Maailman pauhussa ja syrjäisillä kujilla ryvettynyt, mutta henkeäsalpaavan kaunis Äiti. Sellaisen kuvan kirkosta paavi Franciscus välitti sielun silmien eteen Tallinnassa.
Nämä paavin Vapauden aukiolla viettämän messun saarnan sanat ovat jääneet pyörimään erityisesti mieleen: “Valittuna oleminen ei tarkoita poissulkevuutta tai lahkolaisuutta. – – Meidän on jätettävä pelot taaksemme ja lähdettävä turvapaikoistamme, koska nykyään useimmat virolaiset eivät pidä itseään uskovina. – – Menkää siis ulos pappeina, sillä sitä me olemme kasteen kautta.”
Tavallaan paavin sanoissa ei ollut mitään yllättävää, sillä ne edustavat visiota kirkosta jota hän on pitänyt esillä paaveutensa alusta lähtien. Tallinnassa, lähes omalla kotiovellani ja yleisesti uskonnottomana tunnetun Viron kamaralla lausuttuna kutsu astua ulos mukavuusalueelta kolahti erityisellä voimalla. Vaikka Suomen tilanne on tilastollisesta kirkon jäsenyyden näkökulmasta hyvin erilainen kuin Viron, pitävätkö Suomalaisetkaan itseään juuri “uskovina”?
Jumalan jano on ihmisillä kaikkialla, olipa niin sanotun maallistumisen prosentuaalinen aste mikä hyvänsä, ja se näkyi Tallinnan tunnelmassa selvästi. Eräs Virossa pitkään asunut katolilainen kertoi minulle suorastaan pelänneensä, miten maan presidentti Kersti Kaljulaid puhuisi ja käyttäytyisi paavin seurassa, sillä presidentti on kuulemma korostetun sekulaari ja näyttäytynyt jopa uskontokielteisenä. Hän näytti kuitenkin jättinäytöltä katsottuna lähes säteilevän iloa puhuessaan paavia katsomaan kokoontuneelle väelle.
Monesta muustakin yksityiskohdasta huomasi, että paavi otettiin ilolla vastaan. Osallistuin sekä luterilaisessa Kaarlen kirkossa järjestettyyn ekumeeniseen nuorten tapaamiseen että Vapauden aukion messuun, ja molemmat tilaisuudet oli järjestetty kirjaimellisesti pieteetillä. Vaikka kuorolaulukulttuuristaan tunnettu Viro tuskin voisikaan tuottaa kovin helposti musiikillista pettymystä, oli tilaisuuksissa kuultu musiikki niin upeasti toteutettu, että sydäntä riipi juuria myöten. Suurin osa nuorten tapaamisessa ja paavin messussa laulaneista kuorolaisista lienee ollut paperilla uskonnottomia, ainakin ei-katolilaisia, mutta tästä huolimatta tunne ymmärryksestä mitä ollaan laulamassa (rukous- ja messutekstejä) ja kenelle (Jumalan kunniaksi) välittyi vahvasti.
Tunnelma Tallinnassa oli paitsi paavia kohtaan vieraanvarainen, myös yleisesti hämmentävän lämmin ja intiimi. Olen ollut sillä tavalla etuoikeutettu, että olen saanut mahdollisuuksia osallistua aiemminkin useisiin paavin viettämiin messuihin ja muihin tapahtumiin missä hän on ollut puhumassa, ja niissä on ollut läsnä tuhansia, satoja tuhansia, parhaimmillaan miljoonia osallistujia. Tallinnassa paikalla oli juuri ja juuri tuhansiin yltävä määrä, mikä teki koko tilanteesta pienemmän ja henkilökohtaisemman.
Suomalaisena katolilaisena olo oli kuin perhetapaamisessa: alttarilla paavin kanssa messua viettämässä näkyivät tutut Suomessa toimivat papit ja selän takana kiroilivat kirkosta tuttujen perheiden nuoret. Paavi oli käsinkosketeltavasti läsnä hengellisenä isänä, joka on tullut kaukana asuvia lapsiaan tapaamaan.
Viime aikoina maailman ja valtakunnan medioissa katolinen kirkko on ollut paljon esillä eri maissa esiin tulleiden pappien tekemien seksuaalisten hyväksikäyttötapausten vuoksi. Tallinnassa näiden ihmistä ja Jumalaa vastaan tehtyjen rikosten aiheuttama kuvotus, kärsimys ja suru kääntyivät iloksi ja kokemukseksi kirkon pyhyydestä ja kristittyjen ykseydestä. Hyväksikäyttöskandaali ei tullut paavin tai muidenkaan puheissa esille kuin parin lauseen verran. Fokus oli ja pysyi siinä hyvässä, mitä Jumala on kirkon uskon kautta tuonut esimerkiksi nuorten elämään: alkoholistiperheessä kokematta jääneen lapseuden ja rakkauden, todellisen elävän Jumalan tuntemisen ja pyhän kokemisen kauneuden.
Myös paaviin henkilökohtaisesti kohdistetut syytökset hyväksikäytön salailusta loistivat poissaolollaan ja tulivat hukkuneeksi rakkaudelliseen henkeen, joka Tallinnassa vallitsi. Paikallinen katolinen piispa ja papisto olivat yhtä hymyä ja kiitollisia sanoja. Tilanteessa kuvastui katolinen kirkko ihanteellisessa tilassa: perheenä, maanpäällisenä Taivaana. Perheen elämään ei pitäisikään kuulua politisoituminen, poteroituminen ja suoranainen skismaattinen kapinahenki, joita hyväksikäyttöskandaali ja paavi Franciscukseen kohdistetut syytökset ovat kirvoittaneet esimerkiksi Yhdysvalloissa jopa piispojen keskuudessa.
Paavi Franciscus elää kuten opettaa: lähtee pois mukavuusalueelta niiden luokse, jotka ovat kauimpana Jumalasta, vieraillen vaikkapa katolisen kirkon lähes reunimmaisessa periferiassa, Virossa. Hän elää katolisen kirkon hierarkian päänä kuten Jeesuksen perinnön valossa kuuluukin elää, toisten kynnysmattona, jota perheen isänäkin moukaroidaan kaikenlaisilla syytöksillä jatkuvalla syötöllä. Kristityn elämä, jota paavi puheissaan tarjoilee ja olemuksellaan edustaa, on epämukava, nuhjuinen ja kuluttava elämä, jossa on luovuttava itsestään muita palvellessa. Tätä tarkoittaa Franciscuksen saarnassaan esittämä kehotus, “menkää siis ulos pappeina”: kuolla itselleen muiden puolesta, kuten Kristus ristillä.
Kuoleman jälkeen on luvassa kuitenkin ylösnousemuksen syvä ilo, josta palasen sai maistaa jo Tallinnassa, ja jota voi kokea kaikkialla missä kirkko on jäsenissään läsnä: “niin kuin vesi autiomaassa ei ollut henkilökohtainen vaan yhteinen hyvä, niin kuin mannaa ei voitu varastoida, koska se pilaantui, niin myös eletty pyhyys laajenee, tulvii yli ja tekee hedelmälliseksi kaiken, mitä se koskettaa. – – Tätä on olla kristitty; tämä on päivästä päivään elettyä pyhyyttä.”