kunnioittavasti, hiljaisesti, mysteeriä kunnioittaen. Kauhuelokuvissa puolestaan rynnätään usein ryminällä läpi. 

Koska kauhuelokuvissa esiintyvä uskonnollisuus on kuitenkin sen verran alleviivattua, yleistä ja silmille hyppäävää, ajattelin, että lyhyen suomenkielisen yleisesityksen laatiminen aiheesta olisi paikallaan. Jo parikymmentä vuotta sitten teologi ja elokuvatuntija Matti Paloheimo kirjoitti siitä, kuinka Hollywood-elokuvissa kuvataan huomattavasti ”Jeesusta useammin hänen vastustajaansa, saatanaa”. Tarkastelen ennen kaikkea kauhuelokuvien ja kristinuskon suhdetta, erityisesti saatanan ja demonien roolia valkokankaalla. En aio käsitellä pahan ongelmaa tai saatanaa teologisessa mielessä vaan keskityn yksinomaan kauhuelokuviin, teologin näkökulmasta. Osioissa II ja III esittelen kauhuelokuvien katsomisen herättämiä ajatuksia ja vasta osiossa IV syvennyn itse uskonnon ja kauhuelokuvan yllättävän syvään suhteeseen. 

II ”Pahan kiehtovuudesta” – Lähtökohtia

Paha kiehtoo ihmistä. Se vaatii selitystä. Se puistattaa, mutta merkillisellä tavalla vetää myös puoleensa. Suomalainen sosiaalietiikan uranuurtaja Martti Lindqvist totesi aikanaan, että ”paha on viihteellistetty…(Paha) myy ja tuottaa elämyksiä”. Siksi on varmaankin varsin ymmärrettävää, miksi tuo elokuvagenreistä eniten shokkiarvolle rakentuva lajityyppi rakentaakin usein juonensa pahuudella mässäilyn ympärille. 

Opettaessani yhdeksäsluokkalaisille uskontoa Helsingin uudessa yhteiskoulussa kysyin luokalta, että missä elokuvissa he olivat törmänneet uskonnollisiin aiheisiin. Hyvin nopeasti sain huomata, että Robert Bressonin tai Ingmar Bergmanin uskonnonfilosofiset pohdiskelut tai Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumi, eivät kuuluneet tunnettuun uskontoa käsittelevien elokuvien kuvastoon, mutta Manaaja (1973), Nunna(2018),

Kirottu (2013) ja Riivattu (2011) kuuluivat. Havainto vahvisti aiempia ajatuksiani. Kauhuelokuvakulttuuri on ottanut kristillisen kuvaston omakseen. Oli kiinnostavaa huomata, että 2010-luvun nuorten elokuvakokemuksissa nunnat, ristit ja rukoukset assosioituivat kaikkein voimakkaimmin kauhuelokuvaan – ei esimerkiksi musikaaliin Sound of Music, joka olisi todennäköisesti ollut ilmeinen vastaus 1960-luvun alkupuolen nuorisolle.

Kuva Corin Hardyn elokuvasta ”Nunna” (2018).

Kuva Corin Hardyn elokuvasta ”Nunna” (2018).

 

Kauhuelokuvista puhuttaessa nojaan elokuvatutkija Peter Schepelernin määritelmään, jonka mukaan kauhuelokuva on ”fiktioelokuva, joka pyrkii herättämään yleisössä kauhun ja pelon tunteita käyttäen sellaisia tapahtumakulkuja, jotka käsittelevät makaabereja (mielellään myös morbideja) asioita ja kerrontatapaa, joka painottaa jännitystä, yllätyksiä ja kauhutehosteita.” Kauhuelokuva voi toki olla hyvin monenlainen ja sen elementit yllättäviäkin, kuten vaikkapa englantilaisen kulttiklassikko Wicker Man (suom. Uhrijuhla). Kyseinen, pakanallisen yhteisön ja kristityn poliisin yhteentörmäyksestä kertova laatuelokuva rakentaa psykologisen jännityksensä kutkuttavan hienosäikeisesti. Säikäyttelyä tai pelottelua ei elokuvassa esiinny. Kauhistuttava todellisuus lävähtää katsojan verkkokalvoille ilman synkkiä ja myrskyisiä öitä. Elokuvan avainkohtaukset tapahtuvat päiväsaikaan, harmonisessa ja kauniissa saaristomaisemassa. Samankaltaiseen kauhuelokuvan reformaatioon yhtyi myös tänä vuonna ensi-iltansa saanut kohuelokuva Midsommar, joka niin ikään kuvaa pakanallista kulttiyhteisöä. 

Kauhuelokuvien historian keskeisimmän juovan muodostaa yliluonnollinen pahuus. Ne kuvaavat ihmisen taistelua pahoja henkiä vastaan, demoneja, okkultismia tai vaihtoehtoisesti likimain yliluonnollisen pahuuden mittoihin nousevan yksilön häiriintyneisyyttä vastaan. Erityisesti paha henkimaailma tuntuu toimivan loputtomana inspiraation lähteenä kauhuelokuville. Monet kertomukset ja teemat on jäljitettävissä goottilaishenkisen kauhukirjallisuuden historiasta ja kummitustarinoiden perinteestä, mutta usein taustalla tuntuu olevan myös edes jonkinlainen käsitys perustavanlaatuisesta hyvän ja pahan välisestä taistelusta, joka juontaa elokuvissa usein juurensa Raamattuun. Raamattu Ilmestyskirjan näkyineen, makaabereine yksityiskohtineen, verisine perikooppeineen ja riivaajineen on lähtökohtana sangen ymmärrettävä. Raamatun itsensä lisäksi katolisen kirkon hyväksymä ja jopa osin tuottama kristillisen taiteen kaanon on toiminut ja toimii kauhuelokuvien innoittajana ja kuvastollisena esikuvana. Danten Helvetti on karmeine yksityiskohtineen todellista kauhukirjallisuutta ja on vaikeaa kuvitella häiritsevämpiä näkyjä helvetistä kuin ne, jotka Hieronymos Bosch loihti ahdistuneiden katsojien silmien eteen jo viisi vuosisataa sitten. 

Elokuvatutkija Schepelern on ansiokkaasti tunnistanut uskontoaiheisten kauhuelokuvien paikan tämän perinteen jatkajana ja kertoo, kuinka ”kauhuelokuvien korostunut valaistus – vahvat varjot, pystysuoraan lankeava valo, pimeys hallitsevana tekijänä – on selvässä suhteessa chiaroscuro-valaistukseen”, jota muun muuassa Caravaggio ja Rembrandt käyttivät etenkin raamatullisia aiheita kuvatessaan. 

Tämä kuvastollinen yhdenmukaisuus ei rajoitu teemoihin tai valaistukseen vaan niinkin selkeisiin ja helposti nähtäviin yksityiskohtiin kuin lavastukseen, puvustukseen ja rekvisiittaan; missä muissa elokuvissa oltaisiin niin usein hautaismailla, kirkoissa ja luostareissa? Ristit oikein- ja väärinpäin, pirunsarvet ja vihkivedet ja nunnien tummat koltut ovat yleisintä kuvastoa juuri kauhuelokuvissa. 

Enempää kuvaston uskonnollisuutta tuskin voidaan alleviivata. On kuitenkin aiheellista miettiä, mitä kauhuelokuvissa esiintyvässä pahuudessa ja kristinuskon piirissä yleisissä pahakäsityksissä on yhteistä? Ovatko kauhuelokuvat omineet vain kuvaston vai onko kauhuelokuvien demonisissa ja saatanallisissa kuvauksissa kyse toisinaan myös syvemmistä hyvän ja pahan taistelun kuvauksista?

Saatana ja demonit ovat vaikeita aiheita, joista etenkin luterilaisen kirkon piirissä tunnutaan puhuttavan erittäin vähän. Kommentit, joita aihepiiristä annetaan, ovat helposti kiemurtelevia, ja monet vanhemmat teologituttavani ovat kuitanneet asian vain lyhyen korrektisti ohittaen. Ero katoliseen maailmaan on valtava; katolisen kirkon katekismus ja katolisen tiedotuskeskuksen eksorkismiopas eivät vastauksineen jätä asiasta juurikaan epäselvyyttä. Katolisen tiedotuskeskuksen julkaisema ”Kysymyksiä eksorkistille”-teos kertoo ykskantaan, kuinka ”demonit ovat persoonallisia henkiolentoja, kuten on myös heidän johtajansa Saatana. Ne kristityt, jotka kieltävät demonien olemassaolon ja väittävät näiden olevan pelkkiä pahuuden symboleja, ovat hereetikkoja. Kristuksen, Raamatun ja kirkon opetus kumoavat tämän harhaopin” (ks. Katolisen kirkon katekismus, sivut 391-395). 

Voidaan jokseenkin varauksetta esittää väite, että kauhuelokuvien esittämä näkemys hyvän ja pahan aktiivisesta taistelusta, henkimaailmasta ja demoneista on lähimpänä katolista perinnettä. Kauhuelokuvamaailman pahuus on useimmiten metafyysistä pahuutta. 

Kaikesta tästä huolimatta kauhuelokuvista on puhuttu uskonnon yhteydessä sangen vähän. Uskoakseni suurimpana syynä on elokuvien keskinkertainen laatu. Kirjailija ja filosofi Torsti Lehtinen kiteyttääkin mainiosti, kuinka ”Saatanaa kassamagneettina käyttävät elokuvat ovat useimmiten hävyttömän naiiveja: joku schwartzeneggeri nujertaa sielunvihollisen pistoolia heilutellen tai parhaassa tapauksessa paljain nyrkein”. Lehtinen osuu osin oikeaan, mutta mahtuu joukkoon paljon muutakin. Myös kirkkokuntien suhtautuminen on vaihdellut eri aikoina ja eri paikoissa rajusti. 

1910-luvun USA:ssa elokuva huolestutti kansankynttilöitä laajasti, jopa valtiollisella tasolla. Kohujen ja keskustelun seurauksena Yhdysvaltain korkein oikeus totesikin, kuinka kaikista esittävän taiteen muodoista juuri elokuva on ensisijaisesti kykeneväinen pahaan. Katolinen kirkko ei kuitenkaan tähän mielipiteeseen yhtynyt. Kirkko oli elokuvan alkumetreiltä lähtien ollut utelias elokuvaan liittyvistä mahdollisuuksista. Katolinen kirkko toivoi, ainakin jossain määrin, että elokuvat tulisivat olemaan 1900-luvun suuria moraalinäytelmiä, joiden välityksellä pyhimystarinat heräisivät uudestaan henkiin ja ihmisiin saataisiin iskostettua oikeita arvoja. 

Kuva William Friedkinin elokuvasta ”Manaaja” (1973).

Kuva William Friedkinin elokuvasta ”Manaaja” (1973).

Myöskään kauhuelokuvan kentällä katolisen kirkon vaikutus ei ole rajoittunut pelkästään sisältöihin. Ruotsalaisen elokuvatutkija Helen Anderssonin mukaan ”Manaaja tehtiin katolisen kirkon siunauksella ja valvonnassa ja siinä näytteli oikeita jesuiittaveljiä. Yksi näistä näyttelevistä prelaateista, Thomas Bermingham, toimi elokuvassa myös uskonnollisten kysymysten neuvonantajana.” 

Oli miten oli, englantilainen elokuvakriitikko Mark Kermode ei ole ainakaan erityisen väärässä sanoessaan, että Manaaja-elokuva oli ”kaikkien aikojen parasta mainosta katolisuudelle”. 

III ”Tätähän te haluatte?!” – miksi näitä elokuvia katsotaan?

Kohua herättäneen ja järkyttävän, laittomasta pornoteollisuudesta Serbiassa kertovan väkivaltaelokuvan A Serbian Film (2010) katsomisen jälkeen muistan miettineeni että miksi minä katsoin tämän? Miksi halusin kaikista ennakkoarvosteluista huolimatta järkyttyä, ahdistua, tutkiskella jotain näin pahaa ja pimeää? Muistan lohduttautuneeni tuolloin sillä ajatuksella, että vaikka en tietäisi selkeää vastausta, niin en ole tuon kysymyksen äärellä ainoa. 

Ihminen on uskoakseni aina ollut pakonomaisen kiinnostunut pahasta, pahuudesta, varjopuolesta. Erityisen kiinnostunut hän on siitä silloin, kun hän saa tarkastella sitä turvallisen välimatkan päästä, etäältä, itse sen pyörteeseen joutumatta. Sama vietti vetää meidät katsomaan kauhuelokuvia. Suuresti arvostamani saksalainen ohjaajanero Fritz Lang määritteli ihmisen tarpeen katsoa elokuvia pahuudesta seuraavasti: ”Paha on meissä kaikissa, ja elokuvaohjaajan on näytettävä, ilmaistava tuo paha. Mikä meitä kiehtoo eniten? Se, että puhutaan koko ilta huorasta, vai se, että puhutaan rauhallisesti naisesta, joka makaa vain aviomiehensä kanssa. Huora tietysti….” Vaikka Langin lausunto onkin kärjistävä, on siinä vinha perä. Kulttuurihistorioissa kuvataan huomattavasti useammin Danten ”Helvettiä” kuin ”Paratiisia”, Nero ja Caligula tunnetaan laajemmin kuin rauhaisat kollegansa sekä sotien historia saa enemmän tutkimusta osakseen kuin rauhan kaudet. 

Kaikesta tästä voidaan jo päätellä, että ilmiö ei ole uusi. Paha on vetänyt ihmistä puoleensa aina. Vaikka sille ei olisi antanut pikkusormeakaan, se on kiehtonut ja herättänyt kysymyksien lisäksi uteliaisuutta. Sitä on myös haluttu harrastaa; kummituskertomukset, uskonnolliset kauhukuvat ja makaaberit tarinat ovat varmasti yhtä vanhoja kuin ihminenkin. 

Jos mietitään uutisia, lööpit huutavat usein kuolemia, pedofiliaa ja skandaaleja. Harvemmin saadaan lukea kissankokoisin kirjaimin siitä, että jollain tunnetulla julkisuuden henkilöllä menee hyvin. Valitettavasti median diskurssi on likimain seuraava; mitä kamalampi tapaus, sen enemmän siitä puhutaan. Asian karnevalistisuus tai yksityiskohtien runsaus sen kun lietsoo ihmisiä entisestään. Humalainen puukkotappaja ei ole missään nimessä yhtä kiinnostava kuin erivärisiä hanskoja käyttävä ja ranskalaisperäisen etunimen omistava sarjakuristaja. Josef Fritzl, Anders Breivik ja Bodomin järven surmat innostavat elokuvantekijöitä ja kirjoittajia huomattavasti enemmän kuin avustustyöntekijät, vanhustenhoitajat tai Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivät.

Kulttuurihistorioitsija ja yleisnero Umberto Eco on todennut, että kaikkina aikoina ihminen on katsonut väkivaltaa vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti. Siinä missä aiemmin käytiin seuraamassa sirkushuveja tai julkisia teloituksia, nykyään katsotaan televisiota tai elokuvia. Tämän myöntäminen aiheuttaa usealle vaikeuksia. En ole väittämässä, että jokainen katsoja nauttisi väkivallan näkemisestä tai pyrkisi aktiivisesti sitä katsomaan, mutta ilmiön kiinnostavuutta ei voida poistaa. Itävaltalaisen ohjaaja Michael Haneken elokuva Funny Games kertoo kahdesta nuoresta sadistista, jotka saapuvat kiduttamaan pahaa-aavistamatonta, lomailevaa perhettä. Murrettuaan perheen isän polven ja nöyryytettyään perheen äitiä ja pikkupoikaa, toinen sadisteista kääntyy puhumaan kameran kautta suoraan katsojalle ja kysyy hymyillen: ”Tätähän te haluatte? Eikö vain?” 

Kuva Michael Haneken elokuvasta ”Funny Games” (1997).

Kuva Michael Haneken elokuvasta ”Funny Games” (1997).

Elokuva tulee nähdä kommentaarina väkivaltaviihteen meille tarjoamiin palkintoihin ja sen näennäiseen kepeyteen. Poliisisarjoissa viuhuvat luodit ja meille tarjoiltava malli on enemmän tai vähemmän usein Hammurabin lain kaltainen. Elokuvakatsojat on halki elokuvan historian totutettu ns. oikeutettuun väkivaltaan, jossa konnat sietävätkin saada köniinsä ja sankari saa lopulta astuttua kelmin varpaille. Tästä Hollywoodin suosimassa muotista on kristillinen näkemys toisen posken kääntämisestä niin kaukana kuin voi. Jokainen elokuvaharrastaja tunnistaa tämän moraalifilosofisen asetelman, jonka variaatioita elokuvahistoria on tulvillaan. Esimerkkinä toimikoot Ingmar Bergmanin Neidonlähteestä tehty 1970-luvun kauhuversio, Wes Cravenin ohjaama kulttiteos Last house on the left. Elokuva kertoo tytöstä, joka lähtee kotoaan kuuntelemaan rokkibändin keikkaa, ajautuu julman rikollisporukan seuraan ja päätyy lopulta rikollisten raiskaamaksi ja tappamaksi. 

Pahaa-aavistamattomat rikolliset anastavat tytön vaatteita ja omaisuutta ja jatkavat matkaansa, kunnes päätyvät sattumalta tytön vanhempien taloon, josta heille tarjoutuu majapaikka. Jossain vaiheessa elokuvan loppupuolella tytön vanhemmille alkaa valjeta heidän tyttärensä kohtalo ja lopulta murhaajista tuleekin tytön vanhempien silmittömän ja julman kostoväkivallan uhreja. 

Tällaisissa elokuvissa katsojalle langetetaan epämiellyttävä ansa. Kosto tuntuu hyvältä, suloiselta ja odotetulta, usein jopa liiallisuuksiin mennessään. Tuon kaltaisen väkivallan lumo saattaa viedä voimakkaasti elokuvan narraatioon mukaan lähteneen katsojan mennessään. Roskan mestariksi tituleerattu kulttiohjaaja John Waters avoimesti kertoikin, kuinka juuri tuollainen väkivalta ”rentouttaa minua ja tuottaa minulle lohtua”. 

Elokuvaväkivallasta ja sen katsomisesta voi olla montaa mieltä, mutta miten on kauhuelokuvien laita? Miksi niitä katsotaan? Miksi ihminen haluaa kauhistua ja nähdä pahuutta? Aivokemiallisia syitä ovat varmasti ainakin elokuvien tarjoamat adrenaliiniryöpyt, mutta uskoakseni taustalla vaikuttavat syvemmätkin voimat. Kauhuelokuvat toimivat myös monessa tapauksessa ikkunoina pahuuteen ja auttavat käsittelemään sitä. Englantilainen valistusfilosofi Edmund Burke kirjoitti aikanaan, että ”kun vaara ja tuska tunkeutuvat liian lähelle, ne eivät enää anna aihetta ihastukselle, ne ovat yksinkertaisesti kauheita; mutta tietyistä etäisyyksistä ne voivat olla ihastusta herättäviä”. Samalle linjalle asettuu myös ruotsalaisen, pahuutta runsaasti tutkineen teologi Ann Heberleinin näkemys, jonka mukaan ”kauhuelokuvien katseleminen on turvallinen tapa käsitellä ja kanavoida pelkoa … kohtaamalla uhan opimme hallitsemaan pelkomme pahan kohteeksi joutumisesta – turvallisesti omassa nojatuolissa”.

Ovatko kauhuelokuvat siis automaattisesti pahasta tai pahoja? Mielestäni eivät missään nimessä. Kauhistuttaminen ja järkyttäminen on osa niiden taiteellista arvoa. Jos kysymme, onko tuo tai tämä kauheus todella tarpeen, voisimme yhtä hyvin pohtia, tarvitseeko Väinö Linnan ”Tuntemattomassa sotilaassa” niin monen sotilaan kuolla tai tarvitsisiko Dostojevskin ”Rikoksessa ja rangaistuksessa” kuvata Raskolnikovin hikoilua, tuskailua ja sängyssä makoilua niin monen kymmenen sivun verran? Pitäisikö kierroksen Auschwitzissa kestää lyhyemmän aikaa?

Maailmassa on myös kamalia asioita ja jotkut taiteilijat, myös elokuvantekijät haluavat kuvata rehellisyyden nimissä myös niitä. Kaikkein järkyttävimmät kauhuelokuvat tulisikin nähdä jonkinsorttisina romanttisten komedioiden vastakohtina; jos kaikki kerran voi sujua noin täydellisesti, kuplivan kepeästi ja ihanasti, tulee sen voida olla myös näin kammottavaa, pimeää ja näin sairasta. 

Osa kauhuelokuvista käsittelee niin rankkoja ja makaabereja aiheita, ettei niistä kauniin tai hillitymmän elokuvan tekeminen ole edes mahdollista. Mikäli elokuvan aiheena on rakkaus ja intohimo ruumiiden kanssa (Nekromantik 1987) tai vaihtoehtoisesti nunnien väkivaltainen kuulusteleminen inkvisition keinoin (The Devils 1971), harmonista ja hillittyä kerrontaa on varmaankin turha odottaa. 

Toki täysin laaduttomat tekeleet ovat asia erikseen. Valitettavan suuri osa näistä elokuvista ei pyri mitään muuta kuin viihdyttämään katsojamassoja ja silloin pahuuden käsitteleminenkin jää luonnollisesti ohueksi. Jostain pahan käsittelemisen tarpeesta näidenkin elokuvien suosio silti syntyy. Pahaa halutaan nähdä, koska sitä halutaan yrittää ymmärtää. Koska se halutaan voittaa ja nujertaa. Haluaisin uskoa venäläiseen filosofi Lev Sestoviin, joka on sanonut, että pahaa käsitellään taiteessa ja viihteessä niin paljon juuri siksi, että sen äärellä kohdataan kaikista suurimmat kysymykset. Pahan äärellä, ei hyvän. 

IV Kauhun vuosikymmenet & lajityypit

Jo kauhuelokuvan ensimetreiltä alkaen niitä ovat hallinneet uskonnolliset teemat. Ensimmäisenä kauhuelokuvana pidetty, Stellan Ryen ohjaama Prahan ylioppilas vuodelta 1913, on perinteinen muunnelma tunnetusta Faust-myytistä, josta myös valkokankaalla on nähty tähän päivään mennessä kymmeniä erilaisia variaatioita. Kirjailijoita, säveltäjiä, elokuvaohjaajia ja teatterintekijöitä aikakaudesta toiseen inspiroivan arkkityyppisen myytin taustalta löytyy 1400-luvulla Krakovassa vaikuttanut astrologi, lääkäri, okkultisti ja ennustaja Georg Faust, jota kunnioitettiin ja pelättiin. Vaikka hänen elämästään tiedetään varmoja asioita sangen vähän, tiedetään, että jo hänen elinaikanaan arveltiin hänen kykyjensä olleen lähtöisin Saatanasta. Perimätietojen mukaan hän oli myynyt sielunsa Saatanalle ja saanut vastineeksi – variaatiosta riippuen – joko menestystä, rakkautta tai tietoa. Faust-myytin renessanssi alkoi kuitenkin vasta parisataa vuotta myöhemmin Saksan kirjallisen ylipaavin Johann Wolfgang von Goethen runoelmasta Faust. Goethen Faustissa on kuitenkin kyse jostakin viattomammasta kuin varsinaisesta ahneudesta tai tietyn päämäärän tavoittelemisesta. Faust ei Goethen tulkinnassa ole ahne. Hän sattuu olemaan vain utelias. Juuri tämän henkisen Faust-myytin pohjalle rakentavat kymmenet, elleivät peräti sadat uskonnollista tematiikkaa hyödyntävät kauhuelokuvat. Jos väittäisin, että uskontoa käsittelevät kauhuelokuvat ovat useasti vain erilaisia Faust-myytin variaatioita, en olisi kovinkaan väärässä. 

Suuressa osassa kauhuelokuvia pahan keskelle joutuva henkilö ei nimittäin itsekään ole täysin viaton, vaikka vilpitön olisikin. Eräänlainen överiksi menevä ”jos annat pahalle pikkusormen niin se vie koko käden” -logiikka vallitsee kauhuelokuvien maailmaa. Monet kauhuelokuvat lähtevätkin infernaalisille kierroksilleen juuri siitä syystä, että päähenkilö joko pelaa spiritismiä (Veronica (2017), Evil Dead (1981)) tai sotkeentuvat henkimaailmaan ymmärtämättä sen vaarallisuutta (Hereditary (2018) tai Ouija (2014), Paranormal Activity (2009), Kirottu 2 (2016), White Noise (2005) tai Witchboard (1986)). Toki Faust-myytistä on myös suorempia tulkintoja, kuten Rosemaryn painajainen (1968) ja Paholaisen asianajaja (1997), mutta niihin, etenkin Roman Polanskin 1960-luvun klassikkoon palaan vielä myöhemmin. Varsinaisista eponyymeistä Faust-versioinneista kannattaa ehdottomasti ohittaa Brian Yuznan tekele vuodelta 2000, jonka katsominen tuntui yhtä mielekkäältä kuin parranajo raastimella. F.W. Murnaun klassikkoteos vuodelta 1926 on omassa lajissaan kuriositeetti, mutta omaksi suosikikseni nousee ehdottomasti kuvauksellisesti ansioitunut ja vaikuttava, venäläisen mestariohjaaja Aleksandr Sokurovin Faust vuodelta 2011. 

Monet elokuvat myös teroittavat katsojalleen selkeästi sitä, että pimeillä voimilla ei tule leikkiä, vaikka niihin ei uskoisikaan. Tästä jakavat meille muistutuksiaan mm. Roman Polanskin Ninth Gate vuodelta 1999 sekä jo kahteen kertaan filmatisoitu Uinu, uinu lemmikkini (1989 & 2019). 

Teologisessa mielessä tällainen jatkuvien koettelemusten uhka ei ole järin kaukana siitä, mitä Katolisen kirkon katekismus aiheesta opettaa. Jos mietitään, miksi Jumala sallii Paholaisen tehdä sopimuksiaan viattomien kanssa, miksi nuoret joutuvat demonien alistamiksi leikittyään Ouija-laudalla, miksi pikkusormea tarjotaan kauhuelokuvien päähenkilöille usein ja toistuvasti ja miksi koettelemukset vaanivat pahaa-aavistamattomia, vastausta ei tarvitse etsiä Raamattua kauempaa. Jaakobin kirjeen ensimmäisen luvun jakeissa 2-4. selitetään selkeästi kuinka meidän tulee pitää ilona ”kaikkia niitä koettelemuksia mihin te joudutte. Tehän tiedätte, että kun uskonne selviytyy koetuksesta, tämä kasvattaa teissä kestävyyttä. Ja kestävyys johtaa täydelliseen tulokseen”. Samaa selitystä tukee Katolisen kirkon katekismus, joka lausuu kuinka ”ilman kiusauksia ei olisi mahdollisuutta kasvaa hyveissä”. Isä Jose Antonio Fortean Summa Daemoniaca kertoo kuinka Jumala sallii demonienkin toimet, koska ne antava meille kasvun ja valinnan mahdollisuuden. 

Kauhuelokuvien teologia rakentaa siis pintapuoliset perusteensa pitkälti katolisten käsitysten varalle, mutta luonnollisesti niitä typistäen ja kärjistäen. Tuntuu kuin kauhuelokuvien käsikirjoittajatiimit tuntisivat Fortean Summa Daemoniacan eli katolisen demoniopin tiivistelmän kuin omat taskunsa. Summa Daemoniacan mukaan nimittäin demonien, riivauksien tai itse Paholaisen kanssa voi joutua tekemisiin neljästä erilaisesta syystä, jotka ovat 

1) sopimus Saatanan tai demonien kanssa (mm. Rosemaryn painajainen 1968);

2) osallistuminen spiritistisiin istuntoihin, saatanallisiin kultteihin tai esoteerisiin rituaaleihin (satoja, muutamia lueteltu jo aiemmin);

3) oman lapsen uhraaminen Saatanalle (mm. Rosemaryn painajainen (1968) tai The Witch (2015)) sekä

4) joutuminen noituuden tai kirouksen kohteeksi (Drag me to the hell (2009) tai It follows (2014)).

Faust-myytin lisäksi myös Prometheus-myytin modernia variaatioita on nähty jo riittämiin. Moderneissa Prometheus-toisinnoissa havainnollistetaan usein raa`asti ja kantapään kautta, miten ihmiselle käy hänen ryhdyttyään leikkimään Jumalaa. Parhaimpina esimerkkeinä tästä voidaan pitää Frankenstein-klassikoiden lisäksi ”The Fly”-elokuvia, joista parhaimmaksi nousee David Cronenbergin inhottavuudessaan uskomaton elokuva vuodelta 1986. 

Kanadalaisen trilleristi Cronenbergin julistuksellisista elokuvista useat voidaan nähdä tähän joukkoon kuuluvina. Hän suhtautuu moderniin teknologiaan intohimoisesti, mutta kuvaa elokuvissaan toistuvasti sitä, kuinka ihminen menee teknologisessa kokeilemisessaan liian pitkälle. Cronenbergin painajaismaisista teoksista tätä teemaa käsittelee selkeimmin vuonna 1983 päivänvalon nähnyt Videodrome. 

Vaikka kauhuelokuvia on tehtykin lähes yhtä pitkään kuin elokuvan historia suinkin muistaa, olivat 20-, 30-, 40- ja vielä 50-luvunkin teokset useimmiten goottilaisia kummitustarinoita, murhamysteerejä tai fantasiallisia kertomuksia, joissa muumiot, ihmissudet ja vampyyrit säikäyttelivät yleisöä. Toki elokuvat sisälsivät runsaasti uskonnollisia elementtejä ja käsittelivätkin useimmiten transsendentteja ilmiöitä, mutta varsinainen hyvä-paha-akselin taistelusta kertova demonikauhu loisti vielä poissaolollaan. Pappeja ja poppamiehiä toki nähtiin, ennen kaikkea noitaelokuvissa, joita Suomessakin edustivat vuonna 1952 ensi-iltansa saaneet Valkoinen peura sekä Noita palaa elämään. Kuoleman mysteeriä käsitteli omalla tavallaan myös b-elokuvien kuningas Roger Corman sekä kuolemaan pakkomielteisesti suhtautunut Ingmar Bergman, joka esitteli meille valkokankaalla kiinnostavan, shakkia pelaavan ja alati kintereillämme kulkevan Kuoleman elokuvassaan Seitsemäs sinetti (1957). 

Saatanallisesti virittyneen kauhuelokuvan kultakausi alkoi selkeästi vasta 1960-luvulla ja sen airuena toimi ylitse kaikkien muiden yksi elokuva – Roman Polanskin Rosemaryn painajainen. 

Vuonna 1968 Hollywoodissa kuohui. Pieni ja nuori puolalainen ohjaajanero oli juuri siirtynyt svengaavasta Lontoosta helteiseen Los Angelesiin ja toi valkokankaalle jotain sellaista, mitä siellä ei vielä oltu nähty – naisen, joka on raskaana Saatanalle. Jo ilmestyessään elokuva herätti vihaa ja ihastusta, mutta oli sen kauhistuttavasta tarinasta sitten mitä mieltä tahansa, ei sen taiteellisia ansioita voida kiistää. Ira Levinin romaanin pohjalta tehty elokuvasovitus on tyrmäävän tyylikäs. Mia Farrowin ja John Cassavetesin tähdittämä elokuva rikkoi soveliaisuuden rajoja, mutta johti myös saatanalliseen tapahtumaketjuun, joka vetää vertojaan itse elokuvan kauheudelle.

Kuva Roman Polanskin elokuvasta ”Rosemaryn painajainen” (1968).

Kuva Roman Polanskin elokuvasta ”Rosemaryn painajainen” (1968).

 

Polanski oli saanut elokuvallaan myös kyseenalaisia ihailijoita ja Hollywoodin varjopuolella vaikuttava lahkojohtaja Charles Manson oli niin vakuuttunut Polanskin saatana-aiheisesta teoksesta, että päätti murhata ohjaajan. Kahdeksas elokuuta 1969 Mansonit seuraajat ilmestyivätkin Polanskin ja hänen vaimonsa, näyttelijätär Sharon Taten kotiovelle, mutta Polanski sattui olemaan tuolloin työmatkalla Euroopassa. Murhaajia se ei kuitenkaan estänyt. Mansonin seuraajat murhasivat väkivaltaisesti yhdeksännellä kuulla raskaana olevan Taten sekä hänen neljä ystäväänsä. Viimeistään nämä tapahtumat ovat tehneet Rosemaryn painajaisesta kauhuelokuvan, jonka kauhistavuudelle ei löydy vertoja. Sekä elokuva, että sitä seuranneet tapahtumat ovat todellista kauhua, syvää pimeyttä. 

Rosemaryn painajaisen vanavedessä seurasi monta samankaltaista elokuvaa, jotka enemmän tai vähemmän keskittyivät demoneihin, noitapiireihin tai saatanan maallisiin ilmentymiin. 1970-luvulla vastaavia elokuvia ilmestyi lähes vuosittain; Manaaja, Omen, Suspiria 

1970-luvun loppupuolella saatana sai kuitenkin väistyä parrasvaloista kirveen kanssa riehuvien mielipuolisarjamurhaajien viedessä häneltä runsaasti ruutuaikaa. Hitchcockin elokuvassa Psyko vuonna 1960 tulevaa sarhamurhaajaelokuvagenreä jo esiteltiinkin, mutta 1970-luvun lopulla se ilmaantui kauhuelokuvia dominoivaksi alalajiksi. Halloween (1978) ja Perjantai 13. (1980) toimivat viitoittajina tälle 2000-luvullakin käsittämätöntä suosiota etenkin teinien keskuudessa nauttineelle suuntaukselle. 

Kiinnostavaa on se, että vaikka kauhuelokuvia alkoikin ilmestyä kiihtyvässä määrin, saatana ja suorempi raamatullisuus katosi. Paholainen ja demonit vaihtuivat kummituksiksi ja hengiksi ja riivattujen talojen ja paikkojen suosio nousi. Tämän lajityypin kuuluisimmiksi edustajiksi 1970- ja 1980-lukujen taitteessa nousi mm. Amityville Horror (1979) sekä Poltergeist (1982).

Kiinnostavan teorian paholaisen hetkellisestä katoamisesta esittävät kauhukulttuurin asiantuntijat Harto Hänninen ja Marko Latvanen, joiden kirjan Verikekkerit mukaan suurin syy näkökulman vaihdokselle oli amerikkalaisen uuskonservatismin nousu, jonka myötä aihe muuttui entistäkin arkaluontoisemmaksi. 

Kiinnostava ristiriitatilanne syntyykin siitä, että juuri konservatiivipiireissä kauhuelokuvia on tunnuttu paheksuttavan, mutta siinä samassa kauhuelokuvat jakavat teologisessa mielessä hyvin pitkälti saman moraalikoodiston. Ne varoittavat leikkimästä pahojen asioiden kanssa ja juonten keskiöön nousee yleensä ihminen taistelemassa saatanaa ja demoneja vastaan. 

Oman lukunsa muodostavat lisäksi puhtaan moralistiset kauhuelokuvat, joissa demoni alkaa riivaamaan sinua harrastettuasi yhden illan juttuja (It follows (2014)). Moralistinen on myös Wes Cravenin elokuva Last house on the left, jossa tytöt joutuvat ongelmiin juhlittuaan ja käytettyään huumeita. Näissä tapauksissa herää lähes epäilys siitä, ovatko elokuvat konservatiivipiirien rahoittamia ”valistuselokuvia”…

Pysyvästi paholainen ei ole kuitenkaan pysynyt poissa. Vaikka 1980-luvun alkupuoli olisikin ollut maltillisempaa aikaa, on koko demonielokuvien genre lähtenyt uusille, entistäkin kovemmille kierroksille viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. 

Tuntuu, että joka vuosi elokuvateatteriin, dvd-hyllyihin ja suoratoistopalveluihin ilmestyy likimain parikymmentä elokuvaa, joiden juonikuvio on kutakuinkin sama. Nuori tyttö tai poika ajautuu pelaamaan spiritismiä, koskemaan riivattuun esineeseen tai jotenkin sattuman kautta altistumaan demonin vallalle. Seuraavaksi päähenkilöä ja tämän perhettä koetellaan, kunnes pappi/manaaja/ulkopuolinen auttaja ilmaantuu avuksi. Monen mutkan ja infernaalisten koettelemusten jälkeen perhe joko tuhoutuu tai selviää. Persoonallinen demonikäsitys tuntuu suoraan katolisesta teologiasta imetyltä. Summa Daemoniaca määrittelee demonit ”enkeleiksi, jotka ovat valinneet pahuuden”. Kun Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa vieraili manaaja keväällä 2018, joku utelias opiskelija esitti hänelle kysymyksen, kuinka realistinen elokuva Manaaja on? Manaaja katsoi kysyjää suoraan silmiin ja vastasi, että joinakin hänen työpäivinään se on täysin kuvaava ja realistinen.

Kuva Mikael Håfströmin elokuvasta ”The Rite” (2011).

Kuva Mikael Håfströmin elokuvasta ”The Rite” (2011).

 

Myös demonien kuvaaminen kammottaviksi hirviöiksi myötäilee katolisen käsityksen oppia, jota Summa Daemoniaca tähdentää. Sen mukaan ”demonit kuvataan luonnottomiksi ja rumiksi, joka on perusteltua, sillä demonit ovat valinneet kohtalokseen pysyä kaukana Jumalasta”. 

V Uskonto synnyttää kauhua, kauhu synnyttää uskoa

Mikäli jäsennellään ja jaotellaan uskontoa käsitteleviä kauhuelokuvia, näen jaon kahteen pääryhmään varsin mielekkäänä. Ensimmäiseen ja yleisimpään ryhmään kuuluvat elokuvat, joissa käsitellään metafyysisen todellisuuden pahaa, transsendenttia pahaa. Tässä tapauksessa kauhu synnyttää uskoa – oikeastaan kauhun äärellä elokuvien päähenkilöt eivät voi olla uskomatta demoneihin, jotka heitä piinaavat. 

Toisen pääryhmän synnyttävät elokuvat, joissa uskonto synnyttää kauhua. Ne eivät ota välttämättä missään muodossa kantaa uskonnollisiin ilmiöihin muutoin kuin sosiologisesta näkökulmasta. Tämän lajityypin elokuvat kuvaavat uskonnollisia yhteisöjä, jotka pitävät sisällään kauhistuttavia salaisuuksia tai joissa päädytään hirvittäviin tekoihin. Tällaisten kauhuelokuvien inspiraation lähteenä toimivat surullisen usein jokin todellinen hengellistä (ja fyysistä) väkivaltaa käyttänyt uskonnollinen yhteisö (esim. Sacrament (2013), Jonestownin verilöyly). Tämän genren taiteellisiksi huipuiksi nousee kaksi 1970-luvulla ensi-iltansa saanutta kohuelokuvaa; The Devils sekä Wicker Man. 

Malliesimerkkinä uskonnon synnyttämästä kauhusta toimii Ken Russelin häiriintynyt The Devils vuodelta 1973. Teos läväyttää katsojan silmille tukahdutetun seksuaalisuuden, salassa tapahtuvan haureuden, uskonnollisen vallankäytön, hengellisen väkivallan ja katolisen kirkon korruptoituneisuuden koko kirjon mitään säästämättä. Elokuva aiheutti ilmestyessään valtavan kohun; monessa maassa se kiellettiin täysin ja niissä, joissa se ei joutunut täyskieltoon siitä leikattiin kymmeniä minuutteja. Suomessa elokuva kiellettiin kokonaan ja se laitettiin ehdottomaan esitys- ja, levitys- ja julkaisukieltoon. Valtion elokuvatarkastamo perusteli ratkaisua sillä, että ”elokuva on raaistava ja omiaan vaikuttamaan mielenterveyteen vahingoittavasti”. Ensimmäinen dvd-julkaisu teoksesta saatiin harrastajien käsiin vasta vuonna 2017. 

Miksi 1600-luvun Ranskaan sijoittuva englantilainen pukudraama luostarimaailmasta on joutunut moisen ryöpytyksen kohteeksi? Mikä ”Paholaisissa” on niin järkyttävää? 

Vuonna 1634 Ranskan Loudunissa sai alkunsa merkillinen tapahtumaketju. Vapaamielinen pastori Urbain Grandier oli jo muutaman vuoden ajan herättänyt kaupungissa hämmennystä. Hänellä kerrottiin olevan salavaimo, hänen kerrottiin olevan piiloprotestantti ja hänen juoruttiin olevan selibaattirikkomusten ymmärtäjä sekä kielletyn kirjallisuuden kätkijä. Toisaalta häntä pidettiin samaan aikaan oppineena ja ihmisiä vilpittömästi tukevana pastorina, joka oli ainakin räväkkyydessään rehellinen.

Kuva Ken Russellin elokuvasta ”The Devils” (1971).

Kuva Ken Russellin elokuvasta ”The Devils” (1971).

 

Toistaiseksi tuntemattomasta syystä osa Louduinin luostarin nunnista alkoi vuonna 1634 oireilla merkillisellä tavalla. Heidän unensa muuttuivat painajaismaisiksi, heidän puheensa perversseiksi ja liikkeensä kontrolloimattomiksi. Eräs nunnista alkoi nähdä eroottisia unia kaupungin kohupastori Grandierista ja soppa oli valmis. Levisi sana, että nunnat oli manattu Grandierin toimesta, ja nyt kaupunkia riivaisivat demonit. Kaupunkiin saapui välittömästi kardinaalin lähettiläs, manaajia ja poliisivoimia, jotka kuulustelivat inkvisitiohenkisen kovakouraisesti sekä isä Grandieria että luostarin nunnia. Lopulta todettiin, että uudistusmielinen, kansan arvostama Grandier on syypää kaikkeen ja joutaa tulla poltetuksi roviolla. Kansan ja Grandierin itsensä vastuksesta huolimatta näin tapahtui ja pastori, teologi ja kirkkopoliitikko Urban Grandier poltettiin Loudunissa roviolla kahdeksastoista kahdeksatta 1634. 

Vielä tänäkään päivänä ei tiedetä varmaksi mitä Louduinissa tuolloin tapahtui. Teorioita ja spekulaatioita tapahtumien syistä ja kulusta on esitetty useita. Eräs kiinnostavimpia uusia teorioita aiheesta, on epäilys siitä, kuinka nunnien merkillisen käytöksen olisi saanut aikaan homehtunut leipä, joka aiheutti ns. kollektiivisen psykedeelitilan luostarin asukkaille. 

Suuresti arvostamani toisinajattelija ja eksistentialistikirjailija Aldous Huxley oli erittäin kiinnostunut Loudunin tapauksesta ja piti sitä malliesimerkkinä kirkollisesta vallan väärinkäytöstä. Huxley kirjoitti tapahtumien innoittamana teoksen Loudunin paholaiset, jonka pohjalta kovassa nousussa oleva brittiohjaaja Ken Russel intoutui ohjaamaan elokuvansa parikymmentä vuotta myöhemmin. 

The Devilsin perusasetelmassa kirkon järkähtämättömyys ja ego näytetään lukitsevana ja yksilöitä tuhoavana voimana, joka julistaa armoa, mutta ei tunne sitä. Kirkko ei instituutiona kykene taipumaan poikkeustilanteiden tai -yksilöiden edessä eikä kykene antamaan heille anteeksi, paitsi omilla ehdoillaan. Russelin elokuva on usein haluttu nähdä kritiikkinä uskontoa kohtaan, mutta sitä se ei missään nimessä mielestäni ole. Se on kritiikkiä niitä kohtaan, jotka julistavat olevansa varmoja ja tietävänsä kaikesta kaiken. Se kapinoi niitä vastaan, joilla on ”totuuden” monopoli. Se on syyttävän sormen heristämistä niiden suuntaan, jotka ohjailevat, painostavat ja syyllistävät muita ja vetoavat saaneensa valtansa Jumalalta. ”The Devils” on elokuva, joka nousee armottomasti vastustamaan uskonnon nimissä tapahtuvaa vallankäyttöä. Visuaalisuuden ja roolisuoritusten sarallakin elokuva on loistelias. Myöhemmällä urallaan lähinnä juomasuorituksistaan tunnettu Oliver Reed tekee elämänsä roolin isä Grandierina ja aktivistinakin tunnettu Vanessa Redgrave loistaa roolissaan henkisesti järkkyneenä nunnana. 

The Devils oli ensimmäinen, röyhkeän rohkea kuvaus uskonnollisten yhteisöjen mahdollisesta väkivallasta. Sittemmin elokuva on saanut lukuisia seuraajia ja tuntuukin siltä, että aihe kiinnostaa elokuvantekijöitä yhä enenevissä määrin. Muita suljettujen yhteisöjen painajaismaisten valtarakennelmien varaan rakentuvia kauhistuttavia elokuvia ovat olleet mm. Deadly Blessings (1981), Population 436 (2006), Sacrament (2013), Apostle (2018), Midsommar (2019). 

Myös yksittäiset uskonnolliset syyt keppihevosenaan murhaavat tai 

kiduttavat pahan apostolit ovat inspiroineet elokuvantekijöitä. Kiinnostavimmaksi tämän lajityypin edustajaksi nousee ehdottomasti David Fincherin vuonna 1999 valmistunut hittielokuva Se7en, jossa mielipuolinen murhaaja haluaa hävittää maailmasta synnin ja aloittaa sen murhaamalla ympäriltään seitsemään kuolemansyntiin syyllistyneitä ihmisiä suureellisin keinoin. 

On myös liuta elokuvia, jotka putoavat näiden kahden pääluokan välille. Elokuvia, joissa uskonto kyllä synnyttää kauhua ja uskovat ovat kauheita, mutta heidän uskossaan tai väkivaltaisessa uhraamishalussaan on järjellinen alkuperä, kuten havaitsemme vaikkapa elokuvissa The Ritual (2018) tai jo moneen kertaan mainitussa Rosemaryn painajaisessa. 

Oman lukunsa muodostavat luonnollisesti myös erilaiset maailmanloppuelokuvat, joista osa pitää sisällään suuren määrän raamatullisia yksityiskohtia, kuten vaikkapa Book of Eli (2010), jossa päähenkilö saa supervoimia vain siksi, että muistaa Raamatun ulkoa. Suurin osa ns. katastrofielokuvista kuuluu kuitenkin ennen kaikkea toimintaelokuvien lajiin, joten niihin en tällä kertaa mene sen syvemmälle. 

VI Lyhyt summa

Kuten olemme huomanneet, paholainen ja demonit ovat elokuvamaailman käytetyimpiä kauhistuttajia. Teologisesta näkökulmasta on kuitenkin todettava, että niiden teologia ja uskonnollisuus on lähes kauttaaltaan äärimmäisen ohutta. Kuvallisestikin kauhuelokuva hyödyntää valitettavan vähän symboliikkaa tai jättää tulkinnoille tilaa; ruumiit, kuolleista heräämiset ja helvettiin joutumiset kuvataan kirjaimellisesti ja yksityiskohtaisesti. Myös demonit ja saatana näytetään usein konkreettisina hahmoina ja lopputulokset ovat useimmin latteaa campia. 

Kauhuelokuvia tuntuu yhdistävän lapsellinen logiikka, jossa uskonto näyttäytyy pelinä. Jos astut ruutuun A, saatana saa sinut valtaasi, mutta astuessasi ruutuun B ja hyppäämällä ruutuun C, sinä ja perheesi olette taas vapaita ja pelastettuja! Käsitys Jumalasta ja saatanasta, demoneista ja enkeleistä on tiukan propositionaalista, ja saatana talttuu tietystä napista painamalla. Mystiikalle jätetään kauhuelokuvien maailmassa tilaa valitettavan vähän. Jopa kiehtovimpien esimerkkien usvainen tunnelma latistetaan usein selittämällä kaikki auki liiankin kanssa. Papit ovat usein actiontähtien kaltaisia demonien kesyttäjiä, jotka voittavat, jos vain tarpeeksi hyvin taistelevat.

Elokuvien demonologia on myös usein sangen yksiselitteistä, vaikka demonologian teologia on mielestäni sangen vaikea pala purtavaksi. Esimerkiksi lukuisia manauksia tehneen katolisen kirkon veteraanieksorkisti isä Jose Antonio Fortean mukaan demoneja ei voi voittaa vihalla tai kikoilla, ne tulee voittaa ainoastaan ristin rakkaudella. 

Yhden yleistyksen voimme kuitenkin tehdä. Elokuvien teologinen perusta piilee ainakin jossain määrin katolisessa teologiassa. Itse paavi Ratzinger puhui aikanaan siitä, kuinka me voimme tunnistaa ja nähdä maailmassa saatanan vallan ja taistella sitä vastaan. Useimmat katoliset ajattelijat, Avilan Teresaa myöten, ovat kirjoittaneet runsaasti demoneista, joista luterilainen kirkko on puolestaan pitkälti vaiennut.

Kuva Richard Donnerin elokuvasta ”Omen” (1976).

Kuva Richard Donnerin elokuvasta ”Omen” (1976).

 

Kaikki kauheudet eivät kauhuelokuvissa kuitenkaan ole edes katolisen kirkon oppien mukaisia. Kauhuelokuvissa usein toistuva myytti paholaisen maan päälle syntyvästä ihmislapsesta ei pidä paikkaansa, vaikka elokuvatoisintoja aiheesta onkin tehty loputtomiin. Katolisen tiedotuskeskuksen eksorkismioppaan mukaan ”Saatanan siittämä lapsi on metafyysinen mahdottomuus”. Olkaamme siis rauhassa. Ja muistakaamme mitä kauhuelokuvat ovat opettaneet; demonit pelkäävät ristiä, rukousta ja rakkautta. 

VII Teemaan sopivia elokuvasuosituksia

Benjamin Christensen: Häxan (1922)

Erik Blomberg: Valkoinen peura (1952)

Leslie Stevens: Incubus (1966)

Roman Polanski: Rosemary’s baby (1967)

Ken Russel: The Devils (1971)

Robin Hardy: The Wicker Man (1973)

William Friedkin: The Exorcist (1973)

Richard Donner: Omen (1976)

Andrzej Zulawski: Possession (1981)

Adrian Lyne: Jacob`s ladder (1990)

David Fincher: Se7en (1999)

Roman Polanski: The Ninth Gate (1999)

Pascal Laugier: Martyrs (2008)

Lars von Trier: Antichrist (2009)

Aleksandr Sokurov: Faust (2011)

Darren Aronofsky: Mother! (2017)

VIII Kirjallisuutta

Bacon, Henry: Väkivallan lumo (Like, 2010)

von Bagh, Peter: Elokuvan ilokirja (Otava, 1990)

Fortea, Jose Antonio: Kysymyksiä eksorkistille (Katolinen tiedotuskeskus, 2014) (KE)

Heberlein, Ann: Pieni kirja pahuudesta (Otava, 2010)

Hokkanen Jouni & Virolainen, Nalle: Roskaelokuvat (Johnny Kniga, 2011)

Hänninen, Harto & Latvanen, Marko: Verikekkerit – kauhun käsikirja (Otava, 1996)

Kinisjärvi, Raimo & Lukkarila, Matti: Kun hirviöt heräävät – kauhu ja taide (Kaleva, 1986)

Kuula, Kari: Paholaisen bibliografia (Kirjapaja, 2010)

Lehtinen, Torsti: Saatana (Kirjapaja, 2004)

Lindqvist, Martti: Hyvä, paha ja pyhä (Otava, 2002)

Lovecraft, H.P.: Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (Savukeidas, 2013)

Oldridge, Darren: Devil – the very short introduction (Oxford University Press, 2012)

Paloheimo, Matti: Uskonto elokuvassa (Kirjapaja, 1979)

Schneider, Steven Jay: 101 Horror Movies (ApplePress, 2016)

Waters, John: Shokkiarvo (Like, 2012)

Werner, Paul: Roman Polanski (Minerva, 2014)


Niilo Rantala

Kirjoittaja

Niilo Rantala on teologian kandidaatti, kulttuurityöläinen, säveltäjä, pianisti, satunnainen lenkkeilijä, kirkolliskokouksen lähetti, runoilija, Kyyhkysen päätoimittaja, kuplettilaulaja, elokuvafriikki, lukutoukka, teatteriharrastaja, yökyöpeli ja innokas uimari. Autiolle saarelle hän ottaisi mukaan luettavakseen Kustaa Vilkunan Vuotuisen ajantiedon.


'Finit hic Deus – saatana saapuu valkokankaalle' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.