Etsimessä Berliini

Tänä kesänä tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun sain ensimmäisen kerran matkustaa ulkomaille ilman vanhempiani. Saksalainen pikkuserkkuni oli juuri lomaillut luonamme Suomessa, ja minä pääsin vuorostani tutustumaan hänen elämäänsä Hampurissa. Matka tuntui erityisen mukavalta siksi, että lapsuudessa olimme vaihtaneet kuulumisia lähinnä kirjeitse. Lapsena minun oli ollut kovin vaikea muistaa, mitä pikkuserkkuni osoitekenttään pitikään merkitä: BRD, BDR, RDB…? Olin kuitenkin ymmärtänyt jo varhain, että tuo merkillinen kirjainyhdistelmä erotti hänen Saksansa siitä toisesta, itäisestä.

Kesään 1994 mennessä Saksat olivat yhdistyneet, ja Berliinistä oli tullut taas liittovaltion pääkaupunki. Vaikka Hampurin-matkaani ei sisältynyt käyntiä Berliinissä, sain tilaisuuden tutustua kahteen entiseen berliiniläiseen, nimittäin pikkuserkkuni naapuriin ja tämän poikaan. Minulle kerrottiin, että naapuri oli aikoinaan joutunut pakenemaan Itä-Saksasta ja jättämään taakseen puolisonsa ja lapsensa. Saksojen yhdistyttyä äidin ja pojan elämät olivat jälleen kietoutuneet onnellisesti yhteen, mistä huolimatta heidän traaginen tarinansa järkytti teini-ikäistä mieltäni. Tuolloin päätin, että vielä jonain päivänä matkustaisin Berliiniin perehtyäkseni paikan päällä sen historiaan ja aistiakseni kaupungin ilmapiiriä. Niin olen tehnytkin, monta kertaa.

Rohkenin aloittaa kirjoitukseni henkilökohtaisella muistolla, koska henkilökohtaisesta näkökulmasta Berliiniin on kyse myös seuraavaksi esittelemässäni teoksessa.

Heikki Nenosen Hetkiä Berliinissä – Kaupunki kulkijan silmin (Kirjapaja 2023) on sijoitettu kirjastoissa matkaoppaiden joukkoon, mutta tavanomainen matkaopas se ei suinkaan ole. Pikemminkin se on esseekokoelma, josta lukija voi oppia hiukan paitsi Berliinistä myös esseististä itsestään. Nenonen on tullut tunnetuksi muun muassa suorasanaisena pappina, entisenä vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen puhujana ja Haagan entisenä kirkkoherrana. Nykyisin hän tienaa elantonsa viestintäalan yrittäjänä sekä ihmisten ja katujen valokuvaajana.

Berliiniin sijoittuvissa esseissään Nenonen johdattaa lukijansa itselleen merkityksellisiin kohteisiin ja kiezeihin eli naapurustoihin. Hän kuvailee tarkasti vaikutelmiaan, palaa omakohtaisiin muistoihinsa, kertaa kaupungin lähihistoriaa ja suosittelee niin metroreittejä, katukuvauskohteita kuin Berliiniin kytkeytyviä elokuvia, musiikkia ja kirjallisuuttakin. Kaupungissa kuljeskelun ohella Nenonen syventyy itsetutkiskeluun, toisinaan riipaisevasti, toisinaan ripauksella itseironiaa, ja koko ajan hän kantaa mukanaan kameraa, jonka linssin läpi hän ihailee Berliinin rosoista kauneutta. Hetkiä Berliinissä sisältää siis esseiden lisäksi valokuvasarjoja, joista välittyy hänen tulkintansa yhdestä Euroopan moni-ilmeisimmistä kaupungeista.

Nenosen kaupunkikierroksen itseoikeutettu ensipysähdys tehdään Berliinin muurilla, jota hän esittelee monelta eri kantilta. Kuitenkaan pelkkä tunnettuus tuskin riittäisi hänelle syyksi esitellä kaupungin kuuluisinta nähtävyyttä. Uskoakseni Nenoselle tärkein oivallus on ollut fyysisen muurin rinnastaminen kaikenlaiseen aatteelliseen fundamentalismiin:

“Berliinin muuri on symboli mille tahansa ahdasmieliselle yhteisölle, jossa yksilö käy mielensisäistä kamppailua siitä, lähtisikö tässä nyt murtamaan muuria vai murtumaan itse sen varjoon. Toisessa vaakakupissa on oma turvallisuus ja tottumus, ehkä mukavuuskin, mutta ennen kaikkea läheisten ihmisten hyväksyntä. Toisella puolella on kasvava ahdistus ja kokemus siitä, ettei jaa muurin vartioimaa ideologiaa. – – Joskus jo pieni halkeama voi tarjota elintärkeän välähdyksen toisesta maailmasta tai vähintään kokemuksen siitä, että muurin takana ei olekaan mitään pelättävää.”

Muurin synkästä varjosta Nenonen juoksuttaa lukijansa valtaisan Tiergarten-puiston valtavien lehmusten katveeseen. Hölkätessään hän tuntee askelensa keveiksi, ja vehreyden keskellä ajatuksetkin rientävät rennosti ennakoimattomiin suuntiin. Joskus hän huomaa ajattelevansa ajattelemista, Berliinin kaltaista suurkaupunkia ja peräti Jumalaa. Vaikka ajattelun rajat tulevat pian vastaan suuruuksien edessä, silti niistä voi tavoittaa jotakin elämällä Nenosen sanoin “sielu valppaana ja katsellen”.

Berliinissä voi katsella myös Kristusta, kunhan jaksaa kiivetä Nenosen kanssa Teufelsbergille eli Pirunvuorelle. Teufelsberg ei ole vuori luonnostaan; maailmansodan jälkeen se kuormattiin kasaan muun muassa pommitettujen asuintalojen ja teollisuusrakennusten jäänteistä. Huipulla Nenonen esittelee yhdysvaltalaisten entisen vakoilu- ja salakuuntelukeskuksen sekä valokuvaajien paratiisin eli suuren määrän kiehtovaa katutaidetta ja graffiteja, joista pysäyttävin on rakennuskompleksin pihalla romun keskeltä kohoava kolmimetrinen Kristus.

Kiehtovaa taidetta voi löytää sattumalta myös silloin, kun tarkoituksellisesti etsii vaikkapa jalkapallostadionia. Köpenickissä, kävelymatkan päässä stadionilta, Nenonen tutkailee vietnamilaisnaista ja -lasta esittävää patsasta, joka nykyisin on vain kivinen muisto Pohjois-Vietnamin ja Itä-Saksan välisestä kulttuuri-, opiskelija- ja työntekijävaihdosta. Patsas, tai paremminkin ajatus kotoaan lähteneestä ja vieraaseen maahan asettuneesta naisesta, innoittaa hänet pohtimaan kaikkien ihmisten vierautta omissa elämissään.

Berliinin-kierroksen puolivälissä Nenonen vie lukijansa kirkkoon. Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskirche eli Muistokirkko tuhoutui miltei kokonaan toisen maailmansodan aikaisissa pommituksissa eikä siitä jäänyt jäljelle muuta kuin osa tornia ja mosaiikin palasia. Sittemmin rauniot saivat rinnalleen uuden kirkon uusine kellotapuleineen ja sinisine valoineen. Idealistiksi tunnustautuvalle Nenoselle Muistokirkko on tärkeä erityisesti siksi, että siellä saarnasi aikoinaan hänen idolinsa Dietrich Bonhoeffer.

Tietysti Nenonen ohjaa lukijansa myös sinne, minne kaikki muutkin oppaat, Berliinin nakki- ja kebabkioskeille. Kaupungin klassikkoruokaa currywurstia ja Nenosen suosittelemaa levollista ja itsevarmaa asiointia nakkikioskilla en ole vielä kokeillut, mutta kulttimaineen saavuttaneesta Mustafa’s Gemüse Kebapista minullakin on omakohtainen kokemus. Viime kesänä selvitimme ystäväni kanssa, mikä Berliinin lukuisista Mustafa’s Kebapeista on se aito ja oikea, ja sitten asetuimme Mehringdammilla tolkuttoman pitkän jonon jatkoksi. Kun olimme odottaneet vuoroamme jo toista tuntia kaatosateessa, mieleeni hiipi epäilys: tarjoillaanko tässä jonossa maailman parhaita kanadönereitä vai keisarille uudet vaatteet… Kohmeisesta jonotuksesta huolimatta olen kuitenkin täysin samaa mieltä Nenosen kanssa. Mustafa’s Gemüse Kebapin döner on kyllä maistuvaa, mutta mieleenpainuvamman elämyksen tarjoaa sitä edeltänyt hyvän odotus yhdessä muiden ihmisten kanssa.

Viimeistellessään Hetkiä Berliinissä -esseekokoelmaansa Nenonen on kuljeskellut kaupungin kaduilla, puistoissa ja joenvarsilla yksin. Suurkaupungissa hän on suorastaan hakenut tilaisuuksia kadotakseen muilta ja löytääkseen itsensä: “Mitä ihmisessä tapahtuu, kun hän lakkaa kokonaan peilaamasta itseään muihin? Kuka hänestä tulee, kun hänestä tulee ei-kukaan? Kuka minusta tulee, kun olen minä vain minulle?”

Esseiden perusteella vedän sen johtopäätöksen, että Berliinissä Nenosen taitaa olla helpompi pitää itsestään kuin Suomessa. Se ei olisi ihme, sillä Berliini on salliva kaikille. Nenonen kuvaileekin sitä osuvasti tavisten kaupungiksi, jossa outouden kaikki variantit ovat edustettuina. Vaikka hän siis tutkii kaupunkia mielellään yksin, valokuviinsa hän tarvitsee toisia ihmisiä. Onneksi suurkaupungissa ei tarvitse odottaa kauan, kunnes kameran eteen astuu satunnainen ohikulkija, joka täydellistää Nenosen hetken ja otoksen Berliinistä, hänen sielunsa metropolista.