Pastori Kari Kuula kirjoitti Kirkko ja kaupunki -lehteen kolumnin, jossa hän käsitteli tuotantoeläinten surkeaa osaa. (Valitettavasti en voi linkittää tuohon kolumniin, koska Kirkko ja kaupunki on poistanut sen sivuiltaan.) Hätkähdin kolumnin luettuani: En ole koskaan aikaisemmin törmännyt yhdenkään suomalaisen luterilaisen papin näkökulmaan, jossa näin kirkkaalla tavalla sanoitettaisiin sitä teologiaa, joka eläinten syömiseen ja orjuuttamiseen liittyy. Muistan kun aikoinani itse etsin aiheeseen teologista näkökulmaa ja – silloin vielä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenenä – käännyin oman alueeni piispan, Tapio Luoman puoleen opastusta saadakseni. Ajattelin, että oppinut piispa kyllä osaa ohjata minut oikealle tielle. Muistan myös hämmennykseni, kun piispa ohjasi minut katolisen kirkon johtajan paavi Franciscuksen sanojen äärelle. Mietin, eikö omalla luterilaisella kirkollani ole keskusteluun mitään annettavaa. Ei ilmeisesti ollut.
Olin jo luovuttanut sen suhteen, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suunnasta asiaan koskaan huomiota kiinnitettäisiin. Olinhan itsekin nahoissani kokenut, että aihe on niin tulenarka, ettei siitä yksinkertaisesti voi ääneen puhua. Yllätyinkin perinpohjaisesti, kun huomasin Kuulan tarttuneen haasteeseen. Harmitus oli sitäkin suurempi, kun havahduin Kuulan kolumninsa vuoksi joutuneen myrskyn silmään ja tulleen hylätyksi niin piispojen kuin Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittajankin suunnalta. Toivon Kuulalle voimia tänä vaikeana aikana. Totuuden esiintuominen ei ole helppoa, ja äänen antaminen niille orjuutetuille, joilla ei ääntä ole, on aina itsensä alttiiksi asettamista.
Kuulan kolumni pakottaa meidät kaikki pohtimaan kysymystä luomakunnan ja sen asukkaiden – erityisesti eläimen ja ihmisen – suhteesta. Jätän teologian tekemisen suosiolla teologeille. Haluan kuitenkin rohkaista niitä kuluttajia, jotka pohtivat omaa suhdettaan eläinten syömiseen. Omasta kokemuksesta tiedän, että muutos on mahdollinen. Elämän suurissa kysymyksissä en kuitenkaan valitettavasti usko järkeilyn taholta lähtevään muutokseen. Elämän suuret muutokset ovat poikkeuksetta sydämen eli tunnetason muutoksia. Ne ovat sellaisia kohtaamisia, joita ihminen kohtaa omalla Damaskoksen tiellään.
***
Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten ennustanut, että minä ryhdyn kasvissyöjäksi, olisin nauranut räkäistä naurua moiselle hullutukselle. Olen aina ollut lihan suuri ystävä ja yhä sitä mieltä, että liha maistuu hyvältä. Vuonna 2012 tapahtui kuitenkin jotain sellaista, jonka seurauksena olen ymmärtänyt, että oman mielihyvän tavoittelu ei ole oikeutettua luomakunnan elävien olentojen kurjuutta lisäämällä. Itse kutsun tuota muutosta kristinuskonkin kreikankielisellä sanalla metanoia, joka viittaa kääntymykseen ja sydämen muutoksen. Joku muu voi kutsua sitä jollain muulla sanalla. En jaksa loukkaantua sitäkään, että joku pilkkaa minua hurahtamisesta.
Syksyllä 2012 työskentelin kirjallisuusagenttina perustamassani agentuurissa. Missionani oli saada suomalaiselle kirjallisuudelle lukijoita myös maamme rajojen ulkopuolelta. Lokakuussa matkustin taas kerran maailman suurimmille kirjamessuille Frankfurtiin. Edustussalkussani oli uusi kirjailija, Laura Gustafsson, jonka esikoisromaani Huorasatu oli ilmestymisvuonnaan ehdolla sekä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon että Finlandia-palkinnon saajaksi. Olin päättänyt avata provokatiiviselle romaanille tien kansainvälisille kirjamarkkinoille.
Muistan, kun luokseni agenttikeskukseen saapui suuren saksalaisen kustantamon kustantaja, joka oli varannut minulta puolen tunnin tapaamisajan kuullakseen, mitä minulla olisi tällä kertaa tarjottavanani. Aloitin Laura Gustafssonin romaanin esittelyn ja kun pääsin kohtaan, jossa kerroin kirjailijan taustasta, mainitsin että Gustafsson on vegaani. Silloisessa maailmankuvassani vegaanina eläminen oli jotain käsittämättömän radikaalia ja poikkeuksellista. Niin, se oli suorastaan sekopäistä. Omaa näkemystäni osoittaakseni pyörittelin silmiäni merkitsevästi. Halusin kai tällä silmien pyörittelyllä osoittaa kustantajalle, että me tolkun ihmiset toki ymmärrämme, miten häiriintynyttä tällainen vegaanihörhellys on, mutta taiteilijat nyt ovat välillä vähän omalaatuisia, suodaan se heille.
Olen yhä vaipua noloudesta kirjoituspöydän alle, kun muistelen tuota hetkeä. Naamanvääntelyni ei nimittäin tuottanut aivan sellaista vastakaikua, kuin olin odottanut. Yllätyksekseni kustantaja nojautui minua kohti, katsoi lempeän intensiivisesti silmiin ja kysyi: ”Niin?” Kävi ilmi, että kustantaja itse on suuri eläinten ystävä ja vegaanisen elämänkatsomuksen kannattaja. Ja minä olin tehnyt itsestäni täyden idiootin, puhumattakaan siitä, miten epäammattimaisesti olin kirjailijaani suhtautunut.
Illalla hotellihuoneessani istuin sängyn reunalla ja häpesin. Kysyin itseltäni, miksi puhuin kirjailijani elämänkatsomuksesta tähän sävyyn. ”Kumpi on hullumpi, se jonka mielestä tuntevien eläinten orjuuttaminen oman mielihyvänsä vuoksi on normaalia ja puolusteltavaa vai se, joka omilla kulutusvalinnoillaan haluaa välttää kärsimyksen tuottamista?” kysyin itseltäni.
Laura Gustafsson, Huorasatu. Kansikuva.
Tuon kirjamessumatkan jälkeen päätin tutustua eläinten syömiseen aiheena paremmin. Luin kirjoja ja tekstejä, kasvatin ymmärrystäni ja jouduin huomaamaan, miten äärimmäisen sokea ja indoktrinoitu olin suhteessani eläimiin ollut. Erityisen merkittäväksi teokseksi minulle muodostui Jonathan Safran Foerin teos Eläinten syömisestä (suom. Antti Immonen, Atena Kustannus 2011). Muistan lukeneeni kirjaa bussissa työstä palattuani. Bussin ikkunoiden takana oli jo pimeää, Länsiväylällä etenevän bussin unettava liike ja moottorin ääni sai minut uppoutumaan kirjailijan viestiin, kun yhtäkkiä pystyin sisäisesti täysin kokemaan, miltä lehmästä tuntuu, kun sitä viedään teuraalle. Elämässäni on ollut yksi sellainen kokemus, jossa olen totisesti pelännyt kuolevani, ja jossa olen kokenut, että minua kohdellaan kuin teuraseläintä. Odottamatta tuo kokemus heräsi bussin istuimella istuessani eloon samalla, kun sieluni silmillä näin edessäni naudan pelokkaat silmät. Tuo kokemus oli hetkellinen, se oli nopeasti ohi, mutta se hetki muutti omassa ajatusmaailmassani jotain pysyvästi. Myötätunnon voima on valtava.
Kun lopulta nousin omalla pysäkilläni pois, tiesin etten enää voisi omalla toiminnallani osallistua siihen väkivaltaan, jota tuotantoeläinten syöminen väistämättä on. Avasin kotioven, kuljin keittiöön ja kerroin puolisolleni, etten tästä lähtien enää syö eläimiä. Olin varma, että makkaraan ihastunut mieheni protestoisi, mutta hän ilmoittikin olevansa mukana tässä uudessa kokeilussa. En ollut uskoa korviani.
Tuosta hetkestä on jo yli kahdeksan vuotta ja sinä aikana olemme pikku hiljaa muuttaneet ruokailutottumuksiamme. Kumpikaan meistä ei enää kaipaa eläimiä lautasillemme, sillä olemme saaneet tilalle jotain paljon parempaa. Muutos, joka oli ensisijaisesti eettinen, on sittemmin osoittautunut myös ekologisesti kestävämmäksi ja yksilötasolla terveellisemmäksi. Olen vakuuttunut siitä, että jokainen lemmikkieläimen omistaja ja ystävä pystyy halutessaan perustelemaan itselleen sen, miksi tuotantoeläinten syöminen on väärin.
***
Mutta miten Laura Gustafssonin Huorasadun kävi? Hylkäsikö saksalainen kustantaja ehdotukseni typeryyteni vuoksi?
Ei hylännyt. Muutama viikko messujen jälkeen sain kustantajalta tarjouksen, ja Huorasatu julkaistiin saksaksi Gabriele Schrey-Vasaran käännöksenä vuonna 2013. Ranskaksi teos julkaistiin huhtikuussa 2014 Claire Saint-Germainin käännöksenä ihailemani Grasset-kustantamon ohjelmassa.
En voi kyllin ihailla niitä kustantajia, jotka ovat niin sitoutuneita korkeampaan päämäärään – taiteeseen! – ettei edes ymmärtämätön kirjallisuusagentti saa heitä horjumaan kutsumuksensa äärellä. Samanlaista rohkeutta toivoisin nyt kirkon johdolta ja muilta kirkollisilta vaikuttajilta. Että he seisoivat uskollisen työntekijänsä rinnalla silloin, kun myrskytuulet puhaltavat eivätkä antaisi pelon ja suuttumuksen sumentaa sitä tosiasiaa, että vain vaikeista asioista puhumalla me voimme rakentaa parempaa tulevaisuutta kaikille luomakunnan asukkaille.
Artikkelikuvassa malli lehmän anatomiasta. Kuva: Wikipedia.
