Agricolan kirkon ehtoollisvälineet. Kuva: KT/Aarne Ormio

Ekumenia pekumenia

Kirkon piirissä on viime viikkoina taitettu peistä yhdestä jos toisesta isosta teologisesta kysymyksestä. Oulun seurakuntien tiedottaja Rebekka Naatus ärsytti epäilyillään perinteisen lähetystyön mielekkyydestä niin, että hän on nyt erään lääninrovastin mukaan ”seurannassa”.

Oulun piispa Samuel Salmi ilmeisesti epäilee Oulun seurakuntia lapsityövoiman käytöstä, sillä hän on luonnehtinut Naatusta ”murrosikäiseksi”. Oliko tämä nyt sitten kypsän setäihmisen kielenkäyttöä?

Oululainen pastori Päivi Jussila on ärsyttänyt hänkin, ensimmäkseen Tampereen piispa Matti Repoa ja Suomen ekumeenisen neuvoston pääsihteeriä Heikki Huttusta. Jussila rohkeni kritisoida ekumeenisen työskentelyn tavoitteita ja metodeja, minkä lisäksi hän piti Suomen luterilaisen  kirkon edustajien esiintymistä kansainvälisillä foorumeilla ylimielisenä. Hän kyseenalaisti etenkin sen, ovatko teologiset oppineuvottelut ja niissä tavoiteltava yksimielisyys enää mielekäs tapa tehdä ekumeniaa.

Sivustatukea hän sai Helsingin yliopiston ekumeniikan professori Risto Saariselta, jonka mukaan neuvotteluista tulee helposti opillista matematiikkaa ja sanahelinää, joka ei johda todellisiin tuloksiin.

Stimulus nostaa nyt kissan pöydälle: hyväntahtoiset ja diplomaattiset ekumeeniset neuvottelut eivät koskaan tule johtamaan kirkkojen yhtymisiin, ja sen tietävät neuvottelijat sisimmässään itsekin, vaikka eivät halua asiasta sen enempiä huudella.

Neuvotteluita voidaan käydä vaikka maailman tappiin saakka, mutta parhaassakin tapauksessa voidaan vain saavuttaa muodollinen teologinen yksimielisyys jostakin opillisesta seikasta, joka sekin sysätään sivuun heti, kun tulee pienikin ryppy rakkauteen.

Suomen luterilaiset ja ortodoksiset piispat otetaan hyvin vastaan vuosittaisella Pyhän Henrikin pyhiinvaelluksella Roomassa, trahteeraus pelaa ja paavi lausuu ystävällisiä sanoja audienssilla. Mutta syvimmässä todellisuudessa suomalaiset delegaatit ovat yhtä naiiveja kuin piispa Eelis Gulin, joka 1951 suurin yhteistyöodotuksin meni paavin audienssille, mutta joutui pettymään, kun hänet esiteltiin vain protestanttina Suomesta.

Nykyajankin suomalaiset piispat ovat paavin silmissä erossa olevia veljiä, jotka eivät ole ”oikeita” pappeja ja joilla ei ole edes kunnon kirkkoa vaan joissakin suhteissa teologisesti hyvin puutteellinen kristillinen yhteisö.

Ainoa ratkaisu, jonka katolinen kirkko tunnustaa, on se, että muut kirkot ”palaavat” Ainoan Oikean Kirkon helmoihin. Tästä näkemyksestä se voi luopua yhtä vähän kuin siitä, että vain miehet kelpaavat papeiksi. Tilanne voi ehkä olla erilainen sitten, jos joskus näemme raskaana olevan paavin.

Kirkkojen on käytännössä yhtä helppoa yhdistyä kuin Saksan ja Ranskan, republikaanien ja demokraattien tai Manchester Cityn ja Manchester Unitedin. Kummallakin puolella on aina joitakin avaramielisiä ja liberaaleja henkilöitä, jotka ovat valmiita rajat ylittävään yhteistyöhön eivätkä pelkää siitä saastuvansa, mutta hekin tietävät sen, että suuri massa ei ole valmis minkäänlaisten myönnytysten tekoon, vaan pitää sitä maanpetoksellisena toimintana.

Jos poliittista pohjaa ja tahtoa ei ole, ei kannata yrittää tosissaan, paitsi tietenkin omenapuun istutus -mentaliteetilla. Kirkkojen yhdistymisessä ei ole kyse vain tehokkaasta Pyhän hengen avittamasta teologisesta työskentelystä ja hyvästä tahdosta vaan myös kansallistunteesta, politiikasta ja syvään pinttyneistä ennakkoluuloista.

Perussuomalaisittain voisi myös sanoa, että olisi hyvä ensin saada oman kirkon asiat kuntoon, ennen kuin aletaan puhua yhtymisestä kenenkään kanssa. Jos omassa kirkossa on merkittäviä tahoja, joilla on aivan oma kaste- ja seurakuntakäsityksensä tai jotka eivät pidä kirkon piispoja oikeina piispoina, onko silloin todella kanttia lähteä edes haaveilemaan läheisemmästä kontaktista toisen Kristuksen ruumiin kanssa? Kyllä ei ole.

Mutta eihän kukaan suomalaisista teologeista oikeasti usko, että kirkkojen yhtymisessä voitaisiin mennä loppuun asti, ja miksi edes pitäisi? Professori Seppo A. Teinonen ehdotti (luultavasti pilke silmäkulmassa) 1970-luvulla, että Suomen kristilliset kirkot yhtyisivät vuoteen 1985 mennessä. Näin ei sitten tapahtunut, mutta ehkä jotkut ottivat asian ihan liian tosissaan.

Ei ole mitään pahaa siinä, että pidetään yllä hyviä suhteita muihin kirkkoihin ja tehdään yhteistyötä sellaisissa käytännön asioissa, missä voidaan. Siinä on ekumeniaa aivan kylliksi. Oppineuvotteluita voidaan kyllä jatkaa, mutta ei niiltä kannata mitään mullistavia tuloksia odottaa.

Johanneksen evankeliumin kohtaan ”että he olisivat yhtä” on järkevintä suhtautua samalla tavalla kuin Raamatun puheisiin läheisen lopun koittamisesta. Ne liittyvät sen ajan tilanteeseen ja tunnelmiin.

Lopun todella ajateltiin tulevan ennen silloin elossa olevan sukupolven kuolemista, ja uskovien yhtenäisyyden rukoiltiin toteutuvan ennen sitä. Riitoja seurakunnissa nimittäin riitti jo silloin. Ei kohtaa voi soveltaa yliajallisesti nykyiseen kirkkojen hajaannukseen.

Agricolan kirkon ehtoollisvälineet. Kuva: KT/Aarne Ormio

Ehtoollisyhteys nyt! Kuva: KT/Aarne Ormio

Nykyisessä pirstoutuneessa monikirkkoisessa maailmassa on yksinkertaisesti naiivia ajatella, että voisi olla olemassa yksi harmoninen ja samalla tavalla uskova kristittyjen joukko.

Aina löytyy kuitenkin jokin lefebvreläisten tai ääriviidesläisten kaltainen joukko, joka parkuu, että Antikristuksen maailmankirkko jyrää meitin!

Stimulus näkee yhden tehokkaan keinon edistää kristittyjen yhteyttä konkreettisesti.

Ekumeenisen kansalaistottelemattomuuden merkeissä käykäämme toisten kirkkokuntien ehtoollisella ilman eri lupia tai hassuja liturgisia eleitä.

Tunnuksemme olkoon: ehtoollisyhteys nyt!

Stimulus
Kirjoitus ilmestyy ihan pian Vartijan numerossa 1/2013. Olethan jo tilannut Vartijan?


Avatar photo

About

Vartijan päätoimittajat ovat Matti Myllykoski (vastaava) ja Mikko Ketola.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.