Lapuan hiippakunnan piispa emeritus Jorma Laulajan kirja Kurkistuksia voisi olla Irja Askolan ja Eero Huovisen muistelmien tapaan elämäkerta tarkkoine kuvauksineen tapahtumista ja henkilöistä. Mutta Laulaja ei kirjoita elämäkertaa. Hän sanoo rakentelevansa ”sanallisia akvarelleja”, pieniä tuokiokuvia. Tämä luonnehdinta sopii hyvin kuvaamaan kirjan henkeä.
Kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen niistä kattaa Laulajan elämänkaareen liittyvät anekdootit, lyhyet tapauskertomukset ihmisistä, tapahtumista ja ajatuksista. Nuo tapaamiset ja muistikuvat ovat viehättävällä tavalla satunnaisia.
Kirjan toisessa osassa on teologiseen viitekehykseen liittyviä pohdintoja etiikasta, ihmisluonnosta, Raamatusta, tieteestä ja sen rajoista sekä ekumeniasta. Kirjoituksia leimaa luonnosmaisuus ja keskeneräisyys.
Pidän Laulajan tavasta asettaa itsensä keskelle ilmiöitä. Hänellä on varaa itseironiaan ja lempeään huumoriin, joka ei nolaa toisia. Hän on ihmeissään ja ihmettelee. Toisinaan hän esittää selkeitä mielipiteitä, mutta nekään eivät kuulosta pakottavilta tai lopullisilta.
Akvarelleja elämän varrelta
”Akvarellien” kieli on elävää ja juurevaa. Laulaja kuvaa läheisiään ja tuttujaan lämpimästi mutta inhimillisine heikkouksineen. Ei osoitellen, vaan piirtäen kuvaa ihmisistä. Itselleen hän on kaikkein ankarin.
Esimerkkinä tästä tilanne, kun morsiamen äiti tulee vihkimisen jälkeen sakastiin, pyytää käymään häissä ja puhumaan. ”Vai että puhuisin. Missä kohdassa saisin sanani kuuluville syömisen, tanssin melun ja nousuhumalaisten keskellä. Eikö myös vihkiparin pitäisi olla kutsun takana? Ääneen sanoin, että katson, jos ehdin. En mennyt. Viisikymmentä vuotta olen muistanut tämän ohittamiseni…”
Nuoruuden kilpailuhenkinen kasvuympäristö taittuu vähitellen ikääntyvän ruumiin ja omien kykyjen hiipumisen tarkasteluun: ”Harrastamme Marjatan kanssa vesijuoksua muiden vanhojen naisten ja miesten kanssa. Ajan sähköpyörällä ja vähät välitän naureskelusta, ettei se mitään urheilua ole. Toivon saavani lonkkaani vielä sellaisen piikin, että voi palata vanhaan lajiini, sauvakävelyyn.”
Äidin varhainen kuolema (1952) Laulajan ollessa 11-vuotias oli vaikea paikka ja sen hän myöntää: ”Olen joskus hätkähdyttänyt muita sanomalla, että en surrut äidin kuolemaa. Menetystä enemmän merkitsi se, että äiti pääsi kivuistaan. Käsittelemättä tämä traumaattinen vaihe kuitenkin jäi.”
Näkemyksiä kirkon elämään ja teologiaan
Kirkonmiehenä Laulajaa voi luonnehtia matalakirkolliseksi. Tarpeellisia asioita on vain vähän, ja niihin tulisi messussakin keskittyä. Hän panee merkille, miten Etelä-Euroopan maissa messu voidaan toimittaa puolessa tunnissa eikä meno siitä kärsi. Tai vastaavasti miten Jomalan saarella vietetty jumalanpalvelus oli mitä puhuttelevin, kun siitä puuttuivat kaikki etäännyttävät elementit. Hän arvostaa läsnäoloa ja puhetta ihmiseltä ihmiselle – myös messussa.
Tosin mukana kulkee tapojen arvostus ja siihen on hyvä sopeutua. Virkaan asetettava kirkkoherra oli kursaillut ja koki ennalta kiusalliseksi sen, että hänen ristikulkueessa kävellessään ihmiset nousevat seisomaan. Tähän Laulaja antoi shokkihoitoa: ”Ei tätä kulkuetta järjestetä sinua varten. Näin on kirkossa toimittu yli tuhat vuotta. Seurakunta ei nouse seisomaan sinun takiasi, vaan se tervehtii ristiä ja Kristusta, joka tulee lahjoineen seurakuntansa keskelle.”
Laulajan ilmaisu- ja arvomaailma heijastavat eteläpohjalaisuutta. Tästä on lähdetty ja tänne on palattu. Evankelista uskonperintöään Laulaja kuvaa arvostavasti. Se on virren ympäröivää luonnollista uskonnollisuutta ja lähimmäisyyttä. Evankelinen perintö ei näyttäydy hänen kirjoituksissaan kulmikkaana ”sleyläisyytenä”. Hänen teologiset pohdintansa ovat yksinkertaista raamatullisuutta. Sana on Sana elävästä Kristuksesta ja ehtoollisella hän on todellisesti leivässä ja viinissä.
Kohtaamisia median kanssa
Laulajan ollessa piispana (1995–2004) julkisuus toimi hitaammin kuin mihin someaikana on jouduttu tottumaan. Näyttää myös siltä, että julkisuuden toimintalogiikkaan piispa näyttää olleen yhtä vähän varautunut kuin Fingerborgin kaupunginjohtaja Homelius. Laulaja kertoo Ilkan toimittajan halunneen tietää hänen kantansa pääministeri Paavo Lipposen kihlaukseen ja avioliittoon. ”Vastasin, etten rupea lehden päällä arvioimaan pääministerin perheasioita. Sellaisista puhutaan kahden kesken. Se oli huono vastaus, mutta ei ollut kummoinen seuraavan aamun Ilkan otsikkokaan: — Piispa Laulaja onnittelee Lipposta, mutta haluaa puhua tämän avioliitosta kahden kesken!”
Laulajalla on mielipide vuonna 2000 tasavallan presidentiksi valitun Tarja Halosen kirkkoon kuulumattomuudesta: ”Ajatus, että olen kristitty, mutta kirkkoon kuuluminen ei ole tärkeää, on minusta kiusallinen linjaus etenkin tasavallan presidentiltä.” Hesari saa huutia ratkaisustaan merkitä historiallisia vuosilukuja lyhenteillä eaa ja jaa: ”Se, mistä lehti vaikeni, oli pyrkimys häivyttää kristinusko julkisesta tilasta. Tasapuolisuutta sanottiin tavoiteltavan, mutta enemmistön perinnettä ja Kristusta työnnettiin taaemmaksi. — Miltä tuntuisi vaihteeksi enemmistön kulttuuriperinnön arvostaminen?”
Teologis-eettisiä pohdintoja
Kirjan teologiset huomiot liittyvät paljolti Laulajan mieliteemoihin, joita hän avaa luterilaisen eettisen ajattelun perustalta. Kenttäpiispana toimiessaan sodan etiikka on ollut osa työnkuvaa. Oikeutetun sodan kysymys on aina ajankohtainen ja vaikea. Laulaja ei lämpene käsitteen hylkäämiselle, vaikka sitäkin on vaadittu. Eikä myöskään sen vaihtamiselle esimerkiksi ”välttämättömään sotaan”. Hän toteaa, että ”oikeudenmukaisen sodan etiikka on ammuttu reikiä täyteen, mutta siitä luopuminen ja kyynisyys johtavat vielä pahempaan vaihtoehtoon. — Astuin jo idealismin alueelle, mutta emme pääse moraalisesta luonnostamme: aina arvioimme, onko tämä oikein; aina kärsimme, kun joku tekee väärin.”
Laulaja näpäyttää Tarja Halosta, joka laittoi alulle sittemmin vuonna 2011 Suomessa ratifioidun maamiinat kieltävän Ottawan sopimuksen. ”Suomen osalta Ottawan sopimuksen ratifioiminen sisältää viestin, että oman maan turvallisuutta tärkeämpää on maahan hyökkäävän vihollisen varjeleminen. Jalkaväkimiina on ilkeä ase, mutta vielä pahempaa on hyökkääjän aie. Kuuluuko miinaidealismin takaa kasakan nauru?” Nämä pohdinnat ovat nyt ajankohtaisempia kuin kirjoitushetkellä. Venäjän Ukrainassa käymä hyökkäyssota on romauttanut luottamuksen itänaapuriin.
Laulajalle taloustiede sen uusliberalistisessa muodossa on vääristymä. Laulaja johti työryhmää, joka valmisteli piispojen puheenvuoroa hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta. ”Kohti yhteistä hyvää” (1999) -puheenvuoronsa ilmestyttyä piispat saivat kritiikkiä, joka ei tullut vain yhteiskunnallisten toimijoiden suunnalta. Kirkollisissa piireissä tiukimmin sitä Laulajan mukaan väärinymmärsivät päätoimittajat Tapani Ruokanen ja Jaakko Elenius. Intentiot ja tulkinnat eivät kohdanneet. Laulaja sai piispuutensa aikana kohdata ja tuntea kotimaakuntansa EU-Suomen maanviljelijöiden ja lama-Suomen yrittäjien huolet.
Yksilöetiikan suhteen Laulaja on kannoissaan varsin perinteinen. Tämä tulee esille hänen eutanasiaa, aborttia sekä avioliittoa ja homoseksuaalisuutta koskevissa pohdinnoissaan. Hän perustelee kantojaan sillä, että näissä kysymyksissä yksilön oikeuksia ei pidä arvioida irrallaan yhteisöstä. Erityisesti näissä yksilönoikeuksia sivuavissa teemoissa Laulajan pohdinnat heijastelevat paljolti 1990-luvun – ellei sitäkin aikaisempaa – keskusteluilmapiiriä. Hän asettuu vastustamaan liian pitkälle vietyä yksilön autonomiaa. Suurin muutos tuosta ajasta tähän päivään on se, että Suomen lainsäädäntöä on rakennettu eurooppalaisen ihmis- ja perusoikeusajattelun pohjalle. Joiltakin osin se asettaa aikaisempaa keskustelua uuteen viitekehykseen.
Ymmärrän eteläpohjalaistaustaisena sen, miten vaikea ja hankala eteläpohjalaisessa kirkollisessa kontekstissa on puhua erityisesti homoseksuaalisuudesta ja siitä johdetusta avioliitosta. Uskon teeman olevan näistä yksilöeettisistä kysymyksistä Laulajalle kaikkein vaikein. Hän on yhden miehen ja yhden naisen välisen avioliiton kannalla ja perusteluksi riittää 1. Moos. 1:28. Tässä pohdinnassaan Laulaja ei ole vain eteläpohjalaisuuden kasvatti vaan myös sukupolvensa edustaja.
Arvioidessaan lähetystyötä Laulaja liittyy Suomen lähetysseuran (SLS) teologisten linjausten arvostelijoihin ja kärjistää: ”Kokonaisvaltainen lähetys tarkoittaa kuitenkin sosiaalieettistä toimintaa. Ja Jeesukselle on pantu huppu päähän.” Hän perustelee näkemystään sillä, miten SLS kertoo itsestään ulospäin ja minkälaisilla nimikkeillä uusia henkilöitä rekrytoidaan. Syyn tähän ytimen häivyttämiseen hän katsoo olevan SLS:n halukkuudessa käyttää sekulaaria (EU ja Ulkoministeriö) rahoitusta.
Voin vain etäisesti ja suurella varauksella allekirjoittaa joitakin niistä huolista, joita Laulaja esittää. Koskaan ei pidä kritiikittömästi suhtautua siihen, kuka rahaa antaa ja mihin tarkoitukseen. Laulajan näkemys kirkon missiosta on vanhakantainen. Maailmalla on vuosikymmenien ajan synnytetty ekumeenista lähetystyön paradigmaa. Sen yksi keskeinen piirre on kokonaisvaltaisuus, joka kätkee sisäänsä ihmisen kaikkineen, mutta myös Jumalan luojana, lunastajana ja täydellistäjänä.
Iloitsen kaikesta siitä tuesta ja luottamuksesta, jonka EU-rahoittajat tai Ulkoministeriö antavat kirkolliselle missiotoimijalle. Tämän pitäisi olla myös entistä suurempi syy kirkon lähetystyötä tekevälle organisaatiolle pohtia oman toimintansa teologisia perusteita ja olla valmis kommunikoimaan niistä hyvin erilaisiin suuntiin.
Laulajakin koskettelee tätä kokonaisvaltaisen ajattelun tarvetta kirjoittaessaan huomioita ympäristöteologiasta: ”Olisi suostuttava globaaliin solidaarisuuteen ja kohtuullisuuteen. Olisi käytettävä järeitä otteita. Tulisi voittaa yhteisöllinen ja henkilökohtainen itsekkyys.” Toivottavasti kirkko ja sen lähetysjärjestöt ovat osaltaan tekemässä työtä ympäri maailmaa tämän tavoitteen eteen.
Lopuksi
Olen nostanut hyvin subjektiivisella seulalla esiin kurkistuksia kirjaan, joka itsessään on rakennettu hieman samalla metodilla. Laulajan esittämistapa sallii väljän suhteen aikaan ja paikkaan. Niitä tärkeämmäksi tulevat kertomusten jättämät muistijäljet, tunnelmat ja opetukset – eivät vuosiluvut tai nimet. Laulaja antaa paljon tilaa häntä ympäröineille yhteisöille. Niiden keskellä hän on varttunut. Niiden keskellä hän on saanut kasvaa, erehtyä ja oppia. Näitä ”akvarelleja” ympäröi kunnioitus ja arvostus. Ne on maalattu rakkaudella ja kiitollisuudella.
Lukiessani mietin ovatko akvarellit tulleet hahmotelluiksi jo pitkin matkaa luonnoksiksi ja muistiinpanoiksi? Vai ovatko ne retrospektiivejä mieleen palautuksia niin kuin muisti ne nyt muistaa? Vai molempia? Elämäntaipaletta ja kohtaamisia kuvaavissa akvarelleissa ajan ja paikan häivyttäminen toimii. Sen sijaan teologisten pohdintojen ja mielipiteiden kohdalla huomasin kaipaavani tarkempaa taustoitusta siitä, kuvaako kirjoittaja niissä esimerkiksi 1990-luvun ajatteluaan, vai nykyistä, vai ovatko ne yksi ja sama asia.
Arvioitu teos: Jorma Laulaja: Kurkistuksia. Väyläkirjat 2021. 272 s.