Ihan ensimmäisenä ei tulisi mieleen lähteä kysymään konkreettisia perhe-elämän neuvoja seniori-ikäisiltä, elämänsä selibaatissa eläneiltä katolisilta miespapeilta. Tietty katu-uskottavuushan heiltä puuttuu. Ja onko sinkku-Jeesuskaan tässä mielessä niin kovin hyvä konsultantti, hänhän ei koskaan ollut naimisissa (paitsi Dan Brownin ja kumppaneiden mukaan) eikä paljon pannut painoa perheiden yhdessä pysymiselle tai perhesovulle. Yhdessä suhteessa Jeesus sentään tuli lähes modernista uusioperheestä; hänellä ja hänen sisaruksillaan oli eri isät.
Ennemmin avioelämän ongelmista lähtee juttelemaan perheellisen luterilaisen naispapin kanssa. Tai melkein kenen tahansa perheellisen papin kanssa, joilla tuota katu-uskottavuutta on luonnostaan. Ellei sitten satu olemaan kyse sellaisesta papista, jolle ehkäisykielto on yksi opinkappale.
Viimeisten vuosikymmenten aikana katolisessa kirkossa on avautunut railo virallisen opetuksen ja elävän elämän käytäntöjen välillä. Kun autuas (lokakuusta 2014 lähtien) paavi Paavali VI vuonna 1968 julkaisi ensyklikan Humanae Vitae, jossa katolilaisilta edelleen kiellettiin ehkäisy, kirkon johto osoitti olevansa kuuro ja sokea perhe-elämän todellisuudelle ja kirkon jäsenten enemmistön toivomuksille. Linjausta oli lyömässä lukkoon myös huhtikuussa 2014 pyhäksi julistettu paavi Johannes Paavali II, jonka pitkänä valtakautena ei myönnytyksiä tiukkaan linjaan tehty.
Humanae Vitaen kielteinen vastaanotto oli Paavali VI:lle niin traumaattinen kokemus, että hän ei sen jälkeen rohjennut kirjoittaa enää yhtäkään paimenkirjettä koko kirkolle. Kiertokirje nimittäin johti moniin paavia arvosteleviin julkilausumiin ja pappien sekä sääntökuntalaisten erovyöryyn. Monet tavalliset kirkon jäsenet päättivät mennä omaa tietään ehkäisyn suhteen ja viitata kintaalla kirkon opetukselle. Samalla kintaalla viitattiin sittemmin monelle muullekin elämälle vieraaksi koetulle määräykselle.
Myöskään paavi Benedictus XVI:n aikana ei muutoksia tapahtunut ehkäisykysymyksessä, vaikka Afrikan todellisuus sai nähtävästi hänet tekemään aivan marginaalisen liikahduksen kondomin käytön sallimisen tai suosittelemisen suuntaan. Jos nimittäin miesprostituoitu käyttäisi työssään kondomia AIDS:n leviämisen estämiseksi, se olisi askel vastuullisempaan seksuaaliseen käytökseen ja siksi hyvä asia. Näinkin pieni askel sai aikaan valtavan kohun varsinkin vanhoillisempien katolilaisten keskuudessa.
Paavi Franciscus ilmoitti jo paaviuskautensa alussa, että hän kutsuisi koolle perhe-elämän kysymyksiä käsittelevän synodin eli kokouksen. Samoin oli tehnyt Johannes Paavali II oman kautensa alussa, mikä kertoo siitä, miten tärkeitä samat kysymykset ovat vuodesta toiseen. Sitten JP II:n kauden erityisen pinnalle oli noussut homoavioliittoasia, eikä vain kirkossa vaan yhteiskunnallisesti ympäri maailmaa. Homoseksuaaleihin liittyvät kysymykset ovat Vatikaanille moniulotteinen asia, sillä monet tutkijat sanovat (vaikka virallista vahvistusta kirkon taholta ei tietenkään ole), että katolisessa papistossa on paljon homoja – not that there’s anything wrong with that, kuten Stimulus yhdessä Seinfeldin kanssa sanoo.
Uuden paavin mukana alkoivat puhaltaa uudet tuulet (”Kuka minä olen tuomitsemaan?”), ja synodin lähestyessä alkoi yhä enemmän näyttää siltä, että muutosta voisi olla tapahtumassa paitsi suhtautumisessa homoihin myös eronneiden ja uudelleen avioituneiden päästämisessä ehtoolliselle. Kardinaali Walter Kasper nousi lempeämmän asennoitumisen perikuvaksi, mutta samaan aikaan perinteisemmän katsantokannan omaavat alkoivat nostaa profiiliaan. Alkoi kuulostaa siltä, että pian yleisö alkaisi huutaa ”tappelu, tappelu!”
Lokakuussa 2014 pidetty synodi julkaisi keskusteluistaan raportin, joka oli perinteisissä näkemyksissään varmasti pettymys monelle. Jotkut kommentaattorit pitivät sitä jopa näpäytyksenä paaville. Vielä synodin puolivälissä julkaistussa väliraportissa homot oli toivotettu tervetulleiksi kirkkoon, mutta lopulta tämä toivotus oli vesitetty lupaukseksi suunnata sielunhoidollista huomiota homoseksuaalisia taipumuksia omaaville. Se ei kuulosta enää niin ystävälliseltä.
Silti voi väittää, että kehitystä on tapahtunut katolisen kirkon suhtautumisessa homoihin ja eronneisiin. Avoimempi linja nimittäin sai eri kysymyksissä (paitsi ei homoliittojen hyväksymisessä) yleensä enemmistön kannatuksen, mutta se ei riittänyt, kun vaatimuksena oli kahden kolmasosan hyväksyntä. Paavi sai aikaan sen, minkä kenties halusikin eli avoimen keskustelun, joka paljasti hänelle, millaiset voimasuhteet kirkossa eri näkemysten välillä vallitsevat. Hän ei myöskään pelännyt, että keskipakoisvoimat repisivät kirkon hajalle.
Ja tämähän ei vielä loppunut tähän, sillä keskustelu jatkuu kunnes koittaa uusi synodi samasta aiheesta syksyllä 2015. Siihen mennessä voi tapahtua paljon evoluutiota.
Stimulus
Artikkelikuvana rippituoli eli sielunhoidollista huomiota tarjolla. Kuva: Emilio Labrador/Flickr.
