Myöhäisstoalainen Epiktetos (n. 55 – 135 jaa.) tunnetaan parhaiten erottelustaan omassa vallassa ja ei omassa vallassa olevista asioista. Yleensä tämän erottelun ymmärretään tarkoittavan ihmisen haluja ja varoittavan, ettei pidä tavoitella sellaista, jonka saavuttaminen ei ole pelkästään itsestä kiinni. Pitäytymällä vain omassa vallassa oleviin asioihin voi saavuttaa mielenrauhan. Mielestäni tämä erottelu on mainio rautalankamalli myös tahdon vapauden tarkasteluihin.
Tahdon vapauden määrittelyt sisältävät muutaman ehdon, jotka sen on täytettävä. Koska pelkkä tahto ei vielä saa aikaan mitään, koskee ensimmäinen ehto tekoa: teko on vapaa, kun mikään ei estä sitä. Toisen ehdon mukaan tahdon vapauteen liittyy aina valitsemisen mahdollisuus. Epiktetoksen erottelussa ensimmäinen ehto täyttyy jo siinä, ettei omassa vallasssa olevalle asialle ole estettä. Toinen ehto näyttää hankalammalta, mutta siinäkin voidaan valita omassa vallassa olevien asioiden välillä ja joko tehdä tai olla tekemättä jotain.
Sekä haluamisen että tahtomisen on pysyteltävä omassa vallassa olevan alueella. Omassa vallassa olevat asiat ovat itselle mahdollisia, toiset eivät. Vaikka tahtoisinkin siirtää kerrostalon pois järvimaiseman edestä, ei se onnistu. On järjetöntä tahtoa sellaista, mikä on mahdotonta. Yhtä mahdotonta on yrittää valita kerrostalon siirtämisen tai kaatamisen välillä. Epiktetoksen puhe omassa vallassa olevista asioista tarkoittaa, että tahdottu asia voi myös toteutua. Tahtominen on siis ryhtymistä toimintaan, ei pelkästään jonkin toiveen toteutumisen odottelua. Tarkasti ottaen tahdolle ei voi asettaa rajoja, mutta jos tahtominen jää vain päiväuniksi, onko sillä käytännön merkitystä. Tahdolla on reunaehtonsa, mutta Epiktetoksen mukaan juuri rajojen tunnistaminen tekee ihmisen elämän loppujen lopuksi varsin helpoksi.
Epiktetokselle tahtominen ei myöskään tarkoita kiinnipitämistä, ja tämä liittyy haluamiseen. Oli aika, jolloin kerrostaloa ei vielä ollut maisemaa pilaamassa. Vaikka halusinkin ja tahdoin tuon näköalan säilyvän, ei minun kuitenkaan pitänyt kiintyä siihen niin, että menettäisin mielenrauhani tilanteen muuttuessa. Vaikka jokin omassa vallassa oleva asia toteutuisikin, on aina otettava huomioon mahdollisuus, että sen voi myös menettää. Halun ja tahtomisen välinen ero onkin, että halu kiintyy liikaa kohteeseensa, ja tämä on ristiriidassa tahdon vapauden kanssa. Terve tahtominen taas iloitsee tahtomastaan nykytilasta, mutta ei tuudittaudu siihen eikä rajaa sitä itse, koska tietää, että rajaus voi koska tahansa tulla ei omassa vallassa olevan alueelta. Vaikka menetys tekeekin nykyisen tahdotun asian tyhjäksi, tahto kääntää katseensa uusiin mahdollisuuksiin. Tässä juuri on tahdon vapaus.
