Helmikuussa 2015 Havannan kaduilla alkoi levitä huhu, että Fidel Castro olisi kuollut. Ihmiset hakeutuivat internetin äärelle, soittivat sukulaisille Miamiin, etsivät varmistusta tiedolle. Kuhisimme kaduilla kuin villiintyneet muurahaiset. Fidelin tilanteelle ei löytynyt vahvistusta mutta huhun alkuperä selvisi päivän loppuun mennessä: pääkaupungin hautausmaan vieressä asuvat olivat nähneet, että hautausmaa suljettiin ja sen leveällä keskikäytävällä aloitettiin mittavat kunnostustyöt. Kyse oli kuitenkin remontista, ei vallankumousjohtajan hautajaisvalmisteluista.
Huhu osoittautui vääräksi aivan kuten kaikki aiemmatkin huhut. Jostakin syystä helmikuu on usein ollut kuukausi, jolloin tieto Fidel Castron kuolemasta on saapunut Kuubaan. Sama kaava on toistunut vuodesta toiseen: huhu, epätoivoinen etsintä tiedon varmistamiseksi, syvä huokaus huhun osoittauessa valheelliseksi. Vuosikymmenten kuluessa esille purskahtaneet väärät uutiset, yhdistettynä kaikkien jakamaan tajuun Fidelin välttämättömästi lähestyvästä lähdöstä, ovat luoneet kummallisen ja vääristyneen odotuksen ilmapiirin.
Kun huhu saavutti kotimme Kuubassa helmikuisena iltapäivänä, kierreltyään ensin kaupunginosasta toiseen ja saatuaan toisto toistolta uusia sävyjä ja vivahteita, kuubalainen isämme nauroi ja pudisti päätään. ”Kun comandante Fidel kuolee, me emme kuule sitä kaduilta emmekä Miamista. Me kuubalaiset olemme ensimmäisiä, jotka sen tulevat tietämään, ja me kuulemme sen suoraan kaiken ytimestä.”
Maassa, jossa tiedonkulku on parhaimmillaankin vajaata ja valikoitua, suhtauduin epäilevästi perheemme isän vahvaan luottamukseen. Minuun oli jo tartutettu uskomuksia siitä, että Castron kuolema tultaisiin salaamaan mahdollisimman pitkään poliittisen levottomuuden pelossa. Puolitoista vuotta myöhemmin, 25. marraskuuta 2016, kuuntelin Miamissa presidentti Raúl Castron lausumaa tiedotetta, jolla hän ilmoitti veljensä kuolemasta. Ilmoitus annettiin Havannassa ilman minkäänlaisia ennakkotietoja tai huhuja, ilman kansainvälisten uutistoimistojen vainua tilanteesta; suoraan valtionjohdolta kansallisen televisiokanavan välityksellä kuubalaisiin koteihin.
Näkökulmien kirjo
Huhut Castron kuolemasta ovat usein lähteneet liikkeelle Miamista, missä toimittajat ovat vuosikymmenten ajan odottaneet matkalaukut pakattuina ja muistokirjoitukset valmiiksi luennosteltuina. Miamin kaupungin viranomaisilla on takavuosikymmeninä ollut mittava suunnitelma kuubalaisyhteisön hillitsemiseksi ja tunteenpurkausten kontrolloimiseksi kuolinuutisen varalta. Vallankumouksen ensimmäisinä vuosikymmeninä Miamiin muuttaneen, voimakkaasti Castroa vastustaneen kuubalaisyhteisön uskottiin jopa yrittävän vastavallankumousta johtajan kuoleman jälkeen. Kylmän sodan kiihkeimpinä vuosina Miamissa uskottiin vakaasti, että Fidelin kuolema tulisi syöksemään kommunismin Kuubasta, että koko yhteiskunta tulisi muuttumaan joko uuden hallituksen tai kansannousun myötä.
Nuorten kommunistien liiton lippu Havannan yliopistolla. Kuva: Petra Kuivala.
Vahvistetun kuolinviestin saavuttua Miamissa alkoi tapahtua. Kuubalaisyhteisön jäsenet lähtivät kaduille kuten Kuubassa on tapana tehdä. Kaduilta ei kuitenkaan versonut välitön vallankumous vaan voitonjuhla.
Alle puoli tuntia uutisen julkistamisen jälkeen Miamin Pikku Havannan kaupunginosassa tanssittiin salsaa, kohotettiin maljoja sekä kolisutettiin kattiloita ja paistinpannuja. ”Eläköön vapaa Kuuba!” hurrasivat eräät. ”Vanhus kuoli!” huusivat seniori-ikäiset kuubalaismiehet. ”Vapaus!” vastasivat nuoret naiset ja löivät nyrkillä ilmaan.
Samaan aikaan Havannassa vallitsi hämmentynyt tunnelma. Se, mitä oli jo vuosikymmenten ajan odotettu, oli vihdoin toteutunut. Eräille se oli suuri menetys, joka kirvoitti kyyneliä ja ylistyspuheita; toisille se oli syy hymyillä hiljaa sisäänpäin. Monille se oli luonnollinen ilmoitus, jota oli jo osattu odottaa.
Vuonna 2006 valtionjohdosta vetäytynyt Fidel oli viimeisinä vuosinaan viettänyt hiljaista elämää, näkyen julkisuudessa vain harvoin ja valitusti. Kansakunnan katse on jo aiemmin kääntynyt kohti Raúlia ja askelia, joita hän on politiikassaan ottanut poispäin veljensä linjasta. Fidel oli kuitenkin säilynyt kaiken taustalla läsnäolona, joka tunnettiin vaikka johtajaa ei enää kaduilla nähtykään.
Reaktioiden äärimmäisyys kertoo monimerkityksellisyydestä, joka liittyy vahvasti Fidel Castron persoonaan ja poliittiseen uraan. Castro oli koko julkisen elämänsä ajan paradoksaalinen, mielipiteet rajusti jakanut hahmo.
Vallankumousjohtajana hänestä kasvoi itseään suurempi: hän ei ollut vain itäisen Kuuban maaseudulla syntynyt Fidel Castro Ruz vaan kokonaisen ideologian ruumiillistuma. Koko maailma tuntee Fidel Castron kasvot. Kaikki eivät kuitenkaan häneen katsoessaan näe samaa. Näkökulma pirstoutuu sen mukaan, kuka katsoo ja mistä käsin.
Havannan kaduilla vallankumouksen ensimmäisen sukupolven edustajat sanovat yhä, että Fidel on parasta, mitä Kuuballe on milloinkaan tapahtunut. He muistavat koulutus- ja terveydenhuoltouudistukset, taipumattomuuden ja nöyrtymättömyyden kansainvälisten suurvaltojen edessä, lihaksi tulleen isänmaallisuuden. Alakouluikäiset puolestaan näkevät Fidelin kasvot televisiossa ja muistavat tämän etunimen mutta eivät ole aivan varmoja tämän asemasta. Sen sijaan koululaiset tietävät, millaiseen kunnioittavaan äänensävyyn Fidelistä tulee joka tapauksessa puhua.
Kuubalaisten seinien sisällä myös paljon hiljaisia ajatuksia, joiden ääneen lausumiselle ei ole kommunistisessa yhteiskunnassa löytynyt tilaa. Osa näkee Fidelissä diktaattorin, joka syöksi maan talouden aina nälänhälän partaalle saakka. Eräät kertovat Fidelistä sen kautta, että ovat tämän politiikan vuoksi menettäneet perheenjäseniään ja rakastettujaan muille maille. Toiset muistavat, että Fidel lähetti heidät ja heidän läheisiään työleireille ja vankiloihin toisinajattelun vuoksi. Jotkut kokevat saaneensa vapauden Fidelin käsistä; toiset kokevat menettäneensä vapautensa hänen vuokseen.
Näkökulma laajenee entisestään siirryttäessä Kuubasta muuhun maailmaan. Yhdysvalloista käsin on puolen vuosisadan ajan katsottu Fideliä ja nähty kommunismin uhka aivan oman maan porteilla. Esimerkiksi Donald Trump kommentoi uutista toteamalla diktaattorin kuolleen ja vapauden kajastavan vihdoin Kuuballe. Samassa hengessä Miamin kuubalaisyhteisöstä osa on kieltäytynyt katsomastakaan Fideliin päin, osa puolestaan on kohdistanut kaiken omasta historiastaan nousevan pettymyksen, katkeruuden ja raivon juuri häneen.
Aivan toisenlainen näkökulma Fideliin aukeaa Afrikasta katsottuna – Castro näyttäytyy muun muassa kansainvälisenä hyväntekijänä ja pyyteettömästi omaan aatteeseensa uskoneena taistelijana. Esimerkiksi Angolassa hänet muistetaan valtionjohtajana, joka tarjosi yli 25 000 sotilasta osaksi sisällissotaa vuonna 1975. Samankaltainen veljeyden kokemus vallitsee myös Latinalaisessa Amerikassa, missä Kuuba on monille valtioille toiminut esimerkkinä vallankumouksesta ja itsenäisyydestä. Erityisen lämpimästi Fideliä on katsottu muun muassa Venezuelassa, missä Castron ystävyys presidentti Hugo Chávezin kanssa on jo julistettu ikuiseksi ja tuonpuoleiseen ulottuvaksi.
Euroopassa Fidel on puolestaan viime vuosina nähty pääasiassa eräänlaisena museoesineenä: kiinnostavana menneisyyden muistona ja kiehtovana katselun kohteena, jonka merkitystä nykypäivään on jo vaikea nähdä. Joskus häntä on romantisoitu, joskus demonisoitu. Harvemmin on tiedostettu, millaisia vaikutuksia Fidel on politiikkansa kautta heijastanut Eurooppaan. Kuitenkin esimerkiksi eräs nuori saksalainen vasemmistopoliitikko toteaa, että hänelle Fidel edustaa jotakin yliluonnollista, omaa personaansa suurempaa läsnäoloa, joka ulottuu valtameren ja vuosikymmenten yli. Jokin Castrossa on universaalia – hänessä on jotain, mikä herättää intohimoja ja keskustelua kansallisuudesta, sukupolvesta ja ideologiasta riippumatta.
Muuttuva muistaminen
Kuubalainen historia on vallankumouksen historiaa. Vallankumous on 1960-luvulta alkaen määritellyt raamit, joiden sisällä historia kerrotaan, ja äänenpainot, joilla historia lausutaan. Vallankumous on määritellyt, mikä mahtuu kansakunnan kertomukseen ja mikä rajautuu sen ulkopuolelle. Historian ja kertomusten painoarvo on punnittu sen kautta, mikä vahvistaa vallankumouksen viestiä. Tähän yhteiseen kertomukseen on istutettu myös joukko sankareita: sotilaita, poliitikkoja, runoilijoita, kansanmiehiä ja -naisia, marttyyreja ja taistelijoita. Vallankumouksellisia, jotka ovat antaneet kasvot sille, mikä tunnetaan kertomuksena Kuubasta; kuuluisimpana heistä Che Guevara, jonka tuimalla ilmeellä on markkinoitu niin kommunismia kuin t-paitoja ja tuhkakuppejakin. Vallankumouksen kasvojen glorifioiminen tulee epäilemättä saamaan uuden ulottuvuuden Fidelin muistamisen myötä.
Korttelikomitean Fidel-taulu. Kuva: Petra Kuivala
Nyt jääkin nähtäväksi, miten Fidel asettuu osaksi tätä legendojen joukkoa. Eläessään hän kielsi henkilökultin rakentamisen itsensä ympärille. Kuitenkin hänen kasvonsa näkyvät Kuuban katukuvassa julisteina, seinämaalauksina, sitaatteina ja iskulauseina.
Millaiset kuolemanjälkeiset kasvot Fidel nyt saa? Rakennetaanko hänestä kaikkein suurin ikoni, valjastetaanko hänet osaksi kuolemattomia kertomuksia – ja kuinka häntä tullaan muistelemaan? Muistetaanko hänet sissisotilaana, poliitikkona, kansakunnan isänä? Suurena nerona, joka johti valtiota ja vallankumousta horjumattomasti? Diktaattorina, joka sorti kansalaisiaan ja alisti kansakunnan ideologiansa alle? Muistetaanko hänet rauhan vai sodan miehenä?
Kuubassa on pitkään pyritty vaalimaan kansakunnan yhdenmukaista muistoa ja muistamisen muotoja. Tällä hetkellä vallankumouksen kuva on kuitenkin monistumassa, saamassa uusia värejä ja kuvakulmia. Yhdenmukaisuuden vaalimisesta on tullut vaikeaa, kun hiljaiset kertomukset ovat alkaneet päästä esille osana muutosten ketjua.
Fidelin muistaminen on myös vallankumouksen muistamista, ja se kuinka Fidelin muistoa tulevina vuosina rakennetaan paljastaa paljon myös siitä, millaiseksi vallankumouksen muisto muovautuu. Mahtuvatko nämä kaikki kertomukset yhteen, voivatko kaikki nämä Fidelin kasvot saada paikan yhteisessä muistissa? Mahtuvatko yhteen ja samaan kertomukseen kaikki nämä toisensa haastavat, todellisuudesta yksiulotteisen sijaan rosoisen ja sirpaleisen rakentavat kuvakulmat?
Erään viitteen muistamisen muotoihin tarjoavat Fidelin hautajaisista julkisuuteen annetut tiedot. Toisin kuin Havannassa helmikuussa 2015 luulimme, Fideliä ei tulla hautaamaan pääkaupunkiin.
Hänen hautansa sijoitetaan maan toiseksi suurimpaan kaupunkiin, saaren eteläkärjessä sijaitsevaan Santiago de Cubaan. Se paljastaa jo paljon. Fidelin leposijaksi ja muistamisen paikaksi tulee vallankumouksen henkinen pääkaupunki: kaupunki, josta kaikki alkoi. Ei politiikan ja hallinnon kehtona toimiva Havanna vaan vallankumouksen ideologian ja hengen synnyinsija Santiago de Cuba.
Paikka, jossa vallankumouksen tarinaa alettiin rakentaa yli puoli vuosisataa sitten on pian myös paikka, josta käsin Fidelin kuolematonta kertomusta lausutaan.
Artikkelikuva on vappumarssilta, jossa kannettiin Fidel Castro -sitaatteja. Kuva: Petra Kuivala.
