Evangelicals-teoksen kansikuva,

Evankelikalismin tutkijatähdet itsereflektion äärellä

Mitä evankelikaalisuus on ollut, miltä se näyttää tänä päivänä, ja mikä on sen tulevaisuus? Näiden kysymysten äärelle on teoksessa Evangelicals. Who they have been, are now, and could bekokoontunut joukko evankelikaalisuuden keskeisimpiä tutkijoita. Kirjan toimittajat ovat heistä ehkä tunnetuimpia, tai ainakin pisimmän uran tehneitä: historian professorit Mark E. Noll, David W. Bebbington ja George M. Marsden. Kirjan laajassa kirjoittajajoukossa on toki useampia virkaiältään nuorempiakin tutkijoita.

Kirjassa on suurilta osin kysymys todella itsereflektiosta. Noll, Bebbington ja Marsden tulevat kaikki liikkeen sisältä, ja he asettavatkin avoimesti itsensä tähän asemaan kirjan johdannossa. Johdannon lopussa Noll toteaa toimituskollegoihinsa tukeutuen, että heille ja muille evankelikaalisuuden tutkijoille, jotka ovat myös itse evankelikaaleja, tärkein syy tutkimustyöhön on se, että he näkevät evankeliumin sanoman olevan edelleen relevanttia niin Yhdysvalloissa kuin muualla maailmassa.

Sisäpuolelta katsoen evankelikaalisuutta voi arvioida ja tarkastella eri tavalla kuin ulkopuolelta. Molemmissa näkökulmissa on puolensa ja molempia on tärkeää olla. Kun suurin osa evankelikalismin merkittävistä tutkijoista ovat tulleet liikkeen sisältä, tämä kysymys tutkijan suhteesta tutkimuskohteeseensa on ymmärrettävästi pohdituttanut evankelikalismin tutkijoita jo pitkään. Tätä pohdintaa nostaa esiin tämän kirjan kirjoittajista muun muassa kirkkohistorioitsija Douglas A. Sweeney artikkelissaan, joka on alun perin julkaistu jo vuonna 1991. Kirjan kirjoittajien joukossa on pastoreita, mutta myös tutkijoita, joiden hengellistä taustaa ei nosteta esiin.

Bebbingtonin nelikenttä avaimena evankelikalismin kaleidoskooppiin

 Evangelicals on kokoomateos, joka koostuu suurilta osin erilaisissa yhteyksissä aiemmin julkaistuista artikkeleista, esseistä ja pidempien kirjoitusten osista. Vain muutama kirjan luku on kirjoitettu erikseen tätä teosta varten. Kuten kirjan pidempi nimi Who they have been, are now, and could be antaa odottaa, teos on kattava esitys evankelikaalisuuden historiasta ja nykyhetkestä. Se onkin erinomainen perusteos lukijalle, joka haluaa perehtyä evankelikaalisuuden historiaan ja siihen liittyvien termien määrittelyihin. Sen lisäksi kirjan nykypäivään ja viime vuosiin katsovat osat lienevät kiinnostavaa luettavaa myös niille, joille evankelikaalisuuden perusteet ovat jo valmiiksi tutut.

David W. Bebbington.

David W. Bebbington.

Teoksen ensimmäinen osa esittelee evankelikaalisuuden historian tutkimuksen historiaa ja tekeekin sen varsin kattavasti. Kirja sopii alan perusteokseksi ennen kaikkea siksi, että tämä ensimmäinen osio sisältää uudelleenpainetut versiot muutamasta tutkimusalan keskeisimmästä tekstistä 1980-, 1990- ja 2000-luvuilta. Nämä ovat pääosin kirjan toimittajien itsensä kirjoittamia. David W. Bebbingtonin nimi on tunnettu ennen kaikkea ”Bebbingtonin nelikentästä” (Bebbington quadrilateral), joka on yksi laajimmin käytetyistä evankelikaalisuuden määrittelyistä. Määrittely koostuu neljästä ”ismistä”: biblicism, crucicentrism, conversionism, activism. Toisin sanoen: Raamattukeskeisyys, ristin ja sovitustyön korostaminen; henkilökohtainen kääntymys ja ”uudelleen syntyminen” (born-again); sekä evankeliumin levittäminen ja esilläpitäminen aktivismin kautta.

Kiinnostavaa kyllä, vaikka evankelikaalisuudesta ja termin määrittelystä puhutaan ehkä eniten Yhdysvaltojen kontekstissa, Bebbingtonin määrittely pohjautuu hänen näkemyksiinsä evankelikaaleista Iso-Britanniassa. Alkuperäiset neljä kohtaa löytyvät Bebbingtonin teoksen Evangelicalism in Modern Britain: A History from the 1730s to the 1980s johdannosta, joka on uudelleenpainettu myös tämän kirjan osaksi.

Vanhempien tekstien joukossa ensimmäisessä osassa on myös osio, jossa useat nykypäivän evankelikaalisuuden tutkijat esittävät muutaman sivun mittaisia puheenvuoroja liittyen Bebbingtonin nelikentän käyttökelpoisuuteen nykypäivänä ja mahdollisiin siihen sopiviin lisäyksiin. Puheenvuoroissa neljän kohdan oheen esitetään muun muassa Pyhän Hengen vaikutusta. Professori Amanda Porterfield katsoo omassa puheenvuorossaan Bebbingtonin laatimaa määritelmää osana eletyn uskonnon (lived religion) tutkimusta ja nostaa esiin, miten tämän nelikentän avulla voi tarkastella evankelikalismia juuri elettynä uskontona. Lisäksi puheenvuoroissa muun muassa päivitellään, miten lukuisissa alan kirjoissa on yli parin vuosikymmenen läpi nähtävissä toistuvasti sama viite: ”see Bebbington, pp. 2–3”. Tämä konkretisoi sitä, miten suuri merkitys Bebbingtonin määrittelyllä on alan tutkimukselle ollut.

Kirjassa käsitellään laajasti evankelikaalisuuden ja evangelical-termin määrittelyyn liittyviä pohdintoja. Tulisiko termiä käyttää adjektiivina vai substantiivina, ja tähän linkittyen, tulisiko se kirjoittaa pienellä vai isolla alkukirjaimella? Tilastollisen tutkimuksen tekeminen evankelikaaleista, erityisesti globaalista näkökulmasta, on erittäin haastavaa pelkästään siitä syystä, että evankelikaaleja on varsin vaikea määritellä ja sen myötä myös vaikea laskea, kun kyseessä ei useimmissa tapauksissa ole varsinainen kirkkokunta (denomination). On huomattava, että vaikka tutkijoiden kesken olisikin konsensus siitä, mitä evankelikalismi on, kyselytutkimuksissa itsensä evankelikaaleiksi määrittelevät henkilöt eivät välttämättä näe asiaa samalla tavoin, vaan saattavat pitää tai olla pitämättä itseään evankelikaaleina muista syistä. Kirjan ensimmäisessä pääluvussa eli vuonna 1984 julkaistussa artikkelissaan George Marsden toteaa, että evankelikaalisuutta voi pitää kirkkokunnan tai uskontokunnan sijaan jonkinlaisena mosaiikkina, tai monimuotoisuutta korostaen ennemminkin ”kaleidoskooppina”. Tällaiset allegoriat korostavat sitä, miten evankelikaalisuus näyttäytyy yhteisistä piirteistään huolimatta hyvin erilaisissa muodoissa.

Valkoisten evankelikaalien poliittinen nelikenttä

Evankelikaalisuuden tutkimushistorian ja termien aiheuttamien haasteiden käsittely on tärkeää, mutta erityisesti kun oma tutkimukseni keskittyy 2010-luvun amerikkalaiseen kulttuuriin, koin itse näitä asioita kiinnostavammaksi kirjan jälkimmäisen osion, jossa käsitellään evankelikaalisuuden nykytilaa, erityisesti vuoden 2016 presidentinvaalien tuloksen valossa. Myös näissä tämän osion esseissä ja artikkeleissa pidetään kuitenkin vahvasti esillä kysymystä siitä, keitä oikeastaan kuuluisi pitää evankelikaaleina ja miten termiin linkittyvät poliittiset mielikuvat ja merkitykset vaikuttavat sen käyttöön nyt ja tulevaisuudessa.

Kahdeksankymmentäyksi prosenttia. Historian emeritusprofessori Michael Hamiltonin mukaan kaikki, jotka tutkivat valkoisia evankelikaaleja, ovat lukeneet heistä tai edes ajatelleet tätä ryhmää viime vuosina, tietävät, mihin tämä luku viittaa. Meille muille kerrottakoon, että luku viittaa siihen prosenttiosuuteen, kuinka moni valkoiseksi evankelikaaliksi (white evangelical) itsensä määritellyt äänestäjä äänesti Donald Trumpia presidentinvaaleissa 2016. Luku on monella tapaa merkittävä. Esimerkiksi edeltäviin vaaleihin verrattuna luku on noussut. Vuoden 2008 vaaleissa republikaanien ehdokas John McCain sai 74% tämän ryhmän äänistä, vuonna 2012 mormoniehdokas Mitt Romney sai 78%, ja tosiaan vuonna 2016 Trump 81%.

Hamiltonin artikkelissa A Strange Love? Or: How White Evangelicals Learned to Stop Worrying and Love the Donald sekä historian professorin Thomas S. Kiddin kirjoituksessa Is the Term “Evangelical” Redeemable? esitellään ajatuksia siitä, minkälainen joukko tämä itsensä valkoisiksi evankelikaaleiksi määrittelevä ryhmä on. Tällainen evankelikaali saattaa yhden arvion mukaan olla ”kuka tahansa, joka on uskonnollinen ja katsoo Fox Newsia”, tai laajemmin ajatellen on uskonnollinen ja äänestää republikaaneja. Termin käyttö on hämärtynyt, mutta keskeinen tekijä on edelleen sen yhteys republikaanisen puolueen kannattamiseen. Hamiltonin ja Kiddin tekstit antavat nähdäkseni ymmärtää, että evankelikaaliksi identifioituminen poliittisessa kontekstissa ei vuonna 2016 tarkoittanut sitä, että näkee kaikki Bebbingtonin määritelmän neljä kohtaa osana omaa ajatteluaan ja uskoaan. Sen sijaan amerikkalainen äänestäjä on saattanut alkaa pitää itseään evankelikaalina niin sanotusti ”kevyemmin” perusteluin, kenties poliittiseen identifioitumiseen liittyvistä syistä.

Hamilton on laatinut tekstiinsä myös oman ”valkoisten evankelikaalien poliittisen nelikentän”. Sen osat ovat kristillinen nationalismi, kristillinen ”nurkkakuntaisuus” (tribalism), poliittinen moralismi ja liittovaltiojohtoisuuden vastustus (antistatism), joista viimeinen on perinteisesti hyvin keskeinen aate republikaanisen puolueen piirissä. Nelikentästä näkyy Hamiltonin kriittisyys tällä tavoin politisoitunutta evankelikaalisuutta kohtaan. Samansuuntaista kriittistä tarkastelua on myös historian ja sukupuolentutkimuksen professorin Kristin Kobes du Mezin artikkelissa, joka käsittelee ”militanttia maskuliinisuutta” evankelikaalisuuden piirissä. Tekstissään Kobes du Mez käsittelee kiinnostavasti Trumpiin liitetyn ”machoilun” tai miehisyyden korostamisen ja konservatiivisen kristillisyyden perinteisen mieskuvan yhteyksiä ja linkittää tämän mieskuvan kylmän sodan ja Vietnamin sodan aikaiseen sotilaallisen miehisyyden ihannointiin.

George M. Marsden.

George M. Marsden.

Aiemmin mainittu kahdeksankymmentäyksi prosenttia koskee siis itsensä ”valkoisiksi evankelikaaleiksi” määritelleitä äänestäjiä. Tämä onkin ainakin poliittisessa mielessä selvästi oma ryhmänsä, joiden äänet suuntautuvat mitä suurimmissa määrin republikaaneille. Sen sijaan useimmat amerikkalaiset tummaihoiset kristityt, joilla on uskonsa tunnuspiirteissä nähtävissä samat Bebbingtonin määrittelemät neljä elementtiä, äänestävät järjestään demokraatteja. Tätä jakoa käsittelee ansiokkaasti väitöskirjatutkija Jemar Tisby artikkelissaan, jonka otsikko on napakasti Are Black Christians Evangelicals?. Kirjoituksen johtopäätöksenä on, että mustiakin kristittyjä voi monesta syystä pitää evankelikaaleina, mutta silti he ovat historiallisista ja yhteiskunnallisista syistä pääosin omissa kirkkoyhteisöissään ja valkoiset evankelikaalit omissaan. Tisbyn mukaan otsikon kysymystä keskeisempiä asioita käsiteltäväksi ovat esimerkiksi niiden syiden pohtiminen, miksi mustina evankelikaaleina pidettävät kristityt ovat eriytyneet valkoisista, tai mitkä asiat valkoisten evankelikaalien kirkoissa aiheuttavat sen, että mustat eivät liity niihin, vaan pysyvät omissa yhteisöissään. Tisbyn artikkeli on siinäkin mielessä ansiokas, että se esittelee johdannossaan hyvin selväsanaisesti ja tiiviisti evankelikaalisuuden tutkimuksen historian ja perusteet. Kiireiselle lukijalle nämä muutamat sivut tarjoavat aiheesta erinomaisen tiivistelmän!

Evankelikalismin marginaalit siirtyvät keskiöön

 Patheos-sivuston bloggaajan Fred Clarkin esseen keskeisenä teesinä on, että Trumpin valtaannousun ohessa tapahtui kehitys, jossa evankelikaalisuuden marginaaliset äänet nousivat keskiöön. Tätä kehitystä Clark kuvastaa toteamalla, että tänä päivänä päälinjan (mainline) evankelikaalisten ryhmien johtajat eivät enää edusta perinteisen sanonnan mukaan ”kaikkia, jotka pitävät Billy Grahamista” vaan ”kaikkia, jotka pitävät George Marsdenista”. Tämä hieman kärkevä, yhteen tämän kirjan toimittajaan viittaava muotoilu osoittaa, minkälaisen itsetutkiskelun äärellä myös evankelikalismin tutkijat ovat. Clark korostaa, että hän arvostaa itsekin ehdottomasti edelleen Marsdenia, mutta muotoilun tarkoituksena on osoittaa, miten jonkinlainen evankelikaalisuuden entinen ydinjoukko ei enää saavuta sitä suurta valkoisten evankelikaalien massaa, joka äänesti Trumpin valtaan. Näiden uskonnollisten johtajien ja evankelikalismin tutkijoiden näkemykset ja asema ovat heikentyneet niiden evankelikaalien joukossa, jotka kenties kokevat itsensä evankelikaaleiksi lähinnä siinä mielessä, että he ”äänestävät republikaaneja, katsovat Fox Newsia ja ovat uskonnollisia”.

Vastaavaa sisäpiirin näkökulmaa tuo pastori Timothy Kellerin essee, joka on alun perin julkaistu The New Yorker -lehdessä joulukuussa 2017. Hän toteaa kirjoituksessaan piikikkäästi, että se ryhmä, joka ennen kutsui itseään ”moraaliseksi enemmistöksi” (Moral Majority oli 1980-luvulla Ronald Reaganin aikana vaikuttanut oikeistokristillinen järjestö), oli nyt valmis äänestämään presidentiksi kuinka moraalittoman ehdokkaan tahansa, kunhan tämä vain ajoi heidän asiaansa. Keller jatkaa toisella omakohtaisella havainnolla evankelikaaliksi identifioitumisesta: Kun 1970-luvulla sanoi itseään evankelikaaliksi, se tarkoitti, että ei ole fundamentalisti. Jos nyt sanoo itseään evankelikaaliksi, se tarkoittaa että on. Muotoilu on hieman kärjistetty, mutta silti kuvaava. Kellerin kokemuksella on historiallinen taustansa. George Marsdenin mukaan ennen 1970-luvun puoliväliä termi oli yleisesti hyvin vähän käytetty, mutta kuitenkin jo 1950-luvulla evankelista Billy Grahamin kannattajat ja seuraajat alkoivat käyttää itsestään termiä new evangelical, erotuksena fundamentalisteihin. Tämä nimitys jäi sen jälkeen ainoastaan vielä tiukemman linjan edustajien käyttöön.

Mark. E. Noll.

Mark. E. Noll.

Evankelikaalien Kyyros

Kirjan kirjoittajat eivät käytännössä lainkaan puolustele presidentti Trumpia. Useamman tekstin sävystä välittyy sen sijaan kirjoittajien negatiivinen suhtautuminen häneen, ainakin sitä kautta, että niissä nostetaan esiin hänen kristillisiin arvoihin nähden epäsovinnaiset puheensa ja tekonsa

Monista teksteistä välittyy kuitenkin ymmärrys myös siitä, mistä syystä niin monet valkoiset evankelikaalit äänestivät Trumpia. Moni tästä joukosta äänesti häntä juuri uskonnäkemystensä vuoksi, ei niistä huolimatta. Trump on ajanut kuitenkin juuri sellaista politiikkaa, jota arvokonservatiivit amerikkalaiset kristityt haluavat, eikä siksi ole yllättävää, että he ovat kannattaneet häntä, vaikka hän on henkilönä sellainen kuin on. Samaa ilmiötä on kirjassaan Sydänmaiden kapina käsitellyt suomalaisista tutkijoista Markku Ruotsila, jolla onkin vahva ymmärrys amerikkalaisesta konservatiivisesta kristillisyydestä.

Mark E. Noll kirjoittaa johdannon ensisivuilla, että muutamat Trumpia kannattavat evankelikaalit ovat pitäneet tätä jopa jonkinlaisena uutena kuningas Kyyroksena. Kyyros oli Persian kuningas, jonka Jumala Vanhan testamentin mukaan valitsi juutalaisten vapauttajaksi ja suojelijaksi, vaikka Kyyros itse ei ollut juutalainen. Kun Kyyros vapautti juutalaiset Babylonin vankeudesta, hän nousi miltei messiaaniseen asemaan. Nähtäväksi jää, jääkö näiden evankelikaalien oman Kyyroksen vapautustyö ensi marraskuussa kesken.

Arvioitu teos: Evangelicals. Who they have been, are now, and could be. Eds. Mark E. Noll, David W. Bebbington ja George M. Marsden. Wm. B. Eerdmans Publishing Co. 2019. Grand Rapids, Michigan.


Olli Saukko

Kirjoittaja

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirkkohistorian tohtorikoulutettava, jonka väitöskirja käsittelee amerikkalaisia juutalaisia Obaman presidenttikauden kulttuurisodissa. Hänen harrastuksiinsa kuuluu folk-musiikki, videopelit ja maailman tilan pohdinta.


'Evankelikalismin tutkijatähdet itsereflektion äärellä' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 5.5.2020 @ 20.24 Felix

    Kivoja nämä Ollin ja Jarmon artikkelit evankelikaalisuudesta. Mutta evankelikaalisesta vasemmistosta ei ole puhetta. Sen piiristä kuitenkin kuuluu kummia. Merkittävät vaikuttajat ovat esimerkiksi lakanneet pitämästä homoseksuaalisuutta syntinä, mm. Tony Campolo ja Brian McLaren. Voisivatko he edustaa tulevaisuuden evankelikaaleja?

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.