Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen Suomalaiset fasistit: mustan sarastuksen airuet -kirjan herättämä keskustelu oli poikkeuksellisen vilkasta, eikä lähimenneisyydestä taida löytyä montaa näin paljon huomiota saanutta tutkimusta. Huomion mittavuus on mielenkiintoista siksi, ettei kyseisessä tutkimuksessa juurikaan esitellä aiemmin tuntematonta materiaalia. Kysymys on valitusta näkökulmasta sekä nyky-Suomen yhteiskunnallisesta tilanteesta.
Merkittävä osa kirjaa koskevasta kirjoittelusta oli asiallista, ja teosta pidettiin tarpeellisena, tosin hieman provosoivana. Poliittiset rintamalinjat näkyivät keskustelussa. Ei liene yllätys, että vasemman laidan lehdissä kirja toivotettiin tervetulleeksi, kun taas oikealta kuului enemmän kritiikkiä. Esimerkiksi Kokoomuksen äänenkannattajassa Nykypäivässä Markku Jokipii vaati tasapuolisuuden nimissä myös ”punafasismia” mukaan keskusteluun. Poliittisesti värittynyt puhe lepää joskus kiusallisen syvissä poteroissa.
Jussi Niinistön kirjan kansikuva.
Käsittelyssä näkyvät myös päivänpoliittisen maahanmuuttokeskustelun asetelmat, ja esiin nostettiin Jussi Niinistön laatima Lapuan liikkeen kuvahistoria. Silvennoinen, Tikka ja Roselius asettavat Niinistön teoksen ”sinimustan tulkintalinjan jatkoksi” ja korostavat, ettei Niinistö ”peittele terroria kohtaan tuntemaansa ihailua”. Terrorilla kirjan tekijät tarkoittavat erityisesti Lapuan liikkeen kyyditystoimintaa, joka Niinistön mukaan oli ”suoralinjaisella, diplomatiasta piittaamattomalla talonpoikaisjärjellä perusteltua ja usein juurevalla kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä”. Puolustusministeri Jussi Niinistö vastasi varsin pian kirjan julkistamisen jälkeen ja korosti, ettei hän ihaillut terroria, ei punaista eikä valkoista (vrt. Markku Jokipii). Myös ulkoministeri Timo Soini reagoi ja korosti, ettei Niinistö ole fasisti.
Professori Matti Klinge kirjoitti vuonna 1972 julkaistun Vihan veljistä valtiososialismiin -kirjansa esipuheessa seuraavasti: ”Eurooppalaisen fasismin ja sen suomalaisten rinnakkaisilmiöiden suhteiden tutkiminen on tällä erää jätettävä toiseen kertaan. Vähitellen toivottavasti meilläkin vapaudutaan sitä suoranaisesta kammosta, joka joskus tulee esiin, jos haluaa kutsua meikäläistä kansalaisaktivismia fascismiksi. Fascismi on ja on ollut, kuten kommunismikin, sen vastustajien suussa haukkumasana, mutta se on sen ohella erästä aatevirtausta – laajaa ja monimuotoista – merkitsevä sana, joka ei ole muulla korvattavissa. Ja samoin kuin kommunismi-sana ei merkitse vain esim. Stalinin 30-luvun puhdistuksia, ei fascismikaan merkitse vain esim. Auschwitzia.”
Näyttää pahasti siltä, että professori Klingen peräänkuuluttama vapautuminen antaa vielä odottaa itseään. Tähän viittaa ainakin lehdistöneuvos Jyrki Vesikansan Iltalehteen kirjoittama arvio. Kirjasta selkeästi tuohtunut Vesikansa kirjoitti otsikolla ”Fasismi-leimalla ei saisi huiskia”. Hän syytti Silvennoista, Tikkaa ja Roseliusta pyrkimyksestä markkinoida kirjaa skandaaleilla sekä paljastuksilla, ja korosti että kaikki aiheeseen liittyvä tarpeellinen tieto löytyy muutamasta (ei aivan tuoreesta) kirjasta.
Fasismille on oma paikkansa. Kuva: Freeimages.com.
Tekijät jakoivat Vesikansan mukaan tuomioita tämän päivän arvojen pohjalta ja kiinnittävät merkityksellisten tahojen sijaan huomionsa ”pienryhmiin” ja ”sekopäihin”. Erityisesti hän vaikutti loukkaantuneen siitä, miten kirjoittajat suhtautuvat kansallismielisyyteen. Hän kysyikin, oliko ”jokainen leijonille hurraava” fasisti. Isänmaallisesti Vesikansa kehotti varomaan niin ruotsalaista moralismia kuin venäläistä tapaa leimata vastustajat fasisteiksi, ja päätti kirjoituksensa merkilliseen toteamukseen: ”Elävä, terve kansallishenki saattaisi auttaa Suomea nykyisessä tilanteessa.” Auttaa mihin?
Silvennoinen, Tikka ja Roselius eivät häpeile fasisti-sanan käyttöä ja kirjassa on poleeminen ote. Silti siitä on vaikea löytää tendenssimäistä osoittelua tai edes mainittua huiskintaa. Kirjan näkökulmassa on kysymys fasististen ajatusten ja vaikutusten kartoittamisesta ja pyrkimyksestä selvittää, keneen fasistiset ajatukset vetosivat. Asiallisella kritiikillä on varmasti paikkansa, mutta Vesikansan kirjoituksesta paistaa närkästys, jopa koko aiheen käsittelyä kohtaan. Todellinen syy jää ilmaan, sillä Vesikansa ei mainitse, onko hän loukkaantunut jonkun toisen puolesta – ainakaan sukunimen perusteella hänen sukulaisiaan ei kutsuttu kirjassa fasisteiksi.
Nähtävästi ainut henkilö, jota on kirjan ilmestymisen jälkeen julkisesti puolustettu, on herätyssaarnaaja ja Kauniaisten raamattuopiston perustaja Urho Muroma. Muroman tapausta käsiteltiin muun muassa kristillisten medioiden uutissivusto Seurakuntalaisessa sekä Kotimaa24-sivustolla. Molemmissa Muroman ”puolustajana” oli haastateltu Timo Junkkaalaa, joka on kirjoittanut vuonna 1990 julkaistun elämäkerran Urho Muroma – herätyssaarnaaja.
Kuten Vesikansa Iltalehdessä, koki myös Junkkaala, että fasismista on tullut leimakirves. Hänen mukaansa Muroma ei ollut fasisti. Ei edes silloin, jos fasismi määritellään väkivallan hyväksyväksi äärikansallismielisyydeksi. Tämän hän mainitsi molemmissa haastatteluissa.
Ei ole selvää, onko haastateltavaa siteerattu valikoiden vai onko Junkkaala itse ollut ristiriitainen. Joka tapauksessa haastattelu ei ole linjassa hänen kirjoittamansa Muroma-elämäkerran kanssa. Junkkaala maalaa Seurakuntalaisen haastattelussa Muromasta kuvan uskonnon puolustajana, joka vastusti kommunismiakin vain sen ateistisen luonteen vuoksi. Kirjassaan hän kuitenkin kirjoittaa, että ”Muroma osoitti täysin samastuvansa 1920-luvun lopussa nousseeseen oikeistoradikalismiin, joka vaati kovia otteita kommunistisen toiminnan tukahduttamiseksi”. Junkkaala kertoi haastattelussa Muroman lähteneen 1930-luvun alussa mukaan kulttuuritaisteluun erityisesti Marc Connellyn jumalanpilkasta syytetyn Vihreät niityt -näytelmän vuoksi. Muroma kiersi puhumassa muun muassa IKL:n tilaisuuksissa ja käytti niin kovaa kieltä, että Junkkaalan mukaan hän joutui katumaan sitä myöhemmin.
Timo Junkkaala on kirjoittanut kirjan Urho Muromasta. Kuvassa kirjan kansi.
Tosiasiassa Muroma piti ankaria puheenvuoroja antikristillistä liikettä vastustavissa tilaisuuksissa jo pitkään ennen Connellyn näytelmän saapumista Suomeen, ja tämän myös Junkkaala on kirjassaan todennut. Kotimaa24:n haastattelussa Junkkaala mainitsee myös, ettei hän muista nähneensä Muroman kirjoituksissa juutalaisvastaisuutta. Kirjassaan hän kuitenkin kertoo, kuinka Muroma uskoi marksilaisen Kristus-vihan kumpuavan Marxin ja hänen hengenheimolaistensa juutalaisuudesta. Kyseinen näkemys on yksi modernin kristillisen antisemitismin kulmakivistä.
Mitä siis vaaditaan siihen, että ihminen on fasisti? Tekeekö fasistin vain kokonaisvaltaisen ideologian hyväksyminen vai riittääkö vähempikin? Erityisen hankalaksi asia muodostuu juuri fasismin kaltaisen vaikeasti määriteltävän ilmiön kohdalla. Tämän lisäksi suomalaisessa fasismissa tyypillistä näyttäisi olleen aatteen osittainen omaksuminen. Silvennoinen, Tikka ja Roselius osoittavat kirjassaan, että esimerkiksi laillisuuskysymykset ja väkivallan käyttäminen eivät olleet yksinkertaisia valintoja monille, jotka muissa kohdin saattoivat edustaa fasistisia ajatuksia. Tarkoitus ei aina pyhittänyt kaikkia keinoja.
Muroman tapauksen taustalla taitaa leijua pelottava kummitus: onko kunnioitettu herätyssaarnaaja ja raamattuopiston perustaja ollut fasisti tai natsi? Tutkimuksen kannalta koko ajatuksen muotoilu on hieman huvittava, mutta tunteella asiaan suhtautuvaa voi lohduttaa ainakin sillä, että mieli voi muuttua. Kuten Junkkaala sanoo, Muroma katui myöhemmin kovia puheitaan. Tätäkin jyrkempiä takinkääntöjä on nähty. Esimerkiksi Suomen Kansallissosialistisen Liiton 1930-luvun alussa perustanut Yrjö Ruutu siirtyi jo vuosikymmenen lopulla SDP:hen ja varsin pian sodan jälkeen SKDL:n riveihin. Fasismin tai vaikkapa antisemitismin kannattajat saattavat tulla toisiin aatoksiin, ja varsin perustellusti voi sanoa, että hyvä jos niin käy.
Kirjoittajan kirja-arvio Suomalaiset fasistit -teoksesta ilmestyy piakkoin Vartijan viimeisessä painetussa numerossa.
Artikkelikuvassa Suomalaiset fasistit -teoksen kansi. Kuva: WSOY.
