Luulen, että useimmat ihmiset pelästyisivät, jos heitä vastaan kadulla, kassajonossa, pihapolulla tai metsätiellä astelisi enkeli, ihmistä muistuttava siipiniekka, valkokaapuinen olento. Vielä suurempi saattaisi säikähdys olla, mikäli enkeli liikkuisi lentämällä, varsinkin jos tämä alkaisi laskeutua likelle.
Enkeli on eräänlainen hirviö, puoleksi ihminen, puoleksi lintu. Samalla lailla kuvitteellinen olento on sfinksi, silläkään ei ole vastinetta reaalitodellisuudessa. Silti tunnistamme helposti enkelin postikortissa, joulukuvaelmassa tai kirkkotaiteessa. Enkelin pelottava ulkonäkö ei ole ihme; jumalten sanansaattajahan hän alkuaan olikin. ”Jokainen enkeli on pelottava”, kirjoitti elegiassaan Rainer Maria Rilke.
Suomussalmen kirkkoherran poika Ilmari Kianto (1874 – 1970) teki 1920-luvun loppupuolella 16-vuotiaan Otso-poikansa kanssa matkan kotimaakunnassaan Kainuussa. Postiautolla, perämoottoriveneellä ja jalkapatikassa hän liikkui Suomussalmelta naapuripitäjään Kuhmoniemelle, jota jo tuolloin kutsuttiin puhekielessä Kuhmoksi, mikä sittemmin virallistui paikkakunnan nimeksi. Matkaansa Kianto kuvaa teoksessaan Kuhmon kulmilta. Matkavälineinä postiauto, takatuuppari ja suutarinhevoset. Turistin tunnelmia raukoilta rajaseuduilta (Gummerus 1927). Kuhmoniemellä oli Kiannon matkan aikoihin pappina hänen Oulun-aikainen koulutoverinsa Pietari Puutiainen. Heidän tavatessaan sukeutui keskustelu Kiannon pari vuotta aiemmin ilmestyneestä romaanista Ryysyrannan Jooseppi (1924), erityisesti pontikkaa myyntiin keittelevän torppari Jooseppi Kenkkusen taivasunesta. Pastori oli sitä mieltä, että se olisi voitu jättää romaanista pois. Kianto kertoo vastanneensa, että koska Suomen kansalla on kaksi näkökantaa, joista toinen ”pitää tuota taivaaseenastumista mestarillisena keksintönä”, hän antoi kustantajan ratkaista, otetaanko se vai poistetaan. Kianto lisää: ”Otava ei poistanut. Sitä paitsi Kenkkusen kuolemanunella on kotiseutumuistona merkityksensä.” – ”Saattaa olla”, myöntelee koulutoveri.
Ilmari Kianto. Kuva: Wikipedia.
Yösijaa tarvittiin matkalla usein. Kuhmon puolella Kianto yöpyi Otso-poikineen kerran Ahkio-nimisessä talossa. Peitokseen kirjailija sai talon emännän kirkkošaalin. Veikeäksi iltarukouksekseen vieras lainasi vapaasti vanhaa virttä: ”Anna armon enkel,/ torju päältäm perkel.” Perkeleistä ei liene ollut yöllä haittaa, eikä pelättyjä ja ennustettuja lutikoitakaan näkynyt mutta russakoita senkin edestä.
Enkeli hahmotetaan nykyisin hyväksi, ihmisen suojelijaksi, vaikka sotaisistakin enkeleistä on kuvauksia, ja langenneista myös. Luukkaan jouluevankeliumissa taivaallinen sotaväki julistaa rauhaa maan päälle. Ihminen itsekin on halunnut viettää enkelielämää, jollaiseksi varsinkin luostarikilvoitusta sanotaan.
Profeetta Jesajan (Jes. 6: 2 – 3) sekä apostoli ja evankelista Johanneksen (Ilm. 4: 8) näkyihin perustuu käsitys kuusisiipisistä ja monisilmäisistä enkeleistä, serafeista, joilla on kolme siipiparia: ”kahdella he peittävät kasvonsa, kahdella jalkansa ja kahdella he lentävät.” Eräillä hyönteisillä on (vain) kaksi siipiparia ja silmiäkin enemmän kuin kaksi.
Serafien laulu on pohjateksti ehtoollisen edellä idän ja lännen kirkkojen jumalanpalveluksissa lauletulle Sanctus-hymnille (SVK 1938:633). Ortodoksisessa liturgiassa pappi lukee Pyhä-veisun edellä Jesajan ja Johanneksen näkyihin pohjaavan prefaatiorukouksen: ”Kiitämme sinua tästäkin palveluksesta, jonka olet tahtonut käsistämme ottaa vastaan, vaikka sinun edessäsi seisoo tuhansia ylimmäisiä enkeleitä, kymmeniä tuhansia enkeleitä, kerubeja ja serafeja, kuusisiipisiä ja monisilmäisiä, ylhäällä liikkuvia siivekkäitä olentoja voittoveisua laulaen, huutaen, ääntäen ja lausuen.”
Hemminki Maskulaisen virsikirjassa vuodelta 1605 on profeetta Jesajan näkyä kuvaava, yksisäkeistöinen, Martin Lutherin sanoittama virsi Sanctus:
”Esaiall Prophetall tapahtui/ Ett Herra cunnjasans hänel nävyi/ Ja corkjall istumell istui/ Hänen vaattens palle Templin täytti. Seisoit Seraphim cax cahdhen puolen./ Cuus siipe culleng heill oli ollen/ He kaunid casvons cahdhell peitid/ Peittex cax jalcains pääll heitid/ Cans cahdhell siivell lensid he vapast/ Huutain toinen toisens tyghö vahvast: Pyhä on Jumal Herra Zebaoth. Pyhä. Pyh[ä]: Caiken maan hän cunnjallans täyttän on. Vapisid pihtipieled täst huudost./ Huone täytettin sauust ja tuoxust. (Hemm.1605-114:1-K7b)
Rakastettua on kutsuttu enkeliksi, niin miestä kuin naista. Musta enkeli voi olla mustasukkainen, niin kuin pahan värinen naisenkeli Shakespearen 144. sonetissa. ”Minua kutsuu kaksi rakkautta./—/ vaalea, mies, on hyvä enkelini”, lausuu runon biseksuaali miespuhuja Aale Tynnin suomennoksena. Mutta ”tuo nainen minut syöksee helvettiin,/ pois kiusaa enkelini silmistäni/ ja muuttaa piruksi tuon pyhän tahtoo”. – Enkeli esiintyy myös miesten ja naisten nimenä: Ángel, Angelo, Angela, Niin myös enkelimäinen: Angelica. Sekä serafi että kerubi kelpaavat Italiassa sukunimiksikin: Serafin, Cherubini.
Nainen on nähty menneillä vuosisadoilla miestä alempana olentona, jopa eläimenä. Eräs ruotsalainen äärifeministi käänsi taannoin ajatuksen päälaelleen kutsuen miestä eläimeksi. Moni saattoi tätä kauhistua, mutta ruotsin kieli antaa tähän lausumaan jonkinlaisen mahdollisuuden, koska ihmistä tarkoittava sana människa on kieliopillisesti feminiininen, siihen viitataan feminiinisellä persoonapronominilla (hon, henne, hennes). Ja människa-sanan taustalla on miestä tarkoittava man.
Eläimen, enkelin ja ihmisen suhde tarjoaa siis runollis-filosofisia pohdinta-aspekteja Eroksen alueellakin. ”Mitä tekisin sinulla ihmisenkaltaisena/ tahdon sinua kuin eläin, tai enkeli”, kirjoittaa Kirsti Simonsuuri runossaan ”Vanhasta maailmasta” kokoelmassa Murattikaide (1980).
Sivistynyt ja korvesta kauas korkeammalle kohonnut maisteri Kianto kauhistelee Ypykän talossa Iivantiirassa, Pohjois-Kuhmossa, neljän poikamiesveljeksen pirtin sotkuisuutta ja likaisuutta. ”Varmaankin tuhat russakkaa oli liikkeellä” pirtin lattialla, arvelee matkalainen ja lisää, että on ”toistakymmentä vuotta”, kun ”Ypykän pirtin lattiaa on siivottu tai vedellä pesty”, [—] ”eikä kukaan pessyt pyykkiä”. Mutta kuten arvata saattaa, ”yksi ypykkäisistä toimittelee emännän virkaa” – ja sen huomaa Kiantokin. Niinhän pojattomassa mutta monityttärisessä perheessäkin perinteinen pojan rooli lankeaa yhdelle tytöistä.
Mitä sitten se emännän viran toimittaminen Ypykän pojalla oli, jos siivoustyötkään eivät tulleet tehdyksi? Kenties ruoanlaittoa, mutta ruokailupaikastakin matkailijamaisterilla on sanansa sanottavana: ”Ihmisen luulisi ennemmin syövän ateriansa navettatunkiolla kuin mokomassa ihmis-sikolätissä”, hän sivaltaa sivupirtin siivosta. Innokas valokuvaaja Kianto otti teostaan somistamaan veljeksistä kuvankin, vanhimmasta veljestä yksinäänkin.
Otso ja ohto ovat karhun peitenimiä. Mesikämmeneksi Ilmari poikaansa, tulevaa Helsingin Alppilan seurakunnan kirkkoherraa kutsuikin, vaikka virallisesti pojan toinen nimi oli Tähtivalo. Murrosikäinen Otso kyseli Ypykässä karhuista. Epäilemättä Otso oli Kiannon monihaaraisessa ja värikylläisessä perhepiirissä kuullut monenlaista, mutta hän ei ollut uskoa korviaan, kun hänelle sanottiin, että muinaissuomalais-ugrilaisten pyhä eläin karhu oli joltain seudun ”mieheltä mulukuthi syöny”.
Kuumun kylällä Koillis-Kuhmossa tulee eteen Kaartisen talo, jonka kohta aikuisen pojan matkantekijä päättelee olevan ”kaatumavikainen”. Emäntä on ”karskin näköinen eukko”, ja karskit ovat puheetkin: ”Se tämä Kuhmoniemen kunta on kansansortajakunta – se ei piä huolta köyhistä eikä vaivaisista” latelee emäntä, lisäten että ”ei köyhällä saatanalla ole varaa pukea hulluja”. Mutta Kianto näkee 19-vuotiaassa pojassa muutakin. Hän on ”järjetön, viaton raukka, jonka kasvot ovat pienen lapsen hymyilevät ilmeet ja katseensa enkelin tuikkiva silmä”.
Talon isäntä Kalle Hermanni Kyllönen osoittautuu henkisesti valppaaksi mieheksi, joka ”viritti pitkähkön keskustelun – Leo Tolstoista ja Venäjän nykyisestä politiikasta, terrorista ja sosialismin kauhuista”.
Vielä yhden eksentrikon Kianto tapaa Kuhmossa. Kivijärvessä asuu huutolaisena talon isännän setä Jussi Heikura, vanha paimenukko, mutta hän elää ”kesänsä, talvensa” [—] omatekemissään risumajoissa”. Majat kirjailijalle näytetään; itse paimenta hän ei ehdi tavata.
Sitten seuraa kiintoisa havainto poikkeavan yksilön asemasta ja kohtalosta yhdenmukaisuutta korostavassa kulttuurissa. Jussi Heikura oli ”nuorena [—] ollut tavallista komeampi poika, ja sitten oli hän sairastunut huhun mukaan rakkauden tautiin, johon, kuten laulussa salaperäisesti sanotaan: ’kuoloo seisaalleen ja silimät jeävät auki’.” Sen jälkeen kirjailija Kianto tekee kiintoisan rinnastuksen hengelliseen erakkoelämään, munkkeuteen; romanttisissa tarinoissa rakkaussuruja paetaan tunnetusti luostariin.
”Jussi Heikura kuoli seisaalleen ja silimät jäivät auki ihan sananmukaisesti – se tahtoo sanoa: Heikura kuoli ihmiskunnan elämälle ja rakensi omat dominikaani(jumalankoira)-sellinsä, risumajansa.” Mikseipä erakkopaimenessa ja erakkomunkissa olisi paljon samaa. Ehkä Jussi Heikura oli kaikkien sääntöjen ja sääntökuntien ulkopuolella elävä erakkomunkki. Arkisempi selitys Jussin erakkoudelle kyläläisillä on, että hän oli nuorena sairastanut isorokkoa: ”siitä se pää oli löyhtynyt.”
Rakkauden murheesta paljon kirjoittaneen Federico García Lorcan runon ”Kuolemanvalitus” (Lamentación de la muerte) puhuja sen sijaan sanoo tulleensa tähän maailmaan näkevänä mutta lähtevänsä ilman silmiä, siis näkökykynsä menettäneenä, osoittaen sanansa Suurimman tuskan Herralle: ”Vine a este mundo con ojos/ y me voy sin ellos./ ¡Señor del Mayor Dolor!” Elämä riistää kuvaannollisesti ihmiseltä silmät, varsinkin kun niitä on vain kaksi – toisin kuin monisilmäisillä enkeliolennoilla ja eräillä eläimillä.
Artikkelikuvassa Guido Renin maalaus Arkkienkeli Mikael. Kuva: Wikipedia.
