”En kertonut, että samana vuonna jotain romahti. Sellaista on kirjallisuus: kertoja yksin päättää, mitä ottaa mukaan tarinaan. Kertomukset eheitä, ihmiset eivät. Elämä aikamoista sotkua.”
”Olen tottunut ajattelemaan vaikean päätöksen edessä: ”Valitse aina rakkaus.” Kristitylle tarkoittaa kai samaa. ”Minä olen tie, totuus ja elämä.”
Auli Viitalan ensimmäinen kirja Elämäni kansalaisena on lempeän ilkikurista ja terävää tekstiä, yhteisyyden ja humanismin puolustamiseksi. Olisiko itsekkyys ja itsekkyyden kritiikki koko kirjan kantava viesti?
Perheen tarina
” Uskon, että vanhemmuudessa riittää, kun antaa rakkautta ja suojaa. Ja vaikka kaikkensa yrittää, joutuu silti kamppailemaan huonon omantunnon kanssa. Nyt tiedän senkin, että yksikään äiti tai isä ei ole väsymätön, en minä eikä edes minun äitini.”
Auli Viitala on kolumnisti, joka tituleeraa itseään ”valtakunnan viralliseksi köyhäksi”. Hän on kirjoittanut mielenkiintoisen, ajankohtaisen ja puhuttelevan kirjan luokista. Kolmen omakohtaisen esseen kautta Viitala lähestyy tärkeää aihetta ja osoittaa luokan käsitteen ristiriitaisuutta ja hämäryyttä. Kirja on hauska, lempeä, piikikäs ja raskaista aiheistaan huolimatta jotenkin keveää luettavaa. Mutta samalla sellaista, joka jää kaihertamaan mieltä, ravisteleekin ja nostaa kysymyksiä.
Kirja on hyvin henkilökohtainen, henkilökohtaistahan on feminismin piirissä totuttu pitämään sekä poliittisena että pedagogisena valintana. Jokaisella esseellä kerrotaan yhdestä luokasta: äidin kautta keskiluokasta, isän kautta työväenluokasta ja pikkuveljen kautta näiden ulkopuolella, syrjäytettynä olemisesta (olisiko syrjäytynyt tai syrjäytetty oikea termi?). Rakenne on mielenkiintoinen ja toimii hyvin.
Itsensä Viitala sijoittaa näihin kaikkiin, eikä varsinaisesti mihinkään. Intersektionaalisuutta eli risteäviä eroja siis! Hän myös haastaa lukijansa tutkimaan omaa, perheensä ja sukunsa luokkapositiota ja näiden risteymiä. Hyvä ajatuksellinen harjoitus itse kullekin.
Viitala opettaa ja valistaa kirjassaan, hän on tietoinen siitä itsekin, hän tunnustautuu kansankynttiläksi, opettajien jälkeläiseksi. Varsinaisesti hän ei kuitenkaan julista, vaan huomauttaa tämän tästä, ettei tiedä. Ajoittain argumenttien polveilevuutta ja ajatusten hyppelyä on hieman haastavaakin seurata. Viitalan omakohtaisen ja terävän tyylin voisi kokea myös härnäävänä ja ärsyttävänä, se on ehkä tarkoituskin. Kärjistys on tunnetusti hyvä ajattelun selventäjä. Omakohtaisuus toisaalta myös riisuu ärsyttävyydestä, eihän kirjoittajan itseironia voikaan lukijaa ärsyttää.
Keille Viitala kirjoittaa? Keskiluokalle ilmeisesti, ainakin ensisijaisesti. Hän arvelee puhuttelevansa keskiluokkaisia parhaiten ja näiden voivan todennäköisimmin tarttua kirjaan. Hän myös samaistuu henkisesti ja ajatuksellisesti koulutuksensa ja maailmankuvansa kautta juuri keskiluokkaan, vaikka viittaakin usein omaan luokkaretkeensä siitä taloudellisesti poispäin.
Luokan tarina
” Itse asiassa hyvä maku on käsite, jota käyttää vain yläluokka ja sitä kopioiva keskiluokka. Ei kristalleja kynsiinsä valitseva tee sitä osoittaakseen hyvää makua, vaan koska ne ovat hienot, kivat, upeat, naiselliset tai nätit. Hyvä maku, toiselta nimeltään porvariston hillitty charmi, on jotain, jota porvariston pitää vaalia, koska se on kaiken aikaa uhattuna. Asiat muuttuvat niin nopeasti mauttomiksi, kun ne leviävät koko kansan keskuuteen.”
Mikä tekee keskiluokasta ”keskiluokan”? Raha, kulutustottumukset? Koulutus? Yhteiskunnallinen asema? Kulttuuri ja maku? Kieli, tapa kommunikoida tarpeeksi sivistyneellä kielellä? Tästä kaikesta Viitala puhuu.
Luokan teema on ollut vuosikymmeniä ajankohtainen myös tutkimuksessa. On tutkittu esimerkiksi luokkien makua ja tyyliä (Bourdieulla habitus), omakohtaisia luokkaretkiä ja vaiettuja erontekoja (Kolbe ja Järvinen), äänestyskäyttäytymistä. Suomessa on tavattu ajatella, että luokkanousu on koulutuksen kautta mahdollinen, ja esimerkiksi poliittiseen eliittiin ja valtapositioihin pääsee hyvinkin monenlaisesta taustasta, samoin kuin etenemään akateemisella uralla – mutta onko lopulta niin?
Jäimme miettimään, keitä on keskiluokan yläpuolella? Eliitti? Yläluokka? Näistä ei tässä kirjassa kirjoiteta mitään. Ehkä keskiluokkakaan ei ole ihan niin monoliittinen kuin Viitala sen kuvaa – se on suuri ryhmä erilaisia ihmisiä ja tarinoita, eikä sen eri puolilla välttämättä tunnisteta toisia. Mitä tarkoittaa ylempi tai alempi keskiluokka, mitä ovat sivistysporvarit tai köyhät akateemiset, kuinka lähellä vaikkapa taiteilijoiden, opiskelijoiden ja yrittäjien maailmankuva on toisistaan? Keskiluokka näyttäytyy Viitalan testissä jonkinlaisena itsestään selvänä normina tai mittarina, jota ei ajatella tai edes tunnisteta, ennen kuin ollaan sen ulkopuolella. Tästä esimerkiksi sopii keskiluokan tapa puhua rahasta.
Työväenluokan aikaansaama peruskouluhan on meillä tähdännyt siihen, että koko kansan sivistyneisyys (lopulta käytettävä kieli) olisi riittävällä tasolla, jotta lähtökohtaisesti voisi päästä keskiluokkaan. Edellisen hallituksen oppivelvollisuusiän nostaminen pyrkinee tavoitetta omalta osaltaan täydentämään. Onko siis työväenluokkakaan enää tunnistettava ja yhdistävä? Ei ainakaan taloudellisesti, useinhan työväenluokka ansaitsee keskiluokkaa paremmin. Mikä siis määrittää? Lukeminen, koulutus, tavat, kieli vai politiikka ja äänestyskäyttäytyminen?
Mitä työväenluokasta on jäänyt jäljelle, kun se samaistetaan taloudellisesti ja koulutuksellisesti keskiluokkaan? Esimerkiksi sopii Viitalan isä, joka nousi koulutuksensa avulla työväenluokasta keskiluokkaan, mutta halusi silti (kenties hieman alentuvasti) auttaa työväenluokan ihmisiä myös naapurimaassa. Toisaalta, työväenluokan ja keskiluokan rajan hämärtyessä ”keskiluokka” tulee heterogeenisemmäksi, laveammaksi ja vaikeammin rajattavaksi.
Pitäisikö siis puhuakin ”yläluokasta” (huippurikkaat / eliitti), heterogeenisestä ”tavallisten ihmisten” tai ”työllisten” luokasta (eli heistä, joille yhteiskunta mahdollistaa omalla työllä ansaitun riittävän hyvän elintason) ja sitten ”syrjäytyneiden tai syrjäytettyjen” luokasta? Tähän voi joutua syntymässään, kuten Viitalan kehitysvammainen pikkuveli, tai työn ja toimeentulon romahdettua esimerkiksi työttömyyden tai sairauden kautta, kuten Viitala itse. Ruotsissa ja ruotsiksi, samoin kuin Britanniassa ja englanniksi tämän ryhmän nimi on jo jonkin aikaa ollut alaluokka – suomeksi ja Suomessa onneksi ei, ainakaan vielä.
Viitala toki koulusivistyksensä ja keskiluokkaisen lähtökohtansa kautta vaikuttaisi edelleen kuuluvan tai samaistuvan keskiluokkaan. Opettajien lapsi on köyhtyneenäkin opettajien lapsi ja koulutettu sanatyöläinen osaa vaikuttaa sanoilla. Ja onko oikeastaan kovin syrjäytynyt, jos on esimerkiksi YLE:n kolumnisti tai tuore esikoiskirjailija?
Etuoikeuksien tarina
Se, mitä Auli Viitala oikeastaan kirjassaan tekee, on mielestämme intersektionaalista humanismia tai yhteiskuntatutkimusta. Olematta tutkija hän pohtii ja tutkii terävästi etuoikeuksia ja niiden ilmenemistä, monia itsestäänselvyyksiä. Asia on hämmästyttävän, surullisenkin ajankohtainen nyt juuri, kun olemme saaneet seurata mediasta uuden hallituksen tulevan syksyn leikkauslistoja.
”He tosin sanovat: ”Meidän kaikkien pitää tehdä uhrauksia.” Mutta se ei ole totta. Etenkin juuri heidän pitää tehdä uhrauksia. Koska heillä on siihen varaa. Ja koska heitä on niin paljon, että muutoksella on vaikutusta.”
Meillä Suomessa on viime keväänä aloittanut Petteri Orpon oikeistohallitus, jonka kaikkien ministereiden lukemistoon Viitalan kirjan pitäisi kuulua. Nykyisessä hallituspolitiikassa keskiluokkakin samaistetaan menestyjiin. Rikkaiden verotusta kevennetään, kaikki muut tekevät uhraukset.
Onko keskiluokka niin talouskeskeistä kuin Viitala esittää? Tunnistammeko tämän itse, vai onko tämä niitä asioita, jonka ymmärtää paremmin toisesta positiosta? Yksi keskeinen teema kirjassa on itsekkyys ja sen tunnistaminen. Itsekkyyttä vastaan Viitala hyökkää, samoin parhaiden aivojen älyllistä laiskuutta.
”Oikeasti eniten ei kuitenkaan riso hukkaan valuvat rahat vaan hukkaan valuva osaaminen. Koulutettu väki siis tutkitusti osaa ajatella, mutta ajattelun taitojaan se käyttää enimmäkseen kaikkeen höpötykseen. Maailma olisi pelastettavissa ja muutenkin yhteisvastuulla olisi kysyntää, mutta väki senkun kehittää itseään. Minulla ei ole mitään mindfulnessia vastaan, päinvastoin, mutta kaikenlaisen aivojumpan suosio tekee minut toivottomaksi. Maailma palaa. Se ei ratkea sillä, että maailman terävimmät aivot suostutellaan mielenrauhaan.”
Toisaalta on mahdotonta pelastaa maailmaa, jos voi itse huonosti. Omasta ja yhteisestä resilienssistä huolenpitäminen on myös niistä terävistä aivoista ja niiden toimintakyvystä huolehtimista. Toisinaan Viitalan kärkevyys on jollakin jännällä tavalla vanhakantaista ja sellaisena aika tuoretta, vallankumouksellistakin?
Erojen tekemisen, ajattelun kehittymisen tarina
Kehitysvammaisen ja sitä kautta ”normaalista keskiluokkaisesta” elämästä syrjäytyneen pikkuveljensä Antin kautta Viitala pohtii monenlaisia isoja kysymyksiä. Hän pohtii terveyttä, kuntoutumista, hoivaa, palvelujen järjestämistä, itsemääräämisoikeutta, toimijuutta. Kuka saa päättää ja mitä? Onko kaikkien ihmisten mielipiteillä, ajatuksilla ja kokemuksilla samanlainen arvo?
Kirjassa siteerataan ideaa ajattelun kolmijaosta, Viitala lainaa sen Eeva Kalliolta Tiedeykkösen kautta. Siinä ajattelu kehittyy ikään kuin kolmivaiheisesti, joista alin on mustavalkoinen (nuoruusikä), seuraava suhteellinen eli relativistinen ja korkein integroiva, yhdistävä, jossa erilaisia näkökulmia ja konteksteja otetaan huomioon.
Tähän kuuluu myös joustavuus uusien tilanteiden, tietojen ja ajatusten myötä, ja kyky korjata omaa ajatteluaan. Viitala johdattaa lukijansa miettimään, onko kaikilla aikuisilla tämän kolmannen tason ajattelua vai ei – ja mitä siitä seuraa, jos ei? Ajatus tuntuu pelottavan ajankohtaiselta.
Viitala ei ole tutkija, mutta hän yhdistelee tietoa kiinnostavalla, omaperäisellä, luovalla ja jännällä tavalla. Ajoittain ajatuksen kulkua ja loogista päättelyä voi olla vaikea seurata, mutta pääosin teksti soljuu sujuvasti ja suorastaan pitää otteessaan.
Uskonnon tarina
”Nykyajan näkökulmasta voi kuulostaa oudolta, mutta kaikkein eniten minuun on vaikuttanut syrjintä, jota olen kohdannut siksi, että kasvoin uskonnottomassa perheessä pikkupaikkakunnalla. Se johtuu varmaan siitä, että olin lapsi ja siksi puolustuskyvytön, mutta myös siitä, että etiikan ja vakaumuksen alue on ihmisen elämässä erityisen herkkä ja rakas osa.”
Viitalan suhde uskontoon ja uskovaisiin on jännitteinen: uskonnolla toiseuttaminen ja syrjäyttäminen, lapsuuden muistot pienen paikkakunnan uskonnollisten piirien ulkopuolella olemisesta on kirjassa erityisen koskettava ja surullinen kohta, kirkon, kristittyjen ja uskovaisten kannalta. Näin valtavirtaan kuuluneena on todella hämmästyttävääkin, että vielä 1970-luvulla uskonnon ulkopuolelle sulkemisella on ollut noin iso merkitys lapsen kehitykselle.
Toisaalta huomasikohan Viitala itse, että ulkopuolelle sulkemisen tekivät myös hänen vanhempansa, jotka marxilaistieteellisessä ajattelussaan kielsivät lapseltaan ”uskonnolliseen toimintaan” kuten koulun joulujuhliin osallistumisen. Nykyään tämän vanhempien kasvatusharkinnan pyrkii hoitamaan yhteiskunta, joka rajaa kaikenlaisen uskonnollisen kasvatuksen tasa-arvon nimissä koulumaailman ulkopuolelle. Siinäkään ei aina ymmärretä, miten tärkeää niin kristinuskon kuin muidenkin uskontojen tunteminen on ihmisen moraalin ja eettisen ajattelun kehittymiselle, puhumattakaan aidosta, kuuntelevasta humanismista.
Ehkäpä Viitala kuitenkin on onnekseen osunut todellisten kristittyjen eikä vain uskovaisiksi tekeytyvien seuraan? Hän kirjoittaa heistä nimittäin myös hyvin kauniisti:
”Varmaankin siksi olen aina viihtynyt uskovaisten seurassa. Heillä on kyky haltioitua ihan tavallisista asioista. He näkevät arjessa jotain elämää suurempaa ja tutkivat suhdettaan siihen, mitä ihminen ei tiedä. Minulle tieteellinen maailmankuva on samalla tavalla kiehtova ja innostuksen lähde – ja myös auttaa tekemään eettisiä päätöksiä. Uskovaisissa on sekin ihanaa, että he usein tajuavat olevansa pieniä. Kaikkiin uskontoihin kuuluu nöyryys, ymmärrys omasta pienuudesta – ja tietenkin myös sen miettiminen, miten elää pienenä kuitenkin täyttä elämää ja niin, ettei pikkuruisella vaikutusvallallaan alistaisi muita pieniä.”
Tulevaisuuden tarinat?
Viitalan kirja on siis mielenkiintoista luettavaa: vaikeita ja rankkojakin aiheita käsitellään kepeästi, ironia, itseironia ja huumori tyylilajeina. Hänellä on kyky kirjoittaa sujuvasti, elämänmakuisesti, uskottavasti ja mielenkiintoisesti sekä katsoa monelta suunnalta. Joskus ”toisaalta ja toisaalta”, ”en minä tiedä”-ajattelu vähän ärsyttääkin.
Viitala on ristiriitainen, itsensäkin kanssa erimielinen, lukijalle tulee välillä olo, että ”päätä jo!”. Mutta monet kirjan teematkaan eivät ole sellaisia, joista voisi muodostaa yksiselitteistä kantaa. Viitalan ”väliluokkaan” kuuluminen antaa useasta suunnasta katsomiselle mahdollisuuden. Samoin ”keskiluokan kieli” ja sivistys sekä ilmeinen kyky käyttää omaa elämää tapaustutkimuksen kohteena.
Ehkä kirja on omalla laillaan koulutuksen, vaikutusmahdollisuuksien, demokratian ja tieteellisen maailmankuvan puolustus. Ehkä se on suomalaisen hyvinvointivaltion ja yhteiskunnan puolustus, sen että heikoimmista pidetään huolta eikä ketään jätetä yksin ja ulkopuolelle. Samalla se on tiukkaa puhetta itsekkyyttä, ahneutta ja oman edun tavoittelua vastaan. Sitä puhetta ei ole tämän hetken yhteiskunnassa eikä maailmassa yleensäkään ole liikaa – kiitos rohkeudesta, kiitos viisaudesta, Auli Viitala.
Suvun tarina?
Ylisukupolvinen tarina ja sen mukanaan tuoma hyvä perintö kannattelee Viitalan kertomuksessa myös sekä myönteistä suhdetta uskontoon karuista kokemuksista huolimatta, että lukeneisuuden ylistystä. Ehkä Viitalan uskonnollis-humanistiseen ajatteluun onkin enemmän vaikuttanut ylisukupolvinen esimerkki.
Siksi päätämme näihin sitaatteihin, joissa kerrotaan kouluja käymättömästä ja lukemista harrastavasta mummosta, ja Kuopion Männistön seurakunnan kirkon rakentamisessa vaikuttaneesta ukista. Niihin on tietysti uskonnollisina opettajien ja seurakuntavaikuttajien tyttärinä itsemmekin helppo samaistua.
”Lopulta ajattelen, että Anni-mummon lukemishimo, joka ei koskaan saavuttanut täyttymystä, on syy siihen, että tahdoin kirjoittaa kirjan omista etuoikeuksistani eli sellaisesta luku- ja kirjoitustaidosta, jolla tässä maailmassa pärjää silloinkin, kun joutuu taloudellisesti ahtaalle.”
”Ukin elämän kohokohta oli kirkon rakentaminen. Siinä yhdistyi kaikki, mikä hänelle oli tärkeää: yhteisöllisyys, usko ja rakentaminen.”
”Ukki sai ansioistaan lopulta seurakuntaneuvoksen arvonimen. Kouluttamaton autonkuljettaja, jolla oli lukihäiriö, kuoli siis neuvoksena. Ukki oli arvonimestä hyvin ylpeä. Minä en ole ukistani ylpeä arvonimen vuoksi, vaan siksi, että hän kantoi yhteisvastuuta.”
Me jäämme odottamaan Viitalalta lisää kirjoja: hän heittää muutaman kerran lukijalle täkyjä tyyliin ”tämä ei ole nyt tämän kirjan aihe”, ja jättää kertomatta lisää jostakin juuri aloittamastaan mielenkiintoisesta asiasta. Ehkäpä ne siis ovat seuraavien kirjojen aiheita?
Arvioitu teos: Auli Viitala: Elämäni kansalaisena. Kirjapaja 2023.
