Haudalla on yleensä aina kylmä, mutta nyt kevättalven tuuli suorastaan pureutuu luihin ja ytimiin. En erityisemmin välitä käydä hautausmailla, olen ollut niissä työni puolesta tarpeeksi. Tänne haudalle haluan kuitenkin mennä. Olemme Eräjärvellä, hiljaisessa kylässä Oriveden reunaseudulla.
Hauta löytyy pienen etsimisen jälkeen kirkon itäpuolelta. Kivessä lukee ”Teologian tohtori Juhani Rekola, s. 1.8.1916, k. 13.2.1986” sekä vaimonsa Eevan tiedot. Viereisessä haudassa lepäävät Juhani Rekolan äidin vanhemmat Erkki ja Siiri Gummerus, jotka olivat myös Juhanin kasvattivanhempia. Otamme hyytävässä säässä kuvia, jotka eivät meinaa onnistua. Annan vaimolleni puhelimen, jonka kamera-asetukset hipaisen vahingossa videoksi. Video tallentaa vaimoni hämmästyksen viereisessä haudassa lepäävästä Tertullianuksesta. Kuinka ollakaan, suuren suomalaisen teologin ja esseistin vierustoveri kantaa samaa nimeä kuin läntisen kirkon ensimmäisten ja merkittävien kirjoittajien joukkoon kuuluva kirkkoisä.
Juhani Rekolasta on kiusallista kirjoittaa, koska huomaa helposti kirjoittavansa hänestä fraaseilla. Jo tutuiksi tulleilla ja kuluneilla ilmauksilla. Juuri sellaiseen Rekola oli itse väsynyt, erityisesti uskonnollisiin fraaseihin. Uusien sanoitusten etsintä tuotti esseekirjallisuutta, joka on vedonnut ja vetoaa yhä uusiin lukijoihin.
Haudalla on poikkeuksellisen korkea lyhty. Ensin sitä vähän kummastelen, kunnes muistan, mitä Rekolan muistosanoiksi kirjoitettiin: hän kantoi selässään lyhtyä ja näytti näin valoa muille, mutta kulki itse pimeässä. Valosta osallisiksi pääsivät muun muassa ne ”Slussenin sissit”, alkoholisoituneet ja syrjäytyneet suomalaiset, joita Rekola suomalaisen seurakunnan pappina Tukholmassa kohtasi ja auttoi. ”En usko Jumalaan, mutta Rekolaan uskon”, heidän kerrotaan sanoneen. Ja Juhani keräsi kaikki liikenevät tupakat suomalaisten kekkereiltä ja jakoi eteenpäin heille.
Länsimaisen kristillisen teologian voi lähestymistavoiltaan jakaa karkeasti kahtia: aristoteliseen ja eksistentiaaliseen perinteeseen. Edellinen perinne edustaa selkeyttä ja systeemejä. Asioille ja ilmiöille voi antaa käsitteet ja nimet, ja maailma näyttäytyy niiden avulla edes jossain määrin hallittavana todellisuutena. Jälkimmäinen suuntaus korostaa kokemuksellisuutta. Siinä kyse on asioiden ja todellisuuden kokemisesta, ja maailma näyttää pikemminkin ristiriitaiselta ja paradoksaaliselta kuin selkeältä.
Rekola teki teologiaa jälkimmäisen lähestymistavan pohjalta. Hänelle maailma oli välttämättömyyden maailma, jossa ”risti pannaan pakolla kannettavaksi.” Tätä kokemusta hän kuvasi esseistiikassaan, joka oli hänen tyylinsä akateemisen systemaattisen teologian tekemisen sijasta. Näin myös lukijakunta oli laajempi ja kirjavampi. Hänen kielenkäyttönsä oli dramaattista, eikä se olisi akateemiseen teologian tekemiseen sopinut. Silti hän väitteli tohtoriksi, ja hänen väitöskirjansa onkin poikkeuksellisen ”luettava”.
Tukholman suomalaisen seurakunnan palveluksessa elämäntyönsä tehnyt Rekola katseli kotimaansa kirkollista tilannetta etäämpää. Kirkollisiin kiistoihin tai dogmaattisiin keskusteluihin häntä ei huvittanut suoraan osallistua, se oli pintatasoa. Hän oli kiinnostuneempi ihmiseksistenssin ongelmasta. Sen sanoittamiselle hedelmällisempiä lähestymistapoja Rekola löysi taiteesta, erityisesti länsimaisesta sodanjälkeisestä kaunokirjallisuudesta, kuin akateemisesta teologiasta. Kaunokirjallisuutta Rekola lukikin valtavia määriä, mutta ravinnontarvekin oli suuri: yhden kirjoittamansa esseen taustalla oli keskimäärin 1000 sivua luettua kaunokirjallisuutta.
Uransa loppupuolella Rekola tuntui arvioivan kirjallisen vaivannäkönsä merkitystä. Teosten lukijakunta oli määrällisesti jäänyt varsin vaatimattomaksi, mutta hän arveli, että ehkä teoksillaan on pitkä häntä ja lukijakuntaa karttuu lisää aikaa myöten. Jostain syystä hännästä puhuminen assosioi Vanhan testamentin traagisen hahmon, Simsonin, kanssa. David Grosmann mainiossa teoksessaan Leijonahunaja: Simsonin myytti kuvailee Simsonia ”kansalliseksi omaisuudeksi” ja analysoi myyttistä kertomusta Simsonista tavattoman kiinnostavasti. Simsonin voima on ulkoista, se on hänen pitkissä palmikoiduissa hiuksissaan. Simson kykenee hurjiin tekoihin, joista yksi merkillisimpiä on kolmensadan ketun kiinniotto, kettuparien häntien yhteen sitominen ja palavan soihdun kiinnittäminen häntiin. Tämän hurjan yksilösuorituksen jälkeen Simson päästää ketut liikkeelle ja tuhoaa vihollisten eli filistealaisten pellot ja sadon polttamalla (1. Tuom. 15:1-5). Hurja ajatus, jonka toteuttaminen näyttää mahdottomalta – aivan kuten Rekolan mielestä ajattelun sisällön tuottaminen kirjalliseen muotoon. Ehkä siksi myös kuvataide puhutteli häntä: kuva tavoitti ja pystyi välittämään armon tavalla, mihin sana ei aina kykene.
Rekola ei ole kansallista omaisuutta, ja hänen voimansa on sanoissa, mutta kirjoillaan on pitkä häntä. Se tavoitti minut vuonna 1996, kun sain vaimoltani syntymäpäivälahjaksi uusintapainoksen Rekolan pääsiäiskirjasta Ruusumaanantaista pääsiäisaamuun. Olin nuori opiskelija, kovin vähän tiesin vielä mistään mitään, Rekolasta en mitään. Rekolan omintakeinen teksti ja esseistinen lähestymistapa tuntui kuitenkin heti hyvältä.
Rekola sanoi aina etsineensä ihmisen olemassaolon sanoitusta, ja nyt löysin itse sellaisen hänen teksteistään. Rekolan ajattelu ohjasi fenomenologis-eksistentialistisen perinteen äärelle, ja vaikka en lopputyötä hänen ajattelustaan tehnytkään, Rekola vaikutti kuitenkin koko ajan taustalla. Tällaiseksi moni muukin on kokenut Rekolan tekstien vaikutuksen: ne ohjaavat uusille, erilaisille poluille kirjallisuudessa, teologiassa ja filosofiassa. Vasta työelämään siirryttyäni etsin käsiini divareista kaikki loputkin hänen teoksensa. Monet saarnat ja puheet olen rakentanut Rekolan seurassa. Myös hänen seurassaan olen miettinyt kriittisesti rakasta työnantajaani, kirkkoa, mutta ennen muuta kutsumustani.
Pappeus on ollut ja on kamppailua edelleen. En osaa sitä juhlia tai kokea mitään ylpeyttä tai onnistumista. Se on kai osaltaan Rekolan perua. Samoin kuin siirtyminen töihin sairaalaan, ”välttämättömyyden maailmaan”, jossa usein ollaan kärsimyksen ja epätoivon keskellä ja varsinkin psykiatrian toimialalla kohtaan ihmisiä, joiden kokemus elämästä on kaikkea muuta selkeä. Silti sen kaiken keskellä on jollain merkillisellä tavalla myös rauhallista olla. Ihmisen ja Jumalan salaisuudet näyttävät kytkeytyvän toisiinsa. Kun painin oman elämäni syvien kysymysten kanssa, painin samalla Jumalan kanssa.
Keski-ikäisenä huomaan taas pohtivani Rekolaa. Ehkä hänen keski-ikäisenä sanoittamansa teologia puhuttelee nyt eri tavalla. Siksi huomio kiinnittyy taas haudalla olevaan lyhtyyn.
Lyhty Rekolan haudalla muistuttaa pimeydestä ja heräämisestä. Rekolan kirjallista tuotantoa ei olisi olemassa nykyisessä muodossa, ellei hän olisi ”herännyt pimeään”. Se oli paitsi uskonnollinen kriisi myös ehkä elämänkaareen liittyvä kehityskriisi. Hän koki aiemmin ohjautuneensa paljon ulkoapäin ja tehneensä asioita ja valintoja toisten mieliksi. Hän oli myös tuijottanut tiimalasin alaosaa, minne hiekka laskee. Mennyt oli kuitenkin mennyttä, lukittua, ja historia sarja erilaisia kärsimyksiä – kuin painajaisunta, josta hän omien sanojensa mukaan yritti herätä. Nyt hän olikin heräämässä ja alkanut tuijottaa tiimalasin yläosaa – kaikki liike oli ylhäällä, tulevassa! Niinpä kun oli tulossa kirkkoherran paikka auki ja häntä kehotettiin hakemaan sitä, oli Rekolan ”vastauksena” kryptinen essee, jossa hän kuvasi perheensä kissan leikkiä. Mutta pimeään herääminen oli muutakin.
Teologia on sanan mukaisesti puhetta ja sanoja Jumalasta. Immanuel Kantin filosofian kopernikaanisen käänteen jälkeen se on ollut myös – ja ennen kaikkea – ihmisen jumalapuheen ja siitä nousevan toiminnan ja vaikutuksen tutkimista. Teologian päälähteiksi tai työkaluiksi on yleensä ymmärretty Raamattu, (sitä tulkitseva) traditio, järki ja (uskonnollinen) kokemus. Joskus kokemus on pudotettu pois kyydistä ja jälki on ollut sitten sen mukaista. Rekola ei näin kuitenkaan tehnyt, ja ehkä juuri siksi hän vetoaa vielä tänäänkin. Kokemusta tarkoittava latinankielinen sana experientia voidaan kääntää ”elämän kuluessa esille nousevat asiat”. Kokemuksella viitataan nykyään yksilön sisäiseen tilaan, jossa olemme tietoisia omista subjektiivisista tuntemuksista ja tunteista. Psykologi William Jamesin uskonnollista kokemusta koskevien tutkimusten ansioina voidaan pitää sitä, että hän osoitti, ettei kristinuskossa ole kyse vain ideoista, vaan yksilön sisäisen elämän tulkinnasta ja muuttumisesta.
Pimeään heräämisensä aikoihin Rekola sanoitti uskon tarkoittavan hänelle ajattelua ja tuntemista: ”…uskon (=ajattelen ja tunnen)…”. Näin ilmaisten hän korosti kahta tärkeää teologian lähdettä, joita ei sovi unohtaa. Usko oli hänelle kuin pohjavettä, ei kuin selväreunainen joki, sillä usko vaikutti kaiken taustalla, mutta ei poistanut elämän ristiriitoja, ongelmia ja paradoksaalisuutta. Pikemmin se toi mukanaan uusia ongelmia. Häntä viehätti kertomus vanhan juutalaisen ja kristityn kohtaamisesta, jossa juutalaisen yksinkertainen kysymys kuului: mikäli Messias on jo tullut, miten te selitätte maailman tilan? Siis sen kaiken kärsimyksen ja mielettömyyden. Kysymykseen vastaaminen tuottaisi todennäköisesti selittelyn teologiaa, josta rakentuisi erilaisten dogmien ja niiden selitysten himmeli, joka sitten vaadittaisiin uskottavaksi. Rekola oli väsynyt sellaiseen, eikä hän halunnut teksteillään rakentaa sellaista.
Selittelyn teologia tuottaa pahimmillaan tuhoisan strategian kärsimyksen synnyttämään kognitiivisen dissonanssin ongelmaan: kun kärsimystä ei kyetä selittämään, se sivuutetaan. Usko ei saanut eikä voinut merkitä pakoa todellisuudesta selittelyn teologian avulla, vaan silmien avaamista todellisuudelle. Usko on kuin näkökulma, jossa ongelmia voi ratketa, mutta samalla uusia syntyy. Selittelyn teologia on kevyttä uskoa, mutta ahdistettu usko joutuu toteamaan ”kuitenkin Jumala on”. Lauseesta tuli myös Rekolan ensimmäisen esseekokoelman nimi, jonka teksteissä lähtee rakentumaan ”rautaisen todellisuuden” teologia. Siinä on nähtävissä Rudolf Bultmannin demytologisointiohjelman vaikutus, sillä Bultmann oli hänen opettajansa vuodelta 1938 Saksan Marburgista. Rekolasta tuo vuosi oli idylliä ennen suurta tragediaa.
Uskonnollinen ymmärrys, kieli ja julistus tulee riisua fraaseista, ja on uskallettava katsoa elämän tyhjyyteen ja sattumanvaraisuuteen. Sattumanvaraisuudeksi Rekola koki selviämisensä sodassa, kun venäläisiä paetessaan peltoaukealla luodit viuhuivat hänen ympärillään, mutta hän jäikin eloon. Jos se olisi ollut Jumalan varjelusta, se ei ylettynyt sitten moneen muuhun.
Kirkko ja kirkollinen kieli tarvitsikin hänen mielestään radikaaliutta: kaikkea piti voida tutkia ja koetella, kaikesta piti voida keskustella. 1960-luvun yhteiskunnallinen radikalismi viehätti Rekolaa, siinä oli jotain hyvää ja tervehdyttävää kirkollekin, jonka hän koki mieltyneen arvoihin. Kirkosta oli tullut moraalinvartija, ja näin se oli hukannut perustehtävänsä, eskatologian ja armon esillä pitämisen. Omasta historiakäsityksestään ja -kokemuksestaan käsin Rekola analysoi kirkon tilaa: Kirkko on takertunut historiaan, joka on täynnä tragiikkaa ja kärsimystä. Historiaa kirkko kuitenkin palvelee, koska tulevaisuus ei hallitse tai määritä sen identiteettiä ja toimintaa. Arvot – kuten säädyllisyys, arvokkuus ja kunnianarvoisuus – olivat tulleet elävän uskon tilalle, ne olivat poissaolevan Jumalan korvikkeita.
Rekola halusi, että kirkossa jätetään hyvästit iloiselle komiteatyöskentelylle ja puuhastelulle oman organisaation parissa. Jostain syystä rakennusta kuitenkin päätetään maalata, vaikka perustukset pitäisi korjata. Hyvin hoidetussa kirkossa kaikki on järjestyksessä, mutta sellainen kirkko ei puhu tälle maailmalle. Silti ja siksi on tärkeää, että kirkolla on teologia ja oppi. Radikaalius, epätoivo ja vapaus ovat Rekolasta kirkon uudistamisen fundamentteja. Tässä maailmassa me elämme ja kuolemme, ja tässä maailmassa kirkon tulisi olla särkyneiden, epätoivoisten, mutta myös vapaiden ihmisten kirkko. Epätoivon keskellä ja elämänsä marginaalissa olevien ihmisten keskellä kirkko voi myös olla aidoimmillaan ja vahvimmillaan.
Rekolan herääminen pimeään tuo mieleen katolisen teologin ja psykoanalyytikon Eugen Drewermannin. Hänen mielestään kristinusko lähtee liikkeelle ”suorastaan täydellisestä ihmisen olemassaolon tragiikasta”, mutta siitä huolimatta kristilliseltä kirkolta puuttuu traagisuuden teologia ja suhde traagiseen on suorastaan torjuva. On siis korostettu traditiota, Raamattua, ehkä järkeäkin, mutta kokemus on sivuutettu. Syinä traagisen puuttumiseen Drewermann näki (katolisen) kirkon torjuvan asenteen tiedostamatonta kohtaan sekä kristillisen uskon muotoumisen koko kansan uskonnoksi ja samalla myös vallankäytön välineeksi. Kysymys hyvästä ja pahasta koskee Drewermanin ensisijaisesti ihmisen suhdetta itseensä, ahdistukseensa ja omaan osaansa. Vasta toissijaisesti siinä on kyse moraalista. Varsin rekolamaista puhetta siis.
Rekola rakensi traagisuuden teologiaa, ja hän koosti sitä inhimillisestä kokemuksesta – kolmea muuta lähdettä unohtamatta. Se edellytti alastonta kieltä, ”rautaisen todellisuuden” teologiaa, jossa oltiin valmiita kyseenalaistamaan totuttu ja etsimään kuluneelle uskonnolliselle kielelle uutta sanoitusta. ”Odotamme uutta Dantea”, Rekola monesti totesi viitaten Jumalaisen näytelmän tekijään Dante Alighieriin. Helvetistä on helpompi tehdä kiinnostavia ja jännittäviä kuvauksia, mutta kuvat taivaasta ovat kuluneita, virttyneitä.
Miten hyvin Rekola itse onnistui uuden uskonnollisen kielen sanoituksessa? Tehtävä ei liene koskaan helppo. Rekola sai kuitenkin lukijansa pohtimaan, mikä ylipäänsä on uskonnollista sanoitusta. Rekolan mukaan kaikki sellainen taide, joka kykenee uskottavasti kuvaamaan ihmisen olemassaolon kokemusta, on luonteeltaan uskonnollista. Julistava taide tosin harvoin jos koskaan tällaiseen kykenee, mutta hyvä taide onkin sitten parhaimmillaan julistavaa onnistuessaan selventämään ihmisen tilaa ja olemassaolon kokemusta uskottavasti. Rekola loikin mielenkiintoisen teorian uskonnollisesta kirjallisuudesta, ja teorian sisälle nelikentän työkaluksi tarkastella vaikkapa aikamme kirjallisuuden tai elokuvien suhdetta uskoon ja transsendenssiin, tuonpuoleiseen.
Rekolan traagisuuden teologian sanoitus oli paljolti peräisin kirjailija Reinhold Schneiderilta ja filosofi Miguel de Unamunolta. ”Onnettomuuden puvussa kulkee armo vakain askelin läpi aikojen”, oli Rekolan lempisitaatti Schneiderilta, väitöskirjansa tutkimuskohteelta. Rekola tunsi henkistä yhteyttä Unamunon Pyhän miehen uhrin päähenkilöön, pappiin, jonka oli vaikea uskoa ylösnousemukseen mutta joka palveli uskollisesti ja lämpimästi seurakuntalaisiaan. Rekola ajatteli, että optimismi ja pessimismi ovat vähän kuin ruoansulatus: ne vaihtelevat ja muuttuvat, eivätkä siksi ole luotettavia kuvauksia todellisuuden kokemisesta. Kolmannen tien tarjosi Unamunon ajattelu, jossa ihmisen kokemat elämän ristiriidat olivat eksistentiaalisia vastavoimia, eivät vain teoreettisia käsitteitä. Unamunolle traagisuus oli avain ihmisen erityisen olemassaolon ymmärtämiseen. Rationalismi loi elottomia käsitteitä, ja niitä optimismi ja pessimismi edustivat Unamunolle. Ihmisen tragiikka nousee perustavammalta tasolta – siitä, että järki vakuuttaa kaiken päättyvän kuolemaan, mutta sydän uskoo elämän jatkumiseen. Kuolema on kuitenkin fenomenologinen ongelma, koska meillä ei ole siitä kokemusta. Niinpä ihminen elää kosmisessa ristiriidassa tyhjyyden ja kaikkeuden välillä.
Rekolalle tiede ja erityisesti luonnontieteet merkitsi ”kirkasta mystiikkaa”, tieteen saavutuksia, jotka todistavat meille, ettei maailma olekaan niin itsestään selvä kuin millaisena sen näemme ja koemme. Se on jossain määrin sukua Unamunon ajatukselle järjen tehtävästä: järjen tehtävänä on tuottaa radikaalia epävarmuutta yksilön kokemuksessa. Sen seurauksena ihminen kohtaa lopulta ahdistuksen täyttämän irrationaalisen halun kuolemattomuuteen. Tämän prosessin seurauksena ihminen joutuu epätoivon kuiluun, mutta paradoksaalisesti juuri tuolta epätoivon kuilun pohjalta voi löytyä elämää kannatteleva toivo, joka muuttuu tahdoksi ja luovaksi voimaksi. Vain epätoivon ja elämän perustattomuuden rehellisen kohtaamisen jälkeen, juuri kuilun pohjalta, voi saada sellaisen jalansijan, jossa epätoivo ei voi horjuttaa toivoa. Toivo saa siis merkillisesti syntynsä siitä, että ihminen ei voi olla täysin varma siitä, että on tuntenut ja ymmärtänyt elämän mielettömyyden ja epätoivon todellisuuden oikein. Skeptinen järki epävarmuutta tuottaessaan tulee myös nostaneeksi esiin elämää säilyttävän, vahvistavan ja ylevöittävän toivon.
Niinpä Rekolakin käänsi totutun käsityksen uskosta toisin päin: me seisomme horjuvalla pohjalla, mutta sieltä ja vain sieltä me katselemme ikuisiin tähtiin, Jumalan muuttumattomaan todellisuuteen. Rekolan sanoitusta tulkiten ihmisen erityiseen olemassaolemisen tapaan kuuluu epävarmuuden hyväksymistä ja sietämistä sekä valmiutta muuttaa myös käsityksiään. Tästä johtuen olemassaoloa koskevien salaisuuksienkaan tutkiminen ei tule valmiiksi. Elämässä, ihmisessä ja Jumalassa on siis kyse salaisuudesta: Arvoitus voidaan ratkaista, mutta salaisuuden kanssa on toisin. Salaisuus käy sitä suuremmaksi, mitä enemmän sitä alkaa käsittää.
Traagisuus pilkisti Rekolan omasta elämäntarinasta monesta käänteestä outouden, ulkopuolisuuden ja menetyksen kokemuksina, eikä sitä kaikkea voi ohittaa hänen teologiansa lähteinä. Vaikka oman elämän kokemukset olivat hänelle liian kipeitä niistä omakohtaisesti kirjoittaa, syntyi ehkä tästä tragiikasta Rekolalle poikkeuksellinen kyky yhdistää objektiivinen ja subjektiivinen näkökulma. Rekolan isä murhattiin keväällä 1918 punaisten toimesta ja hukutettu ruumis löydettiin vasta kuukausien päästä. Oman perheensä tragiikan sijasta Rekola kirjoitti sisällissodan ja ylipäänsä sodan tragiikasta ja ihmisen kärsimyksestä siinä. Kaksivuotias Juhani joutui muuttamaan äitinsä kanssa, kunnes menetti 9-vuotiaana äitinsäkin, muutti kasvattivanhempiensa hoiviin ja joutui muun muassa koulukiusatuksi. Eläkepäivinä Rekola aloitti varovasti kirjoittamaan muistelmiaan. Niissä olevan kuvauksen ymmärrän nyt eri tavalla kuin aiemmin olisin ymmärtänyt: ”Kun katson nyt vanhenevia käsiäni, ovat niissä näkyvissä edelleen tutut arvet, jotka ovat seuranneet lapsuudesta lähtien.” Ahdistus on ollut lapsen ja nuoren vaativana seuralaisena.
Rekolan kokemusta elämästä – tragiikasta ja ohuesta kosketuksesta todellisuuteen – on summattu hänen hautakiveensäkin: ”Oot täällä outo matkamies” (vuoden 1938 virsikirjan virsi 499). J. L. Runebergin sanoittama virsi löytyy myös nykyisestä virsikirjasta numerolla 593 ja alkaa sanoilla ”Maan päällä aina, ihminen”.
Hautakivessä voisi kuitenkin yhtä hyvin olla sanat Kulkurin valssista. Sen kuullessaan Rekola mietti filosofi Martin Heideggeria, joka pohti olemista. Mitä on tämä ”on”, Sein, josta on mahdoton saada otetta? Kulkurin valssi olisi Rekolan mukaan auttanut Heideggeria tämän tehtävässä, sillä siinä lauletaan ”metsien huminasta”. Rekolalle se oli juuri sitä olemisen huminaa, joka kaikkialla kuuluu ja jonka keskellä elämme voimatta selittää, mitä tämä merkillinen humina on.
Kulkurin valssi alkaa hyristä mielessäni, kun kiiruhdamme hyisessä ilmassa autolle. Sen lämmössä odottaa vaimon tekemät eväät: kahvia, metwurstileipiä ja bostonkakkua.
”Linnoissa Kreivien häät vietetään on morsiammella kruunattu pää.
Siel viihdyn suon viiniä shamppanjaa vaan, sydän kylmä voi olla kuin jää.
Siks mieluummin maantiellä tanssin, kun metsien humina se soi.
Tuon kultaisen kulkurin valssin tule kanssani tyttö ohoi!
Linnojen Kruunut ne valoa luo ja kristallit kimmaltelee.
Ei liikut kulkuria laisinkaan tuo kun armaansa kans astelee.
Hän pistää ain raitilla tanssiks kun metsien humina se soi.
Tuon kultaisen kulkurin valssin, tule kanssani tyttö, ohoi!
Tähtinen taivas ja kuutamo yö tienviittana kulkurin on,
Jos liiaksi matkalla kiristää vyöt niin poikkean taas talohon.
Siel laulan, taas laulan ja tanssin kun metsien humina se soi.
Tuon kultaisen kulkurin valssin, tule kanssani tyttö, ohoi!
Sieltä valitsen armaan mä itselleni, jota salassa lemmin mä vain.
Hän itse ei tietää saa lemmestäni, se on lohtuna kulkiessain.
Nyt muistellen häntä mä tanssin, kun metsien humina se soi.
Tuon kultaisen kulkurin valssin, tule kanssani tyttö, ohoi!”
(suom. sanat J. Alfred Tanner)
