Lokakuussa 2022 taiteilijat Terike Haapoja ja Eero Yli-Vakkuri julkaisivat avoimen kirjeen, jossa he vaativat Chaim ”Poju” Zabludowiczin hallitusjäsenyyden purkamista Kiasman tukisäätiössä. Perusteena oli se, että Zabludowiczin rahoittamien organisaatioiden liiketoiminta kytkeytyy Israelin valtion Palestiinan miehitykseen ja palestiinalaisiin kohdistuvaan sortoon. Lisäksi taiteilijat vetosivat Zabludowiczin toimia vastaan jo vuonna 2014 käynnistettyyn kansainväliseen Boycott Divest Zabludowicz (BDZ) -kampanjaan, joka kehottaa taiteilijoita ja kulttuurialan työntekijöitä välttämään työskentelyä Zabludowicziin kytkeytyvien taide- ja kulttuuriorganisaatioiden kanssa.
Avoimella kirjeellä alkanut kampanja on herättänyt reaktioita puolesta ja vastaan. Vartija julkaisi 13.12. Åbo Akademin kirkkohistorian dosentti André Swanströmin kirjoituksen, jossa hän esitti, että ”taiteilijoiden yksinkertaistuksiin perustuva boikottihanke kulminoituu antisemitismiin”. Lisäksi hän otti kantaa professori Hannu Juusolan esittämään ja Suomen ulkopoliittisen instituutin vanhemman tutkijan Timo Stewartin kannattamaan huomautukseen, jonka mukaan ”käytännössä juutalaisvastaisuus-argumentti nousee esiin lähes aina, kun arvostellaan Israelin politiikkaa tai kohdistetaan Israeliin boikotteja”. Tästä seuraa edelleen, että ”antisemitismistä syyttäminen on erittäin tehokas ase keskustelun hiljentämiseen”. Swanström katsoi, että Juusola ja Stewart ”eivät itse tunnista liikkuvansa kaltevalla pinnalla, jolla he ovat luisuneet artikuloimaan antisemitistisiä mielipiteitä”. Hän peräänkuulutti Israelin valtiolle kohtuullista ja tasapuolista kohtelua julkisessa keskustelussa.
Juusola ja Stewart vastasivat Swanströmille välittömästi. Juusola tarkensi kantaansa: ”En ole missään kiistänyt, etteikö Israelin arvostelun taustalla voi olla (myös) antisemitistisiä motiiveja, ainoastaan sen, että arvostelu olisi automaattisesti antisemitismiä.” Hän esittää lisäksi aiheellisen Israel-kritiikkiä koskevan kysymyksen: ”Kuka määrittelee sen, mikä on kohtuullista tai tasapuolista?” Stewart puolestaan analysoi antisemitismin määritelmiä, joista tyydyttävimpänä hän dokumentissa The Jerusalem Declaration on Antisemitism (JDA) esitettyä luonnehdintaa: ”Antisemitismi on syrjintää, ennakkoluuloja, vihamielisyyttä tai väkivaltaa, joka kohdistuu juutalaisiin siksi, että ovat juutalaisia (tai juutalaisiin instituutioihin, koska ovat juutalaisia).” Stewart toteaa oikein, että tällaisten yksinkertaisten määritelmien käyttö on yleensä ongelmatonta, mutta juuri Israelin valtiosta puhuttaessa ne muuttuvat kiistanalaisiksi. Stewartin mukaan on olennaista tehdä ero Israelin valtion ja juutalaisten välillä; ne eivät ole yksi ja sama asia.
Kokonaisuus, josta on kysymys
Minua jäi tässä konfrontaatiossa vaivaamaan se, että on hyvin vaikeaa keskustella antisionismin antisemiittisyydestä, kun käsillä on jokin Israelin politiikkaan liittyvä yksityiskohta – vaikkapa jossakin suomalaisessa johtokunnassa vaikuttavan juutalaisen liikemiehen kauppasuhteet Israelin valtion kanssa tai esimerkiksi yksittäisen poliitikon Israel-vastainen tölväisy jossakin tietyssä tilanteessa. Vaikeaa tällainen keskustelu on siksi, että kaikkien siihen osallistuvien mielissä vaikuttaa huomattavasti suurempi kiistanalainen kokonaisuus, johon liittyen he argumentoivat. Siten jokin yksittäinen tapaus on aina vähemmän kuin jäävuoren huippu. Yritänkin tässä artikkelissa hahmottaa sitä ongelmakokonaisuutta, josta käsin reagoiden Israelin valtion puolustajat näkevät Israelin valtiota vastaan suunnatuissa toimissa ja kannanotoissa antisemitismiä.
Keskityn eurooppalaiseen perspektiiviin. Fokukseni on keskustelijoissa, jotka eivät ole juutalaisia eivätkä muslimeja tai arabeja. Meitä eurooppalaisia yhdistää tässä keskustelussa yksi yhteinen ja kiusallinen piirre: Euroopassa toteutettu kuuden miljoonan juutalaisen kansanmurha johti siihen, että juutalaisia siirtyi ratkaisevassa määrin Palestiinaan, jossa Israelin valtio perustettiin. Karkeasti ajatellen voidaan sanoa, että ulkopuoliset palestiinalaiset ovat joutuneet kantamaan huomattavan osan eurooppalaisen rikoksen seurauksista. Vaikka sionismi levisi Euroopan juutalaisten parissa paljolti jo Dreyfus-jutun laukaisemana, holokaustilla on merkittävä osuutensa juutalaisten muuttoprosessin kiihdyttäjänä ja Israelin valtion syntyprosessin taustatekijänä.
Tyydyn antisemitismin osalta yllä mainittuun JDA:n määritelmään, joka jättää tulkinnanvaraiseksi, mikä antisionismi on antisemitismiä. Antisionismilla puolestaan tarkoitan Israelin valtion delegitimoimiseen, poliittiseen kumoamiseen tai väkivaltaiseen hävittämiseen tähtäävää puhetta ja toimintaa. Antisionismia on monenlaista, eikä kaikki Israelin valtioon kohdistuva kritiikki ole antisionismia eikä antisemitismiä. On esimerkiksi tutkijoita ja poliittisia vaikuttajia, jotka toteavat, että Israelin valtion synty oli aikanaan historiallinen vääryys, mutta näkevät Israelin kuitenkin poliittiseksi realiteetiksi, jonka murskaaminen väkivalloin tai kansainvälisin poliittisin painostuskeinoin johtaisi vielä suurempaan vääryyteen. Lisäksi Israelin valtioon on kohdistettu ja kohdistetaan jatkuvasti paljon sellaista poliittista kritiikkiä, joka liittyy kriittiseen analyysiin eikä artikuloidu vaatimuksina Israelin toimien erilliseen tuomitsemiseen, boikotoimiseen tai muuhun sellaiseen. Lisäksi voidaan analysoida tieteellisen etäisyyden päästä Israelin valtioon liittyviä poliittisia diskursseja. Ongelmia tällaisissa analyyseissa nähdään silloin, kun ne kohdistuvat toistuvasti vain yhteen Israel/Palestiina-konfliktin osapuoleen suhteuttamatta niiden yksittäisiä piirteitä kokonaisuuteen. Käsittääkseni Swanströmin kritiikki Juusolaa ja Stewartia kohtaan kumpuaa ainakin osittain tällaisesta asetelmasta.
Antisionismin historiallinen kotipesä on luonnollisesti Lähi-Idän arabien parissa. Israelin valtion perustamisen jälkeen palestiinalaiset eivät kuitenkaan olleet tässä poliittisesti keskeisenä osapuolena. Israelin olemassaoloa vastustivat Egypti, Jordania ja Syyria, jotka halusivat jakaa vasta perustetun valtion maat ja niihin ulottuvan vallan keskenään. Jordania olisi esimerkiksi voinut luovuttaa Länsirannan sen palestiinalaisille asukkaille itsenäisen valtion perustamista varten, mutta niin se ei tehnyt. Vuoden 1967 sota muutti asetelman hyvin toisenlaiseksi parissakin suhteessa. Israelin ennaltaehkäisevät iskut tekivät tyhjiksi naapurivaltioiden aikeet juutalaisvaltion tuhoamiseksi, ja voittoisa Israel miehitti Suezin niemimaan, Länsirannan ja Golanin kukkulat. Samalla sota teki konfliktista lopullisesti suurvaltapoliittisen: Neuvostoliitto tuki arabimaita ja Yhdysvallat Israelia. Euroopan vasemmistointellektuellit katsoivat Neuvostoliiton ja arabimaiden olevan rauhan asialla imperialismia vastaan, ja niin syntyi vasemmistolainen antisionismi. Euroopan poliittisessa oikeistossa ryhdyttiin puolestaan ymmärtämään Israelia, joka oli syntynyt paljossa sosialismin innoittamana, mutta lopulta kääntynyt Yhdysvaltojen tuesta riippuvaiseksi geopoliittiseksi saarekkeeksi arabimaailman keskellä.
Eurooppalaiset Israelin vastustajat ja kannattajat eivät voineet 1970-luvulla ennustaa, että Neuvostoliitto romahtaa ja että tällä välin poliittisesti itsenäistyneet palestiinalaiset ryhtyvät kasvavassa määrin islamismin kannattajiksi. Suurin osa palestiinalaisista katsoi tuolloin ja katsoo edelleen, että koko Palestiina kuuluu heidän valtaansa ja että Israelin valtio on tuhottava. Tätä päämäärää he ajavat terrori-iskuilla ja ohjusten ampumisella Israeliin. Israelin armeija on vastannut tähän pyrkimällä tuhoamaan palestiinalaisten sotilaallisia kohteita. Palestiinalaisilta siviiliuhreilta ei ole vältytty, eikä siviilien ja sotilaiden välinen rajakaan ole Gazan kaistaleella selvä asia. Palestiinalaisten kannalta pahasti epäonnistuneet Oslon rauhansopimukset Länsirannan aluejakoineen siivittivät 1990-luvulla islamistisen Hamasin nousua palestiinalaisten johtoon ja kärjistivät konfliktia entisestään. Tämän kaiken jatkuessa Israel katsoo Oslon sopimusten aluejakoihin vedoten olevansa oikeutettu – vastoin kansainvälisiä sopimuksia – kiihtyvällä tahdilla asuttamaan miehittämäänsä Länsirantaa.
Kaksi leiriä
Nämä historian karkeat peruslinjat paljastavat vain osan konfliktin monimutkaisuudesta. Kaikesta tästä kiemuraisuudesta huolimatta Israel/Palestiina-kysymys jakaa mielipiteitä jyrkästi kahtia, jopa objektiivisuuden vaatimusta korostavien tutkijoiden parissa. Jyrkkään kahtiajakoon liittyy jakolinjan molemmilla puolilla voimakas käsitys oikeudenmukaisuudesta, joka kallistaa vaa’an selvästi toisen osapuolen hyväksi. Kun samat älykkäät ja arvostelukykyiset ihmiset toistuvasti kirjoittavat argumentteja jommankumman asian puolesta toista vastaan, syyn täytyy olla yksinkertaisessa peruskatsomuksessa, josta seuraa samalla kertaa kaikki muukin.
Israelin vastustaja ja antisionisti katsoo, että Israelin valtion perustaminen oli vääryys, joka on tavalla tai toisella korjattava. Sen perustaneet sionistiset juutalaiset ja heidän työnsä jatkajat ovat pahantekijöitä ja palestiinalaiset ovat heidän uhrejaan. Taistelevatpa palestiinalaiset millä keinoin tahansa, he taistelevat maan puolesta, joka kuuluu heille.
Israelin puolustaja katsoo, että juutalaisilla on oikeus omaan valtioonsa kansan historiallisilla juurilla ja että sillä on oikeus puolustaa olemassaoloaan. Näistä syistä Lähi-Idässä vääjäämättä eteen päin vyöryvissä tapahtumissa on kohtalokas kierre. Israelin kannattajan mielestä siirtokuntienkin perustaminen on oikein, koska Israel ei voi luottaa silkkaan väkivaltaan nojautuviin palestiinalaisiin. Siksi sen on oman turvallisuutensa vuoksi parannettava asemiaan koko ajan, olivatpa siirtokunnat laillisia tai eivät. Israelin vastustajan mielestä palestiinalaisten väkivalta on oikeutettua tai ainakin ymmärrettävää, koska he taistelevat miehittäjää vastaan, olipa miehitys peräisin vuodelta 1948 tai 1967.
Jokainen yksittäinen kannanotto Israelin valtioon tai sionismiin liittyy tähän yksinkertaiseen tausta-asetelmaan. Eurooppalaiselle sionistille Israelin armeijan väkivaltaiset toimet Gazan alueella johtuvat palestiinalaisten omasta väkivaltaisuudesta ja vihamielisyydestä, kun taas Israelin vastustaja näkee palestiinalaistaistelijoiden israelilaiseen siviilikohteeseen tekemässä pommi-iskussa ymmärrettävän episodin sodassa miehittäjää vastaan. Tästä samasta syystä juutalaisen liikemiehen liiketoimet Israelin Länsirannalla tulee tuomita, eikä sellainen suinkaan ole antisemitismiä, vaan kannanotto miehitystä vastaan. Israelin politiikan puolustaja taas näkee sellaisessa kannanotossa tuen ilmauksen Israelin valtion tuhoamisen puolesta. Ja siksi hän voi mielestään hyvällä syyllä nähdä siinä antisemitismiä.
Eurooppalaisen antisionismin anomalia
Eurooppalaiselle Israelin valtion kannattajan silmissä eurooppalainen antisionismi näyttäytyy Lähi-Idän poliittisen kokonaiskuvan lisäksi omasta Euroopan omasta poliittisesta kontekstista käsin. Niin Israelin valtion vastustajat kuin se puolustajatkin elävät demokratioissa, joissa kohtuullisesti jaettu aineellinen hyvinvointi sekä ihmisoikeudet, sananvapaus ja oikeudenmukaisuus ovat kaikkien hyväksymiä arvoja. Niihin länsimaisessa politiikassa pyritään ja niillä länsimaista politiikkaa myös mitataan. Eurooppalainen Israelin puolustaja näkee Israelin niin demokraattiseksi ja länsimaiseksi valtioksi kuin mikään valtio Lähi-Idässä ylipäänsä voi olla. Palestiinalaisten poliittinen kulttuuri sen sijaan on demokratian vastakohta. Siinä ei kunnioiteta ihmisoikeuksia eikä sananvapautta. Se on pahasti korruptoitunutta ja nojaa väkivaltaan.
Kaiken tämän valossa eurooppalainen Israelin kannattaja kokee oudoksi, että toinen länsimaisessa demokratiassa elävä ihminen ottaa kantaa palestiinalaisten pyrkimysten puolesta. Nämä eivät itse halua elää Hamasin komennossa vailla sananvapautta ja ihmisoikeuksia, mutta vastustamalla Israelia antavat täyden tukensa Hamasille. Kritisoidessaan Israelin valtiota ja Länsirannan miehitystä he pohjimmiltaan toivovat, että Hamasin taistelijat tai heidän kaltaisensa onnistuisivat tekemään Israelista selvää jälkeä ja päätyisivät hallitsemaan juutalaisista puhdistettua Palestiinaa. Sillä juuri siihen palestiinalaiset vapautusjärjestöt ovat jo vuosikymmenten ajan avoimesti julistaneet pyrkivänsä. Eurooppalainen antisionisti ei missään mielessä samastu Hamasin politiikkaan eikä arvomaailmaan, mutta ehdottomasti kannattaa sen pyrkimyksiä Israelia ja sen juutalaisia vastaan. Kärjistäen ilmaistuna, eurooppalaista ja palestiinalaista antisionistia yhdistää vain yksi asia: heidän antisemitisminsä.
Mikäli olen ymmärtänyt oikein Swanströmiä ja muita, jotka näkevät melko lailla välittömän yhteyden antisionismin ja antisemitismin välillä, sellainen yhteys on pohjimmiltaan tässä. Tähän kytkentään liittyy olennaisesti myös se, että muut Lähi-Idän miehityksen alla elävät kansat ja väestöryhmät eivät saa Euroopassa osakseen samanlaista huomiota kuin palestiinalaiset. Tämä johtuu osin siitä, että Israelin hallitusmuodon juuret ovat eurooppalaisessa demokratiassa, ja siksi siltä tulee voida odottaa enemmän kuin muilta Lähi-Idän valtioilta. Eurooppalainen Israelin valtion puolustaja näkee asetelmassa myös synkemmän syyn: palestiinalaisten asema kiinnostaa eurooppalaisia ihmisoikeusaktivisteja selvästi enemmän kuin esimerkiksi kurdien elämä miehityksen alla, koska palestiinalaisten miehittäjät ovat juutalaisia.
Eurooppalaisen antisionismin anomalia näyttäytyy niissä yhteyksissä, joissa sanotaan suoraan tai annetaan ymmärtää, että Israel on pahantekijä ja palestiinalaiset pahantekijän uhreja. Kärkkäät kannanotot, joissa Israelia syytetään ja siltä vaaditaan erilaisia asioita, mutta palestiinalaisilta ei vaadita mitään, eivät ole pelkkää antisionismia.
Minusta eurooppalaisen antisionismin anomalia liittyy Euroopan poliittiseen kehitykseen: kyvyttömyyteen käsitellä holokaustia kuin vasta myöhään; (tähän liittyen) juutalaisten leimautuminen jatkuvasti kokemistaan vääryyksistä valittaviksi uhreiksi, jotka saavat liikaa huomiota; vasemmistolaisen antiamerikkalaisuuden jyrkät kytkennät Lähi-Idän tilanteeseen; vanhat antisemiittiset klisheet juutalaisten kansainvälisestä rahavallasta ja juonittelusta; Israelin juutalaisten dualistinen dehumanisoiminen uhreiksi, joista on tullut sortajia (Daavidin tähti = hakaristi). Tämä kaikki yhdessä viestittää sitä samaa, mitä vanha kristillinen antisemitismi: juutalaiset ovat itse syyllisiä omiin vastoinkäymisiinsä, ja heidän tulee pysyä maailmassa kodittomina ja muukalaisina. Eurooppalaisessa kristinuskossa ja politiikassa juutalaiset saivat olla toiseuden kantajina useiden vuosisatojen ajan; sellainen syvään juurtunut leima ei katoa vuonna 1945 yhtäkkiä ja jälkiä jättämättä.
Näistä syistä olen sitä mieltä, että eurooppalaisessa antisionismissa elää vanha antisemiittinen diskurssi. Siitä huolimatta en halua leimata yksittäisten ihmisten yksittäisiä kannanottoja antisemitismiksi. Tähän on useita syitä, mutta tärkein niistä liittyy Israel/Palestiinasta käytävän keskustelun olemukseen. Minusta siinä päästään eteenpäin ainoastaan monipuolisten historiallisten ja poliittisten analyysien avulla, jossa pyritään ottamaan huomioon kaikki asiaan kuuluvat tekijät. Sellaisen keskustelun tulisi katsoa menneisyyden ja nykyisyyden lisäksi myös tulevaisuuteen, vaikkapa vain esittämällä aiheellisia kysymyksiä, joihin kenelläkään ei ole hyviä vastauksia.
Israel, Palestiina ja kysymys demokratiasta
Juutalaiset ja palestiinalaiset ovat pyhällä maalla jäädäkseen. Mikään väkivalta tai poliittinen vaikuttaminen ei muuta tätä todellisuutta miksikään. Siksi olisi hyvä kysyä, millaista yhteiskuntaa kohti juutalaisten ja palestiinalaisten yhteiseloa halutaan kehittää. Eurooppalaisesta näkökulmasta tämän pitäisi olla selvää: kysymys on kehityksestä kohti demokratiaa. Demokratiakehitys voi alkaa ainoastaan molemminpuolisten väkivaltaisuuksien lopettamisella ja luottamuksen rakentamisella, aivan kuten sellainen prosessi alkoi, sujui ja kohtalaisen hyvin onnistuikin Etelä-Afrikassa. Lähi-Idässä demokratian tavoite näyttää tällä hetkellä mahdottomalta. Mutta entäpä jos edes joku alkaisi jankuttaa tätä niin Israelin kuin palestiinalaisten suuntaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa yhteyksissä?
Miten Israelin demokratia voisi sulkea vähitellen, aiempaa enemmän ja askel askeleelta piiriinsä myös palestiinalaisia? Miten palestiinalaiset voisivat ottaa päämääräkseen demokratian kehittämisen hallitsemillaan alueilla? Miten Israel/Palestiinassa voidaan edistää demokratiaan kuuluvia arvoja: ihmisoikeuksien ja etenkin sukupuolivähemmistöjen oikeuksien kunnioittamista, sananvapautta, korruption kitkemistä sekä pyrkimystä väkivallattomaan yhteiskuntaan?
Israel on huomattavasti pidemmällä demokratiassa kuin ne alueet, joita palestiinalaiset järjestöt hallitsevat. Samalla kysymys demokratiasta iskee kuitenkin myös sionismin ytimeen: voiko Israel kehittyä inklusiivisemmaksi demokratiaksi ja silti pysyä edelleen juutalaisvaltiona? Kysymys demokratiaan kasvamisesta onkin Israel/Palestiinan molempien väestöryhmien kannalta ainoa yhteinen kysymys, jossa on tulevaisuus ja toivo.
Palestiinalaisten kannalta demokratiakehitykseen voisi liittyä yksi tavoite, jonka Edward Said näki ainoaksi mahdollisuudeksi Oslon rauhansopimusten johdettua palestiinalaisten kannalta huonoon lopputulokseen – Israel/Palestiinan kehittämisen sekulaariksi demokratiaksi. Tällainen visio on kuitenkin niin Israelin kuin palestiinalaisjärjestöjen näkökulmasta katsoen ideologisesti mahdoton.
Demokratian on elettävä Israel/Palestiinassa vielä kauan kysymyksenä ennen kuin siitä voi tulla vastaus.
Artikkelikuva: Hakaristi-graffiti palestiinalaisessa Nablusin kaupungissa vuonna 2022. Kuva: Wikipedia.
