Kertovatko maailman uskonnot samaa tarinaa eri versioina? Vai eri tarinoita? Miten ja mitä niistä voisi oppia? Onko uskonnollinen monimuotoisuus ongelma? Eritoten näiden kysymysten ympärille rakentuu John J. Thatamanilin kirja Circling the Elephant – A Comparative Theology of Religions Diversity.
Teos perustuu kuuluisaan intialaiseen vertaukseen elefantista ja sen ympärillä olevista miehistä, joiden silmät on sidottu. Nämä yrittävät selvittää mikä elefantti on, vain koskettelemalla sitä omalta paikaltaan.
Thatamanil katsoo kuitenkin, että teologien tulisi lähteä liikkeelle eikä vain pysyä omalla paikallaan; aluksi toisten traditioita omasta näkökulmasta tarkastellen mutta siirtyen sitten myös toisten uskontojen asemiin. Lopulta näitä tietoja voi verrata toisiinsa mahdollisimman laajan näkökulman saamiseksi ”elefantista” eli jumalallisesta todellisuudesta, jota kirjoittaja katsoo kaikkien uskontojen omasta näkökulmastaan raottavan.
Uskonnollisen monimuotoisuuden näkyvän lisääntymisen myötä sitä on alettu yhä enemmän kyseenalaistaa. Tämä liittyy osittain käsitykseen ”oikeaoppisuudesta”, jossa useamman tradition välinen uskonnollinen yhteistoiminta nähdään kyseenalaisena.
Vakavimpana esteenä eri traditioiden väliselle oppimiselle Thatamanil näkee uskonto–käsitteen rasitteineen. Kolonialismin tarpeisiin rakennetut ”uskonto” ja ”rotu” toimivat molemmat eurooppalaisen hegemonian turvaamiseksi, ja ovat Michel Foucaultin (post-strukturalistista) käsitekritiikkiä seuraten malliesimerkkejä vallan välineiksi luoduista historiallisista käsiterakennelmista. Siinä, missä ”rotu” selitti pois Max Müllerin eurooppalaista hegemonia–ajattelua häiritsevän tutkimuksen indoeurooppalaisten kielten yhteisistä sukujuurista (ja ihmiskunnan yhteisestä alusta), ”uskonto” puolestaan selitti pois uskonnollisten traditioiden yhteiset juuret sekä niiden sisäiset ja keskinäiset moninaisuudet yhtenäisyyksineen. Näin luotuja uskontoja voitiin myös asettaa keskinäiseen arvojärjestykseen. Kulttuuri-imperialistisia arvoja mukaillen uskonnon ideaalimittana oli kristinusko, mikä näkyy esimerkiksi G. W. F. Hegelin näkemyksissä.
Circling the Elephant. Kansikuva.
Thatamanilin mukaan uskonto ja rotu toimivat samalla tavoin, molempien supistaessa ryhmään kuuluvien jäsenten ominaisuudet yhteen tai muutamaan jättäen lukemattomat muut piirteet huomiotta, samalla kun ne korostavat valittujen piirteiden eroa muihin jäseniin tai ryhmiin verrattuna. Näin häivytetään lukematon määrä sekä ryhmän sisäistä että ulkoista moninaisuutta yksinkertaistavan mallin alle.
Mutta jos uskonto on käsitteenä näin ongelmallinen, eikö siitä pitäisi luopua? Thatamanilin mukaan välttämättä ei, kunhan käsitteen alkuperä ja merkitykset tiedostetaan uskonnon geneologiaa koskevan tutkimuksen kautta (käsitekritiikki), ja sitä käytetään harkiten.
Kontrasti uskonnon ja uskonnollisuuden välillä yhä korostuu, mikäli uskonnollisuuden määritelmäksi otetaan Thatamanilin ”kattava kvalitatiivinen suuntautuneisuus”. Näissä ”terapeuttiset järjestelmät” ohjaavat kokonaisvaltaisena maailmankatsomuksena, joka määrittää yksilön tai yhteisön asemaa suhteessa muuhun maailmaan rituaalien ja käytäntöjen kautta näyttäytyen paljon laajempana ilmiönä kuin käsitteenä rajattu uskonto. Thatamanilin mukaan uskonnollisuus pitääkin sisällään myös esimerkiksi sekulaarisuuden ja kapitalismin, ja hä viittaa William Connollyn eksistentiaalisen uskon määritelmään yhtenä, laajana uskonnollisuuden muotona.
Mikäli sekulaarisuus ja kapitalismi voidaan nähdä uskontoina, tällä olisi Thatamanilin mukaan järisyttävä vaikutus. Ensinnäkin se sijoittaisi suuren osan länsimaisista kristityistä jo luonnostaan moniuskonnollisten asemaan. Toisekseen kyseessä olisivat tällöin yleisimmät uskonnollisuuden esiintymismuodot länsimaissa, mikä vaikuttaisi perustavasti myös uskonnollisuuden määrittelyyn sekä tutkimuksen kohdentumiseen näitä ”yleisuskonnollisuuden” muotoja kohtaan. Lisäksi jaottelu uskonto–sekulaari näyttäisi menettävän perusteensa.
Mitä tästä pitäisi ajatella? Toisaalta Thatamanilin kulttuuriseen näkökulmaan perustuva käsitys, jossa uskonnollisuus nähdään laajennetusti yhteisön maailmankuvan (kapitalismi) jakamisena ja rituaalien ja käytäntöjen kautta (kuluttaminen) sen arvojen ja etiikan toteuttamisena (kilpailuyhteiskunta), on perusteltavissa ja verrattavissa esimerkiksi Robert Bellahin käsitykseen kansalaisuskonnosta. Mutta toisaalta, jos yhä useampi toiminta on ”uskonnollista”, onko lopulta enää mikään? Mielestäni uskonnollisuudessa on aina kyse valinnasta ja erityisestä toiminnasta yhteisössä.
Thatamanil vetoaa myös Anne Swidlerin ja Robert Campanyn ajatukseen uskonnollisista traditioista ”resursseja käyttävien repertuaarien kokoelmina”. Hän vertaa traditioita esiintyviin taiteilijoihin; esimerkiksi muusikoilla on omat laulukokoelmansa. Samoin traditioiden seuraajat valitsevat näiden repertuaarien valikoimista omat opilliset muotonsa ja käytäntönsä sen sijaan, että kyse olisi valmiista käsikirjoituksista, joita seurata. Yksi tulkinnallinen malli (repertuaari) ei siis muodosta traditiota, vaan malleja on tradition sisällä aina monia.
Thatamanil käy läpi kirjassaan erilaisia argumentteja läpi pohjustaessaan omaa näkemystään uskonnollisen monimuotoisuuden tutkimuksen ja moniuskonnollisen oppimisen helpottamiseksi. Toisista traditioista oppiminen voisi toimia, paitsi uskonnollisen suvaitsevaisuuden, myös laajemman yhteiskunnallisen lähentymisen kannalta suotuisana perustana. Laajempi ymmärrys mahdollistaisi esimerkiksi syvemmän talouskritiikin tai ympäristökysymyksen läpikäymisen yhteisuskonnollisin perustein. Käsitekritiikki toimisi tässä kaikessa apuna.
John J. Thatamanil.
Kaiken kaikkiaan Thatamanilin kirja on varsin vaikuttava argumentti uskonnollisen monimuotoisuuden puolesta ja siihen liittyvistä tekijöistä. Se tuo esiin moniuskonnollisen oppimisen ja tutkimuksen kannalta olennaisia asioita ollen teologeille hyvä perusteos aihepiiristä. Ajatuksia herättävä kirja avaa pääosin itse itsensä, eikä vaadi juuri erityisiä taustatietoja. Post-strukturalistisen ajattelun tuntemus on avuksi, mutta ei välttämätöntä.
On vaikea väittää Thatamanilia vastaan siinä, että erilaisten traditioiden kautta avautuva moninaisuus voi olla avain paitsi niiden väliseen kohtaamiseen, myös uuden teologian rakentamiseen ja sen kautta Jumalan lähentymiseen. Myöskään uskonnollinen monimuotoisuus ei näytä olevan niin uusi tai radikaali ajatus.
Mielestäni Thatamanil on myös oikeassa selvittäessään käsitteiden alkuperää ja tarkoitusta. Jos ihmiset pitävät uskonnollisia traditioita selkeärajaisina, muuttumattomina ja yhtenäisinä ”uskontoina”, voivat niiden välit kärjistyä hyvinkin vakaviksi: käsitteistä tulee todellisuutta. Maailma näyttääkin tarvitsevan ”elefantinkiertäjiä”; jo pelkästään traditioiden välisinä välittäjinä, jotka tietävät toisiin traditioihin viitatessaan, mistä puhuvat.
Mutta vaikka olenkin samaa mieltä Thatamanilin kanssa monista asioista (esimerkiksi kapitalistisen ajattelun uskonnollisesta luonteesta), hänen uskonnollisuuden jaottelunsa ei ole ongelmatonta. Uskonnollisuuden piirin laajentaminen ei mielestäni onnistu ilman sen luonteen erityisyyden laimentamista.
Arvioitu teos: John J. Thatamanil: Circling the Elephant – A Comparative Theology of Religious Diversity, Fordham University Press, 2020. 320 s.
