”Tällä tavoin maailma loppuu, tällä tavoin maailma loppuu, tällä tavoin maailma loppuu – ei paukahtaen vaan kitisten” – T.S. Elliot
Filosofi Friedrich Nietzsche (1844-1900) oli mitä suurimmissa määrin ääri-ihminen. Mielipiteet, niin halveksunta kuin jonkun asian kannattaminenkaan, eivät koskaan olleet olankohautuksia tai kommentteja – ne olivat sodanjulistuksia tai täysiä antautumisia. Parhaiten tämä puoli Nietzschestä näkyy hänen kirjoittamassaan omaelämäkerrallisessa katekismuksessa Ecce homo, jonka itseironisessa otsikoinnissa (Miksi minä olen niin älykäs? Miksi minä olen niin hyvä?) kohtaamme katkeroituvan ja hämmentyvän miehen. Kapteenin, joka uppoaa laivansa mukana. Tuossa kirjassa hän julistaa suurta inhoaan muun muuassa saksalaisuutta, kuin myös perhettään kohtaan ja siksi onkin hämmentävää, että hänen kuoltuaan hänen siskonsa ansiosta hänet nostettiin Saksassa orastavan fasistisen liikkeen merkkiajattelijaksi.
Nietzschen viimeisistä vaiheista liikkuu kiinnostava tarina. Hermoherkkä ja ahdistunut filosofi asui tuolloin Torinossa, jossa hän hioi ajatuksiaan ja jäsenteli vastalauseita vastustajilleen. Ankaran debatin keskellä, niin itsensä kuin maailman kanssa taisteleva fyysisesti raihnainen Friedrich astui eräänä päivänä väärällä jalalla väärään aikaan väärälle kadulle ja lopputulos oli katastrofaalinen. Hän näki vanhan, raihnaisen kaakin, joka ei enää jaksanut laukata – tarkemmin sanoen ei ottaa askeltakaan. Ajuri, jonka voimme olettaa vossikkakuskiksi, pieksää hevostaan piiskaten ja kiroten. Tämän nähdessään epävarmoin ja tummin askelin talsiva Nietzsche saa jonkun sortin kohtauksen; hän hyppää hevosen kaulaan, halaa sitä ja hokemasta hokemaan päästyään huutaa: ”Ei hätää, kaikki on hyvin”, ”ei hätää, kaikki on hyvin”. Nietzsche ei suostu irroittamaan hevosesta vaan puristaa sitä sylissään niin pitkään, että paikallinen poliisi joudutaan kutsumaan paikalle saattamaan väsynyt filosofi hoitoon. Loppuelämänsä aikana Nietczhe ei virkkonut sanaakaan eikä kirjoittanut riviäkään.
Tähän tapaukseen loppui saksalaisen filosofi Friedrich Nietzschen taipale,
mutta Bela Tarrin elokuva A Torinói ló, Torinon hevonen (2011) puolestaan alkaa tapahtuman jälkeisestä hetkestä, väsyneestä ja hämmentyneestä ajurista, joka lähtee palaamaan uupuneen pollensa kanssa kotiin.
Unkarilainen auteur-ohjaaja Bela Tarr ei mielellään puhu elokuvistaan, ei avaa niitä sen enempää eikä kommentoi muiden selityksiä. Hänen elokuvansa ovat sitä mitä ne ovat. Torinon hevonen teki lopun myös hänestä; elokuvan valmistuttua hän avasi sanoja pihtaavan suunsa ja kertoi, ettei enää voi tehdä elokuvia, hän on kaikkensa antanut ja tämän elokuvan jälkeen uuden luominen on mahdotonta.
Ohjaaja Béla Tarr. Kuva: Wikipedia.
Tuon ymmärrän hyvin. Koska ”Torinon hevosen” katsominen on jokseenkin raskas kokemus, voin vain kuvitella, miltä sen tekeminen on tuntunut.
Eräänä harmaana syksyisenä iltapäivänä istuessani yliopiston kahvilassa eksentrinen ystäväni herra Hyrkäs mainitsi elokuvasta ”Torinon hevonen”. Bela Tarrin tiesin jo aiemmin kulttimaineessa olevan elokuvan ”Satantangon” (1994) ansiosta, mutta ”Torinon hevonen” ei mielessäni soittanut muita kun Nietzscheen liittyviä kumeita ja harmajia kelloja. Ystäväni rupesi kulmainsa alta kertomaan, että on olemassa elokuva, jonka jälkeen ”ei tee mieli nousta muutamaan päivään sängystä”. Uteliaisuuteni heräsi välittömästi. Harmaan läpikyllästämä maisema, lievä lätäkköisyys ja tuulen ilmassa riepottamat maaemon kalmaa enteilevät lehdet saivat minut intoutumaan tanssiin vailla askelia. Lokakuun taittuessa marraskuuksi olisi aika vajota syvemmälle; enää ei ollut aika upota eskapistisiin alkusyksyn elokuvien maailmoihin. Vielä ei myöskään voinut joulun verukkeella katsoa mitä huvittaa tai antaa tammikuisen talven valon välittyä ruudulta kuin lupauksena keväästä. Nyt olisi aika upota.
Koska ”Torinon hevonen” on tyylipuhdas teemaelokuva, voin selittää elokuvan juonen ja kulun kahdella lauseella tyhjentävästi. Väsynyt ja halvaantunut ajuri palaa uupuneen kaakkinsa kanssa kotiin, jossa hänen tyttärensä häntä odottaa. Kaikki on ”katoamassa” tai ”loppumassa”, ja pakotietä ei ole.
Juonellisesti elokuva etenee lopun tajuamisesta (alusta) kohti lopullista pimenemistä (loppu). Elokuvan maailma on kulkemassa kohti vääjäämätöntä loppua, pakoteitä ei ole ja edessä on nielevä pimeys, jota kohti todellisuus kulkee varjojen alati lisääntyessä.
”Torinonen hevosesta” on mahdotonta puhua elokuvana. Suomen kieli on tässä suhteessa rajallinen ja leimautunut. Elokuvien yleistyessä, Ruotsissa lanseerattiin sanapari ”levande bilder”, jonka johdosta me täällä idässä ryhdyimme kutsumaan uutuutta nimellä ”elävät kuvat”. Itsenäinen valtiomme tahtoi kuitenkin olla muutakin kuin pelkkä kielenkääntäjä; me tahdoimme keksiä itse kielemme. Professori Artturi Kannisto (1874-1943) kehitteli 1930-luvulla sanan ”elokuva”, joka vakiintui kieleen välittömästi. Englannin kielessä elokuvaa tarkoittavaan sanaan ”movie”, ei kuitenkaan liity minkäänlaisia elämiseen tai elävään liittyviä konnotaatioita. Movie-sana korostaa yksinomaan liikettä, ei elämää. ”Torinon hevonen” ei ole elokuva. Se on kuolokuva, kuvan kuolo.
Äärimmäinen minimalismi ei tarkoita ”Torinon hevosen” kohdalla suinkaan visuaalista köyhyyttä. Vaikka kuvasto onkin riisuttua, harmauden ja varjojen kyllästämää, tulee elokuvan katsomisesta erikoisen rauhallinen olo. Lamaantunut, lopun hyväksynyt tai alistunut voisivat olla kuvaavampia sanoja kuin ”rauhallinen”. Useimmissa valtavirtaelokuvissa kuolema ja maailmanloppu näyttäytyvät kauhistuttavina kriiseinä, luonnottomina poikkeuksina, joita vastaan tulee taistella kynsin, hampain, kruunuin ja valtikoin. ”Torinon hevosessa” kaiken loppuminen on vääjäämättömyys ja sitä vastaan kamppaileminen on ”toivoton taisto taivaan valtoja vastaan”, kuten Eino Leino kuoleman pakenemisesta aikanaan kirjoitti. Elokuvassa nähdään lyhyt pakoyritys tuulisesta todellisuudesta, mutta katsojalle voimakkaimmin välittyvä kuva on se, että vastaan kamppaleminen on vain näennäistä, tottumuksesta tapahtuvaa. Loppu on tullut ja se on kaikille selvää. Ei ole tarvetta hermoilla, ei kauhistua. Pakeneminen on mahdottomuus. Elokuva kuljettaa katsojan ensimmäisistä minuuteista alkaen ”halavan himmeän alle”, jos tahdomme Leinon lisäksi lainata ilmauksia vielä Aleksis Kiveltäkin.
Jumala loi maailman seitsemässä päivässä Bela Tarr sammuttaa sen kuudessa. Jumala sanoi ”Tulkoon valo” (Gen. 1:3). ”Torinon hevosessa” maailman pimenemisestä ei kukaan sano mitään. Pimeyden ei tarvitse.
”Torinon hevonen” on todellinen lopun evankeliumi. Täyteläinen kuvaus valon, yhteyden, merkityksen ja äänen haihtumisesta. Maailman kaikkinaisesta katoamisesta.
Teos on ohjaajaltaan Bela Tarrilta uskomaton taidonnäyte, joka laittaa katsojan pelkäämään ohjaajan mielenterveyden puolesta. Äärimmäisen depressiivisestä perusolemuksestaan huolimatta elokuvasta löytyy myös hippunen sarkastista huumoria. Tuulen ja viulun kiertäessä loputtomasti katsojan aisteissa ilmestyy kuin tyhjyydestä ajurin ja tämän tyttären pihaan ryhmä romaneja, jotka tuovat ruutuun hetkeksi hersyvää elämää. Rattailla kulkeva romanijoukkio ei aio luovuttaa; ainahan voi mennä Amerikkaan! Siellä kaikki on hyvin ja Amerikka pelastaa maailman! Ajuri ei tyttärensä kanssa kuule Setä Samulin sulosointuista kutsua vaan jättää lähtijät omaan arvoonsa. Raukat vaan menkööt merten taa! 1900-luvun kiinnostavimpiin ajattelijoihin lukeutuva filosofi Martin Heidegger (1889 – 1976) on halki tuotantonsa käsitellyt aikaa ja olemista. Heidegger kirjoitti paljon ajan ja havainnon suhteesta sekä ihmisestä ajassa.
Heideggerin tutkittua Paavalin ensimmäistä kirjettä tessalonikalaisille, hän päätyi siihen tulokseen, että Kristuksen paluu ei ole suhteessa kronologiseen aikakäsitykseen. Paluu ei tapahdu meidän mittapuullamme tulevaisuudessa vaan alati. Tapahtuessaan se vain täydentää historiallisen olemuksensa. Kiteytettynä; vaikka joku tapahtuma ilmenisikin havaittavasti historiallisessa muodossaan kronologisena tapahtumana, se ei tarkoita, että tuo nimenomaisen tapahtuman olemus olisi puhtaan kronologinen tai vain sitä hetkeä koskeva. Näen samoin Bela Tarrin kuvauksen maailmanlopusta.
Elokuvan juliste.
On toissijaista, mitä maailmanlopulla tarkoitetaan. Vaikka jossain päin joku olemisen muoto jatkaisikin toteutumistaan ajassa, ”Torinon hevonen” ei saivartele. Ajurin ja hänen tyttärensä todellisuus sammuu. Siitä ei pääse yli eikä ympäri, taakka ei kevene. Kaikki on loppu.
Maailma ei lopu suuressa lopputaistelussa, joka selkesti alkaisi ja loppuisi. Bela Tarr vetää hetkellisesti katsojan mukanaan pimeyteen. Elokuvan vangitsevat kuvat ovat kuitenkin kuin orkesteri Titanicin kannella; lohtua lopun äärellä. Vaikka elokuvan todellisuus onkin lamaannuttavan raskas, on sen hyväksyvässä harmoniassa myös äärimmäistä kauneutta.
Bela Tarrin visio maailman loppumisesta teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Se edustaa mielestäni elokuvataidetta puhtaimmillaan, tinkimättömimmillään. Maailma loppuu kituuttaen, se nilkuttaa hautaansa. Bela Tarr on onnistunut vangitsemaan tuon katoavaisuuden tragedian filmille; voi olla, että aamu koittaa. Voi olla, että valo palaa takaisin. Sitä odotellessa.
Artikkelikuvassa kuvakaappaus elokuvasta.
