Juan de Juanesin maalaus viimeinen ehtolllinen (1500-luku). Kuva: Wikipedia.

Etäehtoollinen ja luterilainen ehtoollisteologia: mahdollinen yhtälö

Viime viikkoina ja kuukausina ihmiset ympäri maailman ovat olleet pakotettuja järjestelemään arkeaan ja elämänpiiriään uusilla tavoilla. Koronaviruksen räjähdysmäisen leviämisen vuoksi kaikkea inhimillistä kanssakäymistä on rajoitettu – niin vapaaehtoisesti kuin esimerkiksi valtion johdon virallisilla säännöksillä ja määräyksillä. Tässä muuttuneessa todellisuudessa, kontaktien vähentyessä, toisten tapaaminen ja ihmisten välinen yhteys on muuttunut monelle yhä tärkeämmäksi. Yhteyttä luodaan perinteisin tavoin, kuten puhelimitse, mutta myös uudenlaisin keinoin. Yksi pysäyttävä esimerkki yhteydestä ja yhdessä tekemisestä etäyhteyden kautta on tästä linkistä löytyvä, Vaskivuoren lukion kamarikuoron esittämä kappale Pelottomien riemulaulu.  Nuoret laulavat: ”– – tuomme toivon, uskoa unelmiin.”

Nämä sanat toimivat oivallisena aasinsiltana Suomen evankelis-luterilaisen kirkon välittämään toivoon ja uskonvahvistukseen. Seurakunnat ovat toimineet nopeasti haastavassa tilanteessa ja muun muassa organisoineet uusia auttamistyön muotoja, striimaavat jumalanpalveluksia ja niin edelleen. Ihmisten kohtaaminen uusin välinein on otettu vakavasti. Tämä on hienoa ja arvokasta. Haluaisin nyt kuitenkin ottaa tässä kirjoituksessa kantaa kysymykseen ehtoollisen viettämisestä. Kotimaa24 uutisoi viime torstaina 26.3.2020, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat ovat antaneet pääsiäisajan jumalanpalveluksista ohjeistuksia, joiden mukaan ehtoollista voi niissä viettää pienellä joukolla. Ihmiset voivat siis kodeissaan seurata, kun striimattavassa jumalanpalveluksessa nautitaan ehtoollinen. Etäehtoollisen mahdollisuus on evätty kirkon ehtoolliskäsitykseen ja kirkkojärjestykseen vedoten.

Sitä, etteivät kaikki pääse ehtoolliselle, toki tapahtuu niin sanottuina normaaleinakin aikoina. Osa ihmisistä katsoo kodeissaan jumalanpalvelusta television välityksellä menemättä kirkkoon fyysisesti paikan päälle. Monet kokevat kuitenkin tässä tilanteessa ongelmalliseksi sen, että muutamat valitut pääsevät Herran pyhälle ehtoolliselle, kun taas valtaosalta se mahdollisuus kielletään yleisten kokoontumisrajoitusten vuoksi. Ehtoolliselle osallistumatta jättäminen ei siten ole ihmisen oma valinta, vaan tilanteen sanelema pakko. Ehtoollisen nauttiminen pienellä porukalla tarkoittanee monen kokemuksessa sitä, että hänet on ikään kuin suljettu ehtoollisyhteyden ulkopuolelle. Loogiselta tuntuukin, että tässä poikkeustilanteessa ehtoollinen joko jaettaisiin kaikille tai sitä ei jaeta kenellekään.

Pappi ja psykoterapeutti Helena Kauppila summaa edellisen kaltaisia tuntoja blogikirjoituksessaan Kotimaa24:ssä: ”Hullunkurinen mielikuva syntyy siitäkin, että kirkon ammattilaiset – mahdollisesti muutamalla sisäpiiriläismaallikolla vahvistettuna – viettävät suljettujen ovien takana keskenään ehtoollista ja kun menot ovat ohitse, kirkon ovet avataan sielunhoitoa varten. – – Itse ajattelen, että kirkon tulisi lopettaa ehtoollisen viettäminen kokonaan aina siihen saakka, kun poikkeusolot jatkuvat Suomessa. Se kertoisi siitä, että kirkko elää tämän yhteiskunnan kanssa samaa kriisiä.” Samoilla linjoilla Kauppilan kanssa on muun muassa Hiljaisuuden ystävien toiminnanjohtaja Mika K. T. Pajunen.

Molemmat kirjoittajat tyrmäävät ajatuksen niin sanotusta etäehtoollisesta. Sen keskeinen idea on se, että kodeissa on valmistauduttu ehtoollisen viettämiseen leipomalla tai ostamalla leipää sekä varaamalla viiniä sitä varten. Pappi toimittaa ehtoollisen messussa, joka striimataan koteihin, ja tällä tavoin etäyhteyden kautta pyhitetty ehtoollisleipä ja -viini nautitaan jokaisen halukkaan omassa olohuoneessa. Etäehtoollinen on tällä tavoin järjestetty esimerkiksi viikko sitten radioidussa luterilaisessa messussa Tanskassa.

Mahdoton yhtälö vai mahdollinen?

Mahdoton yhtälö vai mahdollinen?

Nähdäkseni etäehtoollisen tarjoaminen ei sodi luterilaisen ehtoollisteologian keskeisiä painotuksia vastaan. Olennaista luterilaisen ehtoolliskäsityksen näkökulmasta on sen lahjaluonne. Tästä Luther oli aikanaan erityisen tarkkana vastustaessaan kaikkea puhetta ehtoollisesta kristityn uhrina. Ehtoollinen on Lutherin mukaan testamentti, jonka Jeesus jätti seuraajilleen, siis kaikille kristityille, kuten hän toteaa muun muassa Isossa Katekismuksessa: ”Kuten edellä sanoin, näitä sanoja ei ole julistettu kiville eikä kannoille, vaan minulle ja sinulle. Kristus olisi muutoin yhtä hyvin voinut pitää suunsa kiinni ja jättää kaikki sakramentit asettamatta. Mieti siis tätä lupausta ja sijoita teidän -sanaan myös itsesi, muutoin hän puhuu sinulle turhaan. Hän ojentaa näet siinä meille kaikille aarteen, jonka hän on tuonut taivaasta.”

Ehtoollinen ei ole uhri, jonka kristitty tarjoaa hyvänä tekonaan Jumalalle vaan Jumalalta alas laskeutuva lahja. Tuon testamentin tai lahjan näkyvänä merkkinä ovat leipä ja viini, ja sen keskeisenä sisältönä lupaus pelastuksesta ja syntien anteeksiannosta. Ehtoollinen, jossa Kristus on Lutherin (ja luterilaisen kirkon opetuksen) mukaan itse reaalisesti läsnä, on samalla ateria, jolla muistellaan Jeesusta. Kun siis ehtoollisen lahjan keskeinen viesti on se, että sen tulee olla avoinna kaikille kristityille, eikö pienen joukon viettämä ehtoollinen striimatussa messussa sodi tätä ajatusta vastaan? Kun vain muutamat saavat osallistua ja muut katsovat pakotetusti sivussa, syntyy kuin itsestään ajatus jaosta ensimmäisen ja toisen luokan kristittyihin.

Tästä voisimme toki päätellä, että ehtoollinen on siten viisainta kieltää kaikilta siksi aikaa, kun koronauhka hellittää. Tämän ajatuksen kaataa kuitenkin jo yksistään se, että Jumalan lahjaa ei voi kieltää. Ehtoollisen lahja ei ole papiston vallassa suoda tai evätä, kuten Luther toteaa: ”Sillä sakramentti ei kuulu yksin papeille, vaan kaikille, eivätkä papit ole sen herroja, vaan palvelijoita, joiden pitää pyydettäessä jakaa sitä haluaville sakramentin molemmat muodot.” (WA 6, 507. Suom. Jari Jolkkonen.) Jokaisella kristityllä, joka ymmärtää ehtoollisen merkityksen ja haluaa ottaa siihen osaa, on itsestään selvä oikeus ehtoollisen lahjaan. Tätä tukee myös esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjoihin kuuluvan Yksimielisyyden ohjeen toteamus: ”Kaikki vanhan kristikunnan opettajat ja koko pyhä kristillinen kirkko opettavatkin yksimielisesti Kristuksen asetussanojen ja pyhän Paavalin niille antaman selityksen perusteella seuraavaa: Kristuksen ruumis otetaan vastaan myös suulla, ei ainoastaan uskolla ja hengellisesti niin kuin sakramentin ulkopuolellakin tapahtuu.”

Toinen keskeinen luterilaista ehtoolliskäsitystä määrittävä tekijä on se, että ehtoollinen on yhteyden ateria. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon katekismuksessa todetaan: ”Ehtoollinen yhdistää meidät Kristukseen ja toisiimme. Sitä vietetään yhdessä taivaan joukon ja kaikkien pyhien kanssa.”Käsitys on johdettu tunnustuskirjoista, joissa ehtoollista määritellään muun muassa seuraavasti: ” Ehtoollinen on uuden testamentin sinetti ja kaikkien murheellisten sydänten lohtu. Se sitoo ja yhdistää kaikki kristityt kiinteästi Kristukseen heidän päähänsä ja toinen toiseensa.” (Yksimielisyyden ohje) Lutherin sanoin: ”Tämän sakramentin merkitys ja työ on kaikkien pyhien yhteys.” (WA 2, 743.) Ehtoollinen vahvistaa kristittyjä yhteisönä, suhteessa Jumalaan ja suhteessa toinen toiseensa. Yhteyttä luovana sakramenttina ehtoollinen luo kollektiivista toivoa. Myös tästä näkökulmasta ehtoollisen kieltäminen valtaosalta seurakuntalaisia on täysin kestämätöntä. Jos milloinkaan, niin maailmanlaajuisen pandemian aikaan tarvitsemme yhteisöllisyyden, keskinäisen rakkauden ja toivon vahvistamista. Näitä voi toki vahvistaa myös muiden keinojen avulla, mutta kirkon elämän keskiön – ehtoollisen – sulkeminen pois tästä on enemmän kuin kyseenalainen asia.

Miten ehtoollisaineiden pyhittäminen etäyhteydellä sitten olisi perusteltavissa? Ajatus siitä, että Jumala (ja näin myös Kristus) on läsnä kaikkialla luomakunnassaan, on yksi itsestään selvä osavastaus kysymykseen. Ihminen ei määrittele sitä, missä Jumala on tai ei ole. Pappi, vaikka hän representoikin Kristusta toimittaessaan ehtoollisen, ei viime kädessä itse säätele ehtoollisaineiden pyhittymistä. Se tapahtuu hänen ulko- ja yläpuolellaan, kuten tunnustuskirjoissa todetaan: ”Konsekraatiosta me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että mikään ihmisen teko tai jumalanpalveluksen toimittajan lausuma sana ei tee Kristuksen ruumista ja verta ehtoollisessa läsnä oleviksi, vaan läsnäolo on tunnustettava yksinomaan Herramme Jeesuksen Kristuksen kaikkivaltiaan voiman aikaansaamaksi.” (Yksimielisyyden ohje)  Toinen, tähän liittyvä  näkökulma on se, että ehtoollisen idea itsessään ylittää ajan ja paikan palautuessaan Jeesuksen sanoihin kahdentuhannen vuoden taakse ja sitoessaan kristittyjä toinen toisiinsa paitsi tässä ajassa, myös historian kaarella. Miksei aikaa ja paikkaa voisi ylittää myös nykyisten viestintävälineiden avulla? Tällaista yhteyttä hahmottelee muun muassa yhdysvaltalainen kollegani Dr. Deanne Thompson blogissaan omien kokemustensa kautta.

Toki etäehtoollisen järjestäminen vaatisi käytännössä varsin paljon miettimistä sen suhteen, millä tavoin ja millaisella etukäteisohjeistuksella se toteutettaisiin. Nähdäkseni asiassa tulisi toimia ihanteellisimmassa tapauksessa muulla tavoin kuin television tai radion välityksellä, siis käyttämällä videoneuvottelun kaltaista, monenvälistä yhteyttä. Tällaisen palvelun kautta messun toimittajien ja seurakuntalaisten läsnäolo olisi yhtäaikaista ja vastavuoroista. Reaaliaikaisen yhteyden kautta ehtoollispöydän laajentaminen koteihin olisi teologisesti kestävämpi ratkaisu kuin radion tai television välityksellä toteutettava etäehtoollinen, jossa seurakunnan ja messun toimittajien välissä on viestintätavasta johtuen korkeampi muuri. Kaksisuuntaisen yhteyden kautta messun toimittajilla olisi sen sijaan edessään ehtoolliselle osallistuva seurakunta ruudun välityksellä, kun jokaisella vielä olisi oma kameransa päällä.

Pappi ei toki pystyisi etäehtoollisella täysin valvomaan, kuka siihen osallistuu. Mutta toisaalta: ei kirkossakaan tarkisteta henkilöpapereita. Kuten Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sivuilla todetaan: ”Käytännössä ehtoollisvieras päättää itse osallistumisestaan, sillä ehtoollisen jakajat eivät tutki osallistumisoikeutta. He jakavat ehtoollista kaikille sitä pyytäville.” Kenties etäehtoollinen olisi myös altis väärinkäytöksille. Pidän kuitenkin epätodennäköisenä, että kukaan vaivaantuisi valmistelemaan kotonaan ehtoollispöydän vain laittaakseen asian leikiksi. Todennäköisesti harvempi myöskään tänä päivänä esimerkiksi säilöisi ylijäänyttä ehtoollisleipää käyttääkseen sitä vaikkapa maagisiin tarkoituksiin, kuten on tapahtunut joskus historiassa. Ajattelen, että kaipaus ehtoolliselle, Jumalan ja toisten yhteyteen, on otettava vakavasti ja sille tahtovista tulisi ajatella lähtökohtaisesti hyvää.

Vielä viimeinen kysymys. Kääntyisikö Luther haudassaan, jos kuulisi pohdintaa etäehtoollisen järjestämisestä? Hyvin todennäköisesti. Muistutan kuitenkin, että Luther kääntyisi todennäköisesti haudassaan jo paljon muunkin kirkossamme tehdyn ja yleisesti hyväksytyn teologian vuoksi. Uudet sukupolvet tarvitsevat uutta teologiaa. Sitä luodaan kontekstuaalisesti, kunkin aikakauden ja sen kysymysten erityispiirteet huomioon ottaen. Näin teki myös Luther itse. Perinnettä ei ole syytä hylätä, mutta siihen takertuminen aiheuttaa pahimmillaan sen kaltaista jäykkyyttä, mikä vieraannuttaa kirkkoa inhimillisestä todellisuudesta ja luo toivon ja uskon näköalojen sijaan näköalattomuutta ja kokemusta hylätyksi tulemisesta. Reformaation on jatkuttava.

 

Artikkelikuvassa Juan de Juanesin maalaus viimeinen ehtolllinen (1500-luku). Kuva: Wikipedia. Kyseessä ei ollut etäehtoollinen.


Kirjoittaja

TT Sini Mikkola työskentelee kirkkohistorian yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa (2017) käsitteli Martin Lutherin ihmiskäsitystä sukupuolittuneen kehollisuuden näkökulmasta. Mikkolan tutkimusintresseihin kuuluvat Lutherin lisäksi muun muassa reformaation naistoimijat, sukupuolen ja kehollisuuden historia sekä uskonnollisen identiteetin rakentamisen kysymykset reformaatioajalla.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.