Helsingin Sanomat julkaisi 7.2.2021 pastori Kari Kuulan ja MTK:n puheenjohtajan Juha Marttilan keskustelun, jossa rakentavaan sävyyn käytiin keskustelua eläinten syömisestä ja eläintalouden oikeutuksesta pohjoisilla perukoilla.
Olen tietysti iloinen siitä, että itse asia saa näin paljon palstatilaa ja Kari Kuula edustaa kirkon sisällä eläinten syömiseen kriittisesti suhtautuvien ”vähemmistökoulukuntaa” ansiokkaasti. Lasken itseni kristittynä kasvissyöjänä tuohon vähemmistöön, vaikken kirkkoihin kuulukaan.
On kuitenkin yksi asia, joka ei mielestäni tässä keskustelussa ole looginen, ja se on alusta asti toistettu väite, ettei Kuulan alkuperäinen kolumni olisi suunnattu kritiikkinä tuottajia kohtaan. Kuula on alleviivannut sitä, että kritiikin kärki suuntautuu puhtaasti kuluttajiin. Helsingin Sanomien jutussa Kuula toistaa tämän väitteen: ”Myönnän, että teksti oli sillä tavalla epäonnistunut, että olisi pitänyt tarkentaa, kehen kritiikki kohdistuu. En tajunnut, että sen voi tulkita pistoksena eläinten kanssa työskenteleviä kohtaan. Itselläni kirjoittaessani katse oli kuluttajassa.”
On totta, että Kuula ei missään kohtaa alkuperäistä kolumniaan mainitse tuottajia, hän puhuu lihan kuluttamisesta eli eläinten syömisestä. Uskon sen, että Kuula ei ole halunnut kolumnillaan aiheuttaa tuottajille mielipahaa tai kohdistaa heihin kritiikkiä. On silti epäloogista väittää, etteikö kuluttajaan moraaliin ja etiikkaan teologisin argumentein vetoaminen olisi samalla kritiikkiä tuottajia kohtaan.
Logiikkaa kirkastaakseni otan toisen esimerkin kirkollisen paheksunnan historiasta: teatterin. Kirkko on perinteisesti tuntenut teatteria kohtaan syvää epäluuloa. Tänä päivänäkin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon parissa on ryhmiä, jotka tuomitsevat teatterissa käymisen syntinä. Teatterin paheellisuuden juuret ovat syvällä kirkollisessa perinteessä. Jo kirkkoisä Augustinus kirjoitti synnillisestä elämästään ennen kristityksi kääntymistään näin:
”Tempasivat minut mukaansa teatterinäytännötkin, jotka olivat täynnä oman kurjuuteni kuvia ja palavan intohimoni sytykkeitä. Mikä on syynä siihen, että ihminen teatterissa tahtoo kärsiä tuskaa katsellessaan kaikkea sitä surua ja murhetta, jota hän ei itse todellisuudessa tahtoisi kokea? Näytelmän katsojahan tahtoo kärsiä tuskaa ja itse tuska on hänen nautintonsa. Mitä tämä on muuta kuin surkuteltavaa hulluutta?
(Augustinuksen tunnustukset, 1947, WSOY)
Teatteria kohtaan suunnatusta kirkollisesta epäluulosta puhui myös silloinen arkkipiispa Kari Mäkinen tammikuussa 2017 luovuttaessaan kirkon kulttuuripalkinnon kahdelle teatteriohjaajalle:
”Kirkollisissa piireissä teatteri oli nähty maailmallisena tai ainakin arveluttavana. Teatteri oli ollut eturintamassa siinä kulttuuritaistelussa, jossa yhtenäiskulttuuri murtui ja vanhat uskonnollis-moraaliset auktoriteetit asetettiin kyseenalaiseksi. Teatteri oli vetäytynyt omaan taiteen maailmaansa, kirkko omaan uskonnolliseen maailmaansa. Ne kyräilivät toisiaan.”
Oletetaan, että kirkko julistaisi saarnastuolistaan teatterin paheellisuutta — niin kuin on julistanutkin — ja vetoaisi kristikansaan, ettei se teatterin hullutuksissa sieluaan tuhoaisi. Jos tästä joku teatterintekijä suuttuisi, olisiko silloin uskottavaa, jos piispat ja papit joukolla rientäisivät vakuuttamaan, että heillä ei mitään ole teatteritaiteilijoita vastaan, vaan puhtaasti on kyse kuluttajavalinnoista? Ei tietenkään olisi! Kaikki me ymmärrämme, että jos kirkko paheksuu teatterin katsomista, se luonnollisesti siinä samassa tuomitsee myös teatterin tekemisen.
Näin on myös eläinteologian kanssa. Kun kehotamme kristilliseen teologiaan vedoten ihmisiä välttämään eläinten syömistä, me luonnollisesti samalla tuomitsemme sellaisen elinkeinon, jossa eläimiä tuotetaan ruokalautasille elävien ja tuntevien olentojen kärsimys ohittaen. Eikä tässä vielä kaikki! Kuluttajien ja tuottajien lisäksi me tuomitsemme yhtä lailla kaikki ne, jotka koskaan ovat tuntevan olennon kärsimyksellä omaa kukkaroaan tai vatsaansa tarpeettomasti täyttäneet. Me tuomitsemme niin teurastamot, kauppaketjut kuin ravintoloitsijatkin. Ei kukaan meistä välty tuomiolta, sillä me kaikki olemme tässä suhteessa syyllisiä.
Mikä on siis ratkaisu?
Ratkaisu on se, että tunnustamme eläintuotannon ongelmallisuuden elinkeinona niin eettisestä kuin ekologisestakin näkökulmasta katsottuna, mutta samalla myönnämme myös sen, että tuottaja on yhtä lailla järjestelmän eli rakenteiden uhri. Järjestelmän, joka perustuu heikomman orjuuttamiseen ja tämän heikkouden tuottamaan taloudelliseen hyötyyn.
Sen sijaan, että löisimme tuottajaa Raamatulla päähän tai vaikeuttaisimme hänen eloaan yhä raskaammilla taakoilla, meidän tulee pyrkiä luomaan järjestelmä, jossa tuottaja vapautetaan orjuudesta yhtä aikaa eläinten kanssa. Jos muutosta vaaditaan vain kuluttajilta, ja tällainen kasvisruokaan siirtymisen rakennemuutos todella tapahtuisi laajassa mittakaavassa, on tuloksena automaattisesti tuottajan taloudellisen tilanteen heikentyminen, suoranainen taloudellinen kurjuus.
Me kaikki ymmärrämme, miten vaikeassa tilanteessa tuottaja on. Tuottajaa ei tietenkään tule ajaa taloudelliseen kurimukseen tai piiskata hänestä ja eläimistään yhä enemmän irti tehokkuuden alttarilla, niin kuin nykyinen tehotuotannon järjestelmä tekee. Sen sijaan meidän tulee edistää sellaista politiikkaa, jossa rakennemuutoksen kouriin joutunutta teollisuuden alaa tuetaan tehokkain tukitoimenpitein, jotta uusi yhteiskuntaa paremmin palveleva elinkeino voisi kasvaa vanhan tilalle.
Miten tällaista maatalouspolitiikkaa sitten edistetään? En osaa neuvoa. Olen puoluepoliittisesti laiska ihminen. Uskon kuitenkin, että jokainen joka aidosti haluaa luoda parempaa tulevaisuutta myös eläimille, löytää oman tapansa vaikuttaa. Eläinten ruokalautaselta poisjättäminen on ensimmäinen askel.
Lue myös: Tiina Kristoffersson, Eläinten syömisestä, sydämen muutoksesta ja kirjojen voimasta. Vartija 25.1.2021.
