Toisin kuin saksalainen protestantismi, roomalaiskatolinen kirkko ei kyennyt vuorovaikutukseen valistuksen ja sen vanavedessä monella rintamalla kehittyneiden tieteiden kanssa. Se ajautui stagnaatioon ja kyvyttömyyteen, jotka kruunasi vuonna 1870 pidetty Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous. Siinä paavi julistettiin erehtymättömäksi puhuessaan Pietarin istuimelta opillisista asioista.
Viran tuolloinen haltija, maanviljelyskulttuurista kirkolliselle uralle ponnistanut Pius IX (Pio nono; paavina 1846–1878) ei ollut hengen jättiläinen, eikä hänen johtamansa kirkko suosinut tieteiden harjoittamista. Hänen seuraajansa Leo XIII (paavina 1878–1903) edusti samaa opillista linjaa, mutta pyrki tieteen osalta edistämään Tuomas Akvinolaisen teologiaa ja filosofiaa. Tämä oli reaktio ennen kaikkea Saksassa menestyvää ja sieltä leviävää kantilaista filosofiaa vastaan (O’Connell, Critics, 29–39). Juuri Leo XIII:n aikana kriittisestä raamatuntutkimuksesta ja moderneista teologisista kysymyksistä tuli riesa kirkon viralliselle illuusiolle, jonka mukaan oppi olisi ollut aina yksi ja sama (semper idem), ja sen perinteiselle taipumattomuuden politiikalle, jonka mukaan kirkko ei voi koskaan eikä lainkaan muuttua.
Kirkon johtajat torjuivat kriittisen teologian virtaukset kauttaaltaan juurettoman ja aina vain pahempaan subjektivismiin ajautuneen protestantismin tuottamina harhaoppeina. Kun kriisi lopulta puhkesi roomalaiskatolisessa kirkossa, sen aiheutti ennen kaikkea yksi sinnikäs pappi ja eksegeetti, Alfred Loisy (1857–1940), jonka poikkeukselliseen oppineisuuteen ja edelleenkin aikaansa edellä olevaan visioon kyettiin vastaamaan ainoastaan primitiivisellä vallankäytöllä.
Ilmestyessään vuonna 1902 L’Evangile et l’Eglise (Evankeliumi ja kirkko), tuotteliaan Loisyn ainoa kaikkialla tunnettu teos, johti katolisen kirkon sen vakavimpaan raamattukriisiin sitten Richard Simonin päivien.
Tämä artikkelini on ensimmäinen osa kahden artikkelin sarjasta, jossa kuvaan Loisyn ympärille syntynyttä katolisen kirkon kriisiä. Kuvaan aluksi Loisyn uran alkuvaiheita, katolisen kirkon juuttumista dogmaattiseen konservatismiin ja konfliktin vähittäistä syntyä ennen kriisin puhkeamista.
Loisyn omat muistelmat, jotka perusteellisuudessaan ovat vertaansa vailla (Choses passées, 1913 sekä Mémoires pour servir à l’histoire religieuse de notre temps, 1930–31), avaavat rikkaan aineiston, jolle lyhyessä katsauksessa on mahdoton tehdä oikeutta. Niistä käy joka tapauksessa hyvin selväksi, että kriisi Alfred Loisyn ympärille kehittyi hitaasti ja varmasti jo ennen vääjäämätöntä ja hyvin repiväksi osoittautunutta konfliktia.
Alfred Loisy in the making
Alfred Loisy syntyi maanviljelijäperheeseen Ambrières’n kylässä Marnen departementissa 28. helmikuuta 1857. Katolinen usko tuli äidin puolelta, joka oli hurskas, ehkä vähän taikauskoinenkin. Isä puolestaan ei puhunut uskonnosta, koska se ei merkinnyt hänelle mitään.
Loisy on korostanut, että perheen maalaisyhteisön usko ei ollut tuohon aikaan Ranskassa laajasti propagoitua ja levinnyttä ultramontanismia vaan vanhaa ja yksinkertaista jansenismia sekä gallikanismia, perinteistä ranskalaista katolisuutta (Loisy, Mémoires I,14). Vanhemmat eivät ohjanneet häntä pappisuralle. Maanviljelyyn heiveröinen Loisy ei ollut lainkaan tarpeeksi vahva, ja hän viihtyi poikien seuraa paremmin sisartensa kanssa. (Hänestä tuli erinomainen nuken vaatteiden neulomisessa, millä taidolla hän myöhemmin ihastutti sisarentyttäriään.) Koulussa ”pikku Loisy” (le petit Loisy) ei ollut toveriensa suosiossa, mutta oppilaana hän oli ylivoimainen, ja opettajien kannustus vei häntä eteenpäin (O’Connell, Critics, 5–9).
Kirkollisen koulun valintaan ei vaikuttanut erityinen henkilökohtainen usko vaan positiivinen kokemus kylän uudesta papista, joka hoiti työnsä vakuuttavasti. Koulussa opettajan puheet kutsumuksesta pappisuralle saivat Loisyn vahvasti tuntemaan, että Jumala kutsui häntä papiksi. Hänen kutsumukseensa liittyneet tunteet olivat kuitenkin alusta alkaen ambivalentteja. Älykkyys, ahkeruus, kriittisyys, vilpittömyys, velvollisuudentuntoisuus sekä kaikenlaisen vallankäytön ja juonittelun vieroksuminen olivat kirkollista uraa ajatellen huono yhdistelmä – vaikka mitään erityistä uraa Loisy ei ainakaan tuossa vaiheessa edes ajatellut.
Loisy opiskeli Châlons-en-Champagnen pappisseminaarissa sekä valmistui ja vihittiin papiksi Pariisin katolisesta instituutista kesällä 1879. Hän toimi pappina kahdessa pienessä seurakunnassa, mutta pääsi takaisin instituuttiin opiskelemaan ja opettamaan (Choses passées, 47–51). Vuonna 1881 hänestä tuli instituutin heprean kielen opettaja, joka täydensi opintojaan katolisesta uskosta luopuneen Ernest Renanin (1823–1892) johdolla. Loisy epäili jo tuolloin kirkon Raamattua koskevia opetuksia, ja Renanista tuli myös teologisessa mielessä hänen tärkein vaikuttajansa ja sisäinen kiistakumppaninsa.
Loisy oppi lähestymään kristinuskoa uskonnonhistoriallisena, alati kehittyvänä ilmiönä, johon hänellä kuitenkin pysyi vahva, mystiikkaan taipuvainen sisäinen suhde. Tästä suhteesta puuttuivat kuitenkin kaikki instituution määräysvaltaan sitouttavat piirteet. Loisy halusi olla rehellinen ainoastaan historiallisille tosiasioille ja itselleen.
Loisyn pohdiskeluja ajoi omille itsenäisille teilleen myös se, että samaan aikaan viereisessä Saint Sulpice’n seminaarissa raamatuntulkintaa opetti apologeettiskonservatiivinen Fulcran Grégoire Vigouroux (1837–1914). Tämä oli vastikään julkaissut Vanhan testamentin osuudet neliosaisesta oppikirjasta Manuel biblique, josta tuli suosittu ja laajasti käytetty katolisissa pappisseminaareissa. Loisy, joka joutui kuuntelemaan seminaarilaisten huomautuksia Vigouroux’n näkemyksistä, ei pystynyt omaksumaan kollegansa keinotekoista ja kotiinpäin vetävää apologetiikkaa. Tischendorfin kriittisen Uuden testamentin edition itsenäinen tutkiminen vieraannutti Loisyn vähitellen ja kohta kohdalta evankeliumien keskeisten tekstien perinteisestä tulkinnasta.
Kesään 1882 mennessä Loisy oli omien sanojensa mukaan jo liberaali vaan ei kovinkaan vallankumouksellinen. Hän kertoo rukoilleensa Jumalalta kahtakymmentä vuotta terveyttä ja kärsivällisyyttä tehdä työtä arvostelukykyisesti, vilpittömästi ja nöyrästi voidakseen edistää kristillistä tiedettä ja rakentaa kirkkoa (Choses passées, 56–63).
Nuorta Loisya vaivasi erityisesti kirkon oppi Raamatun jumalallisesta inspiraatiosta, josta hän vuonna 1884 jätti tarkastettavaksi latinankielisen väitöskirjansa De divina Scripturarum Inspiratione. Hän kuvaa muistelmissaan yksinkertaisia johtopäätöksiään kirkon inspiraatio-opista, jota hän selvitti aina Tertullianusta myöten (Choses passées, 70–73; Mémoires I, 130–132).
Loisyn mukaan opissa on kysymys uskosta, että pyhien kirjoitusten tulkintaa voidaan kontrolloida, vaikka sellaisella uskolla on mahdotonta muuttaa kirjoitusten luonnetta toiseksi siitä, mitä ne todellisuudessa ilmiselvästi ovat – siis oman aikansa tekstejä, joiden kirjoittajat heijastavat omaan tilanteeseensa liittyviä näkemyksiä niiden inhimillisten kykyjen avulla, jotka yhdistävät kaikkia ihmisiä.
Loisy ei kirjoittanut auki seuraavaa vääjäämätöntä johtopäätöstään: Raamatun teksteillä sekä kirkon opetuksilla ja tulkinnoilla ei ole absoluuttista vaan ainoastaan relatiivinen luonne. Kaikki tekstit ja tulkinnat ovat sidoksissa omaan aikaansa sekä menneisiin teksteihin ja tulkintoihin, jotka vaikuttavat niihin. Jos tämä on totta, kirkossa vaalittu ajatusrakennelma katolisen opin muuttumattomuudesta ja erehtymättömyydestä romahtaa kokonaan.
Jo tuolloin pahaa aavistellut Loisyn työn ohjaaja Maurice Le Sage d’Hauteroche d’Hulst (1841–1896) kehotti tätä keskittymään opillisesti harmittomiin aiheisiin. Niinpä monipuoliseksi tutkijaksi kehittynyt Loisy suuntasi mielenkiintonsa assyrologiaan ja vuonna 1886 hän kokosi Khorsabadin palatsin seinäkirjoitusten fragmenteista Assyrian kuningas Sargonin annaalit (Les Annales de Sargon d’Assyrie). Teosta ei voitu julkaista, koska nuolenpääkirjoituksen painaminen olisi tullut aivan liian kalliiksi.
Loisy julkaisi 1880-luvun jälkipuoliskolla ja 1890-luvun alussa lisäksi tutkimuksia assyrialaisten ja babylonialaisten uskonnosta sekä Vanhan testamentin aiheista (Vanhan testamentin teksti, Sananlaskut, Job). Näiden suhteellisesti harmittomien – tai harmittomilta näyttävien – aiheiden rinnalla ja avulla Loisy kehitti uskonnonhistoriallista tutkimusotettaan, jota hän pian soveltaisi myös Raamatun alkukertomuksiin ja evankeliumeihin. Hänellä oli teologinen ohjelma, jonka hän veisi läpi juutalaisten ja kristillisten pyhien kirjoitusten osalta.
Kaksi sitaattia tuolta ajalta paljastaa, mitä Loisy pyrki tutkimustyöllään saavuttamaan. Vuonna 1884 hän kirjoitti tulevaisuudestaan näin (Mémoires I, 136): ”On parempi aloittaa yksityiskohtaisella työllä; päätelmät tulevat itsestään. Maaperä ei ole valmis. Meidän kirkollisessa maailmassamme lähestulkoon kukaan ei ymmärtäisi minua; toisin sanoen lähes kaikki järkyttyisivät. Useiden vuosien opetustyön jälkeen, kun minulla olisi opiskelijoita joka kolkassa Ranskaa, ajatukseni otettaisiin helpommin vastaan, koska tiet sinne olisivat valmiina ja että löytäisin ihmisiä tukemaan minua.”
Marraskuulta 1886 on seuraava kunnianhimoinen päiväkirjamerkintä (Mémoires I, 151; ks. myös Goichot, Alfred Loisy, 24): ” Olen päättänyt tehdä työtä ja palvella kirkkoa, jolle on kuulunut ja kuuluu ihmiskunnan koulutus. Kieltämättä traditiotaan mutta panemalla hengen kirjaimen edelle se on edelleen välttämätön instituutio ja jumalallisin asia maan päällä. Se on hyödyntänyt teologien viisasteluja mutta luonut myös järjestyksen, omistautumisen ja hyveen periaatteet, jotka takaavat onnellisuuden perheelle ja rauhan yhteiskunnalle. Nykyhetkessä on utopiaa yrittää luoda moraalista järjestystä Kristuksen ja kirkon ulkopuolella. Kirkkokurissa on paljon vanhentunutta, kulttimme käytännöt eivät täysin vastaa ajan tarpeita, ja teologisten lauselmien konkreettiset merkitykset muuttuvat päivä päivältä vähemmän kestäviksi. Tämän kaiken uskon näkeväni sitä selkeämmin mitä paremmin tunnen uskonnon ja ihmiskunnan historiaa. Voin olla väärässä ja olen valmis myöntämään päinvastaisen ajatuksen oikeaksi, jos se on totta.”
Loisy näyttää ajavan reformiohjelmallaan pohjimmiltaan samaa päämäärää kuin saksalaiset liberaaliteologit: eettisyhteiskunnallista tulkintaa evankeliumista. Tähän liittyi kuitenkin myös – täysin utooppinen – mielikuva alati kehittyvästä kirkosta, joka olisi yhdellä kertaa historiansa ymmärtämisessä kriittinen ja traditiossaan elävä hengellinen yhteisö. Loisyn ajattelussa kehittyvä visio on roomalaiskatolisuuden nykytilaakin ajatellen edelleenkin roimasti aikaansa edellä.
Loppukesästä 1889 Loisy oli tulevan lukuvuoden opetusta suunnitellessaan miettinyt ohjelmansa valmiiksi. Hän kirjoittaa muistelmissaan (Mémoires I, 172–173): ”Olin hahmottanut hyvin yksinkertaisen, mutta laajan ja loogisesti rakentuvan opetusohjelman, joka voisi viedä koko elämäni, jos vain saisin toteuttaa sen. Vältin ilmaisemasta liian selvästi perusajatustani: katolisessa kirkossa ei ollut tieteellistä raamatuntutkimusta ja että se täytyisi luoda ottamalla mukaan, kuin sivumennen, johdanto-opilliset ja varsinaiset eksegeettiset kysymykset ja viedä ne teologian tasolle dogmaattisesta näkökulmasta sekä historian tasolle järjen ja kritiikin näkökulmasta.”
Loisy näki, että kysymykset Raamatun jumalallisesta inspiraatiosta ja erehtymättömyydestä nousisivat väistämättä esiin aiempaa selvemmin. Opetusohjelman kehittäminen tähän suuntaan johti Loisyn edelleen luomaan kokonaisvaltaista hermeneuttista näkemystä. Sen sisältö tulisi näkyviin käsikirjoituksessa, joka syntyi vuosisadan lähestyessä kohti loppuaan.
Providentissimus Deus (1893): paavi pelästyy
Loisy väitteli instituutissa teologian tohtoriksi Vanhan testamentin kaanonin historiasta keväällä 1890, ja kirja väitöksen aiheesta julkaistiin saman tien ranskaksi (Mémoires I, 179–181, 184–188, 191–193). Loisyn tutkimus Vanhan testamentin kaanonista oli viileän historiallinen; Loisy ei lukenut myöhempien kirjoittajien käsityksiä sisään teksteihin analysoidessaan kirjoitusten syntyä. Samana vuonna ilmestynyt kirja Sananlaskuista (Les Proverbes de Salomon) herätti myös pariisilaisten oikean opin valvojien huomion, koska Loisy ei pitänyt kuningas Salomoa kokoelman kirjoittajana. Kirja välttyi kuitenkin joutumasta Indeksiin. Loisy oli joka tapauksessa hankkinut itselleen väärinajattelijan maineen.
Loisy perusti kerran kahdessa kuukaudessa ilmestyvän lehden (L’enseignement biblique), jossa alkoi julkaista luennoistaan kirjoittamiaan artikkeleita. Hänen tutkimuksensa edustivat johdonmukaista historiallista kritiikkiä. Saint Sulpice’n pappisseminaarin johtaja Henri-Joseph-Alexandre Toussaint Icard (1805–1893) ehti vielä ennen kuolemaansa kieltää oppilailtaan Loisyn luentojen seuraamisen. Syyt olivat perustavat: artikkelissaan Loisy sijoittaa Raamatun kirjat omaan aikaansa ja tilanteeseensa, hylkää Raamatun sisältämien ristiriitaisuuksien harmonistisen selittämisen ja korvaa sen näkemyksellä erilaisten traditioiden kehityksestä erilaisissa konteksteissa.
Loisyn jouduttua kritiikin kohteeksi Pariisin katolisen instituutin johtaja d’Hulst päätti korjata tilanteen julkaisemalla itse kirjoituksen raamattukysymyksestä, erityisesti Raamatun inspiraation ja erehtymättömyyden osalta (”Question biblique”). Siinä hän erottaa toisistaan kaksi näkemystä. Edellisen mukaan jokainen Raamatun lause tai ajatus on kokonaan inspiroitu ja sellaisena kaikissa yksityiskohdissaan erehtymätön. Tämä käsitys oli vallalla valistuksen kritiikkiin jyrkästi reagoineessa katolisessa kirkossa, ja käsillä olleessa tilanteessa katoliset apologeetit rummuttivat sitä voidakseen mahdollisimman energisesti vastustaa modernia raamatuntutkimusta. Keskustelussaan d’Hulst on kuitenkin rakentava ja karttaa huolellisesti kaikkea polemiikkia.
D’Hulst loihtii kirjoituksessaan esille perinteisestä poikkeavan näkemyksen, jonka edustajia hän – erityisesti Loisya ajatellen – luonnehtii nimityksellä l’ecole large (avara koulu). Harhaanjohtavasti d’Hulst väittää, että näiden tutkijoiden mukaan Raamatun lauselmat olisivat inspiroituja ja erehtymättömiä puhuessaan uskosta ja moraalista, mutta vailla erityistä arvovaltaa puhuessaan muista asioista. Loisy sanoo muistelmissaan, että ”avaran koulun” näkemys on kokonaan d’Hulstin oma luomus. Loisy itse ei ole koskaan kannattanut tällaista abstraktiota, koska hänen mukaansa myös Raamatun uskoa ja moraalia koskevat käsitykset ovat nekin inhimillisiä ja sidoksissa syntyaikaansa (Mémoires I, 236–239).
D’Hulst kehittelee kirjoituksessaan joka tapauksessa omaa tulkintaansa hahmottamansa kahden tulkinnan väliin. Hän viittaa kirkkoisiin (Origenes, Augustinus), jotka saattoivat tulkita Raamatun tekstejä vertauskuvallisesti ja monesti yrittämättä harmonisoida niiden välisiä ristiriitoja. Raamatun teksteissä on d’Hulstin mukaan olennaista se, mikä liittyy ihmisen pelastukseen synnin ja kuoleman vallasta; olennaiset tapahtumat ovat (”Question biblique”, 228) ”ne, jotka valmistavat Messiaan tuloa, Pelastajan oma elämä, hänen julistuksensa, hänen kuolemansa, hänen ylösnousemuksensa, kirkon perustaminen[…] Jos ne eivät ole totta, mikään uskonnossa ei ole totta. Jos ne eivät ole ilmoitettuja, mitään ei ole ilmoitettu.”
Raamatun alkukertomusten osalta d’Hulst ei kuitenkaan hyväksy rationalisteina pitämiensä historiantutkijoiden kritiikkiä eikä saksalaisten protestanttisten tutkijoiden lähdekritiikkiä. Rationalistien kritiikissä d’Hulst näkee yhtäältä liukumäkeen joutumisen ja toisaalta spekulatiivisuuteen ajautumisen vaaran. Kirkon on hyvä suhtautua moderniin raamattukritiikkiin pidättyvästi ja antaa tilaa Raamatun luomiskertomusten mahdollisuuksille; niiden sanottava ei tyhjenny uskonnonhistorialliseen vertailuun, jossa muinaiskansojen syntykertomukset tuodaan niiden rinnalle (”Question biblique”, 241–242). Loisyn mukaan d’Hulstin ristiriitaisena tavoitteena oli edistää muodollisesti ”avaran koulun” periaatteellista sallimista mutta pidättää tieteellinen keskustelu sisällöllisesti perinteisten käsitysten mukaisena (Mémoires I, 239).
Pariisin katolisen instituutin johtajan julkaisema artikkeli oli tieteelliseltä painoarvoltaan heiveröinen, mutta juuri se laukaisi Vatikaanissa reaktion, joka johti ensyklikan Providentissimus Deus julkaisemiseen marraskuussa 1893.
Vaikka paavin kiertokirjeen muodollisena tarkoituksena oli edistää Raamatun tieteellistä tutkimusta, sen sisällöllisenä tarkoituksena oli perinteisten dogmaattisten käsitysten, ennen kaikkea Raamatun erehtymättömyyden, jumalallisen alkuperän ja inspiraation tinkimätön puolustaminen historialliskriittistä tutkimusta vastaan. Ensyklikan mukaan ”uusi tiede” vastustaa vanhaa ja totuudellista tietoa, ”jonka kirkko on saanut Kristukselta apostolien välityksellä”. Siten teologiakin on saanut periaatteensa suoraan Jumalalta ilmoituksen kautta, kuten Tuomas Akvinolainen sanoo heti Summa theologican alussa. Kuten Loisy toteaa (Mémoires I, 304), ensyklikassa tomistisesta opista tulee totuuden sääntö, ja kirkon dogmatismi kapeutuu entisestään.
Ensyklikassa todetaan mahdollisimman selvin sanoin, että myös d’Hulstin artikkelissaan varovasti ajama tai periaatteessa hyväksymä inspiraation rajoittaminen on jumalatonta: kaikki Raamatun kirjat ovat kaikilta osiltaan Pyhän Hengen sanelemia.[1] Loisy kirjoittaa muistelmissaan (Mémoires I, 306): ”Ajatus Jumalasta kirjan kirjoittajana on jo itsessään ristiriitaisempi ja absurdimpi kuin ajatus miesrupikonnasta tai naiskäärmeestä.” Lisäksi Raamatun ja tieteen pakottaminen keskinäiseen sopusointuun on illusorinen ja mieltä vailla, ympyrän tekemistä väkisin nelikulmioksi; se on velvoittamista väkinäiseen ponnistukseen, joka ei johda mihinkään (Mémoires I, 307).
Vuonna 1893 Loisyn julkiset kannanotot olivat huomattavasti varovaisempia, mutta hänen lehtensä L’enseignement biblique oli jo itsessään menossa vaaralliseen suuntaan, etenkin sen viimeiseksi jäänyt artikkeli Raamatun kirjoitusten inspiraatiosta. Lehti joutuikin heti vuoden 1893 lopulla Pariisin piispan, kardinaali François-Marie-Benjamin Richardin (1819–1908) määräämään julkaisukieltoon, mutta Loisy julkaisi siinä ilmestyneitä artikkeleita myös tuon aikaisissa kirjoissaan. Keväällä 1894 piispa päätti myös Loisyn kauden opettajana Pariisin katolisessa instituutissa ja siirsi hänet syksyksi Pariisin lähelle Neuillyyn opettajaksi tyttöjen sisäoppilaitokseen. Komennus kesti kaikkiaan viisi vuotta, ja piispa uskoi saavansa Loisyn lopettamaan kirjoittamisensa eristämällä hänet yliopistoväestä ja kirjastoista.
Neuillyn rauhallisessa ympäristössä Loisy pystyi opetuksen ohella kuitenkin kokoamaan ajatuksiaan ja kirjoittamaan. Loisy oli erinomainen pedagogi, ja hänen ajattelunsa ensimmäisiä kuulijoita olivat tytöt, joiden ajan ihanteiden mukaan tuli saada sivistävä ja moraalinen koulutus voidakseen päästä hyviin naimisiin sekä tulla kelpo puolisoiksi ja äideiksi.
Myrskyn edellä
Alfred Loisyn ura oli jo alkuvaiheissaan tuon ajan katolisessa maailmassa poikkeuksellinen. Hän tunsi läpikotaisin saksalaisen protestanttisen raamatuntutkimuksen ja oli sekä Vanhan että Uuden testamentin tutkijana valmis ottamaan sen haasteen vastaan. Piispat ja kirkon opettajat huomasivat tämän ja olisivat mielellään halunneet Loisyn tekevän jotakin aivan muuta. Loisy oli kuitenkin uskollinen katolisen kirkon pappi ja opettaja. Hänen itsenäinen ajattelunsa kasvoi suoraan katolisesta uskosta. Hän otti katolisen tradition käsitteen vakavasti ja työsti sen avulla hermeneuttiset ydinajatuksensa. Tästä prosessista syntyi kohuteos L’Evangile et l’Eglise, jonka syntyä, sisältöä ja vastaanottoa tarkastelen seuraavassa artikkelissa.
Kirjallisuus
Denzinger, Heinrich Joseph Dominicus & Rahner, Karl. Enchiridion symbolorum, definitionum et declarationum de rebus fidei et morum. Editio 31. Herder: Barcinone – Freiburg – Roma 1957.
d’Hulst, Maurice Le Sage d’Hauteroche. ”Question biblique.” Le Correspondent 162 (1893) 201-251. [https://gallica.bnf.fr/ark:/12148/bpt6k4155156/f208.item]
Goichot, Emile. Alfred Loisy et ses amis. Paris : Cerf 2002.
Loisy, Alfred. L’Evangile et l’Eglise. Paris, Picard 1902.
Loisy, Alfred. Choses passées. Paris: E. Nourry 1913.
Loisy, Alfred. Mémoires pour servir à l’histoire religieuse de notre temps. Tomes 1-3. Paris 1930-31.
O’Connell, Marvin R. Critics on Trial: An Introduction to the Catholic Modernist Crisis. Washington D. C.: CUA Press 1994.
Alfred Loisylle omistettu nettisivu on osoitteessa http://alfred.loisy.free.fr.
Viite
[1] Ensyklikan alkuteksti kuuluu tältä osin näin (Denzinger & Rahner, Enchiridion 547): Libri omnes at que integri, quos Ecclesia tamquam sacros et canonicos recipit, cum omnibus suis partibus, Spiritu Sancto dictante conscripti sunt; tantum abest ut divinae inspirationi error ullus subesse possit…).
